Part 5

Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla, koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli! Luuletko että se" -- sillä hän tarkoitti äitiään, -- "osaa tehdä edes kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä, luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi."

Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.

Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, -- hänen puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, -- oli huiputtanut muka äsken häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni matkaansa.

Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen, kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.

Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. -- Hänet oli jokin hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle, ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä -- miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi, että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut, että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä linkkuun ja lähti Klaun mukaan.

Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman kuuliaisuuden.

Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä, rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä, hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.

Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.

Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten, erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois! Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.

Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.

Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa murhannut erään kumppaninsa -- viinipikarin ääressä, -- Klaus oli joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, -- ja paennut samana yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen, öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan ja sitten, -- meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä silmänräpäyksessä -- ystävän vene joelta jo läheni -- Klaus oli sen nähnyt -- tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin, vangittiin...

Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko sielullaan pakolaisen tunteissa.

Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista hän on paljon lukenut ja... niitä ajatellut enemmänkin... ja... ja... hm... hänkin oli jotakin kokenut -- hoo -- hän!

Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin. Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään, joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan pikarin kuminaviinaa. -- Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.

Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi, rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin se sanoisi: kerro nyt jotakin... Ja silloin! Hän näki itsensä seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen! Mitenkä ihmeellä!... Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!... Mutta se häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti pimeään... Nuijapäät souvarit... uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa. Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt... No sehän on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin nytkin tätä kertoessaan... Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan. Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?!

Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä: toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!

Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen sielussansa.

V.

Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä, minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja tokaisi: "Isän kylkeen pistää."

"Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru vihlaisi.

Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä sen tiedän!"

Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi opettajaksi.

Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä rupeisit?"

Klaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa, ja vastasi: "Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi."

Jan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: "Jos en enää satu tulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän kyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule. Mutta sitä hän ei kai jaksa."

Kuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi mahdottoman ja sanoi hiljaa: "No jos niin käy, isä, niin täytyy minun ruveta joksikin muuksi."

"Niin, mutta miksi, poikaseni?"

Klaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: "No sitten minä rupean puotilaiseksi."

"Sen kai äitikin jaksaa", virkkoi isä. "Mutta sinun täytyykin sitten sanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että tahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus, tehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on."

"Kyllä, isä."

"Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa tilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä."

"Kyllä, isä."

"No, sepä hyvä, Klaus."

"Niin, isä..." Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta. Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin, ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan."

"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty."

He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta sen enempää.

Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet kovissa tuskissa -- kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä. Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä ikkunan luona, -- pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, -- mutta tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen työmies ainakin, -- enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee... sukaisee leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!"

Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?"

Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään paperiin puotisälliä!"

Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija, muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias minusta tulee!"

Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö. Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.

Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit. Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja tuska poltti häntä.

Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.

Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan seppeleitä."

Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!"

He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta. Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin."

He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto, hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien keskellä.

Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja. Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla, viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka päällisiksi.

Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä. Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua. Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle. Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin. Sitten he söivät palasen lieden vieressä, -- äiti istui jo ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus Baas kompuroi alas portaita.

Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään: käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, -- mihinkä hän hyppäisi, pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä, jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä -- sillä yhä tähtäsi hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, -- ja astelevinaan kelpo miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan taloon pääraitin varrella, -- suuret oli siinä akkunat -- ja isä ja äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä. Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten, käsi ja suka koholla laukin lautasilla, -- kunnes heräsi, pelästyi tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.

Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä, sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä, vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.

Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja. Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.

Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle päin, -- siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, -- ja niin sopivalla kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan. Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, -- ja Klaus Baas iloitsi, kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa. Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.