Part 38

Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut, vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle synkän muiston -- ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa. Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni ilon nauru ei tosiaan haittaisi!

Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki, että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa, Mühlenstrassen varrella?

Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni."

Nyt Klaus Baas kysyi: "Ja missä hän nyt on?"

"Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa... ja nythän se on kuollut."

Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä, komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on... tunsin hänet ennen... ja muistan hyvin."

Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään, ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi: luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon. Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha... Se oli vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan."

Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista... moinen loppu hänen pikku tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja meni.

Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla! Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!

Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina, keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut! Vain pilanpäiten -- mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva, ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi! Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani? Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!

Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?" "Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti: "Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.

Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. -- Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.

Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista. Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi: se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi näin!

Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön holsteinilainen maantie -- vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän kantamiin -- se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten: siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi mielisairasta kälyä Schleswigiin. -- Hyvä vain, hän toisti, että nyt sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä se pahahenki oli... Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut, minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä nitistän nyt tässä -- yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja viidenviidettä vanhana!

Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän Neumünsteriin.

Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä, hän ajatteli.

Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki -- ja hänen silmänsä tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä...

Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi... Ja nyt!!"

Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois... ehkä ikipäiviksi! Se oli katkeraa ja kovaa!

Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään. Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:

Nyt siis... sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa! Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan! Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin, vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava, ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä -- jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan, ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän tahdon. No niin!...

Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen varrella.

Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle, mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen päivän päästä lähdettävä Kiinaan?"

"Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista aavistaneet."

Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.

XXVII.

Kymmenen vuorokauden päästä hän erään raikkaan ja pilvisen helmikuun päivän iltapuolella erosi pienokaisistansa Blankenesessa ja matkusti Sannan kanssa Hampuriin. Heitä odottivat Dammthorin asemalla Hassen lähettämät vaunut, ja Klaus Baas ajoi sitten Sannan kanssa Wexstrasselle, sanomaan jäähyväisiä äidilleen. Antje Baas asui vielä entisessä paikassa, mutta oli nyt toisen poikansa, Rikun, vuokralaisena, jolla oli talossa lukkosepän paja.

Antje Baas, joka oli jo vanha ja raihnas ja sairasti rinnanahdistusta, istui paraikaa silmälasit nenällä suuren, vanhan ompelupöytänsä ääressä, laskien pöytälaatikosta, joka muuten pysyi tarkoin lukittuna, miniällensä vuokrarahoja. "Odotahan vähän", hän sanoi Klaus Baasille.

Klaus Baas odotti, kunnes Sanna ja käly poistuivat huoneesta, ja sanoi sitten: "No niin, äiti, nyt minun täytyy matkustaa."

Antje Baas otti lasit nenältään ja sanoi itseään ja poikaansa rohkaistakseen tai tunteen purkausta välttääkseen, pilkallisesti hymyillen: "Tuolla yläkerrassa asuu joku vanha, hupsahtava rouva, hän kävi eilen lastensa luona Wedelissä ja kertoi, että sinne muka kuului selvästi sodan ryske Kiinasta! Ampuivat Cuxhavenissa, ja hän luuli, että se kuului Aasiasta!"

Klaus Baas sanoi: "Toivon pääseväni vuoden päästä takaisin, äiti. Mutta saattaahan käydä, että viivyn kauemmin!"

Antje Baas oikoi laihalla ja vapisevalla kädellään hameensa ryppyjä, ja katseli avuttomasti ympärilleen ja sanoi: "Niin... niinhän se..."

"Voinko auttaa sinua millään tavoin, äiti?"

Antje Baas pudisti päätänsä: "Minulla on hyvä kaikin puolin, Klaus, se vaan, etten enää tahdo oikein tareta. En tiedä, mikä siinä lie. Ehkä on vika peitossakin. Vanhahan se jo on ja täytteet ovat menneet yhteen kasaan. Kun nukkuu selälleen ja kohottaa vähän polviansa... tehän ennen aina leikitte 'koirankoppisilla'... niin täytteet menevät laidoille ja alkaa paleltaa polvia."

Klaus Baas sanoi ankarasti: "Miksi sinä et ole sanonut sitä ennen? Sanna hommaa sinulle heti huomenna uuden peiton."

Antje Baas kohotti kauhistuneena kättään: "Eihän toki, mitäs sinä nyt, poika! Mitäs Rikun vaimo sitten sanoo, jos kuulee minun sellaista kertoneen!"

"Minä olen kuin olisin itse vaan huomannut, että peitto on vanha", vastasi Klaus Baas. "Huomenna tulee uusi peitto. Ja varo sitten itseäsi, ellet ota sitä vastaan, äiti! No, entä sitten, äiti?"

Antje Baas vastasi äskeiseen tapaansa: "Ei mitään, poikaseni! Niin kauan kuin olen vielä voimissa ja tulen itse toimeen, niin ei mitään hätää. Viimeistä vuodettani en vaan voi ajatella. Rikun vaimo ei ole suinkaan paha, mutta eihän se sellaisesta." Ja Antje Baas pudisti valkeaa päätänsä. "Enhän minä kuolemaa pelkää, en ollenkaan. Minä olen ollut teille kovanlainen; mutta se oli tarpeellistakin. Teillä oli kaikilla nenä liian kekassa, isälläsi ja teillä kaikilla, ja sinulla pahimmin. Ja onpa Hän, onpa Jumala minutkin aikoinani saanut mureaksi! Ei... kaikkihan on hyvin; minä en kuolemaa pelkää! Mutta viimeistä vuodettani en jaksa ajatella... No niin, onpahan sitä päästy yli ojain ja allikoiden. Eiköhän tuota haudan tuollekin puolle."

Klaus Baas katseli murheissaan ja neuvotonna vanhan äitinsä kasvoja. Hän oli tehnyt niin ankarasti työtä ja pitänyt huolta muista; ja nyt hän kaipasi viimeistä vaatimatonta huomiota ja siisteyttä toisten puolelta. Ja nyt täytyi pojan matkustaa pois eikä voinut häntä auttaa!

"Minä puhun siitä kohta naisväelle", sanoi Klaus Baas. "Totta nyt kaksi nuorta naista kykenee pitämään huolta vanhuksesta."

Antje Baas siveli laihalla, kankealla kädellään pöytää ja hänen huulillaan väreili vielä heikosti entinen pilkallinen hymy. "No, tulepa terveenä takaisin pesääsi", hän sanoi, "ja vie terveisiä Hannalle ja hänen miehelleen!"

Ja hän nousi ylös ja meni piirongin luo ja sanoi kahden vaiheella: "Aioin antaa sinulle vielä vähän... olen sitä ennen niin säilyttänyt..." Ja otti laatikosta kämmenen levyisen höylälastu-rasian, jossa oli vanhuuden väri, ja katseli sitä vapisevassa kädessään. "Otin silloin vähän Loten ja isän hiuksia." Hän purskahti itkuun. "En tahtoisi, että ne joutuisivat vieraiden käsiin. Jos ottaisit ne ja pitäisit säilössä... sinähän silloin koit kaikki minun kanssani."

Klaus Baas hyväili äitiä ja hänen huulensa alkoivat vavista. Hän suuteli vanhusta ja meni.

He ajoivat nyt takaisin Dammthorin asemalle ja ottivat sieltä tavarat ja lähtivät laivarantaan. Sanna istui kalpeana vieressä eikä puhunut mitään ja piteli koko ajan miehen kättä käsissään.

Lombards-sillalla katseli Klaus Baas vielä pitkään kahden puolen. Vesi oli syvän sinistä ja sen kalvoa särki raikas vihuri; rantain rakennusten seiniin loi ilma ja vesi harmaan ja tuoreen heijasteen. Kaikessa oli vankka, kelpoisa leima, pohjolan ankara, terve loistottomuus! Ja Klaus Baas vieroitti ajatuksensa vanhasta, yksinäisestä äidistä, jonka luota hänen täytyi lähteä, ja sanoi: "Luulenpa, että kun tulen takaisin, niin koetan jollakin tavoin toimia kaupungin hyväksi. Otan jonkin kunnallisen viran tai teen muuten hyötyä yhteiskunnalle. Kaikkein ihaninta olisi huolehtia lasten hyvästä, Sanna. Niiden pitäisi saada hyviä leikkikenttiä. Minäkin olin lapsena aivan haltioitunut leikistä ja tiedän sen suuren merkityksen. Leikki on lapsille elämä ja kaikki kaikessa!"

Glockengiesserwallilla pääaseman edustalla, jossa on raitioteitten yhtymäkohta, kuhisi väkeä ja vieri vaunuja ja syntyi kova tungos. Klaus Baas katseli vilinää ja hurinaa ja sanoi: "Kun kolmekymmentä vuotta sitten kävelin tällä samalla paikalla isäni kanssa, keltainen, vanha klassikkolaitos kainalossa, niin ihmettelin, kuinka paljon täällä oli väkeä ja miten ne kaikki saivat leipänsä tässä kivi- ja rauta-ahdoksessa. Nyt niitä on kahta vertaa enemmän kuin silloin. Sen jälestä olen saanut yritellä taloudellisessa elämässä ja tiedän, mistä ne leipänsä saavat, ja olenpa osaltani vaikuttanut myötä heidän leivän saantiinsa. Minusta on tullut nimeni mies: Baas, isäntä ja leivänantaja. Sukuni kantaisä toimitti muille leipää vehnävainioillansa. Minä kauppakonttorissa. Mutta kun näen nyt tuon väentungoksen, niin ihmettelen yhäkin aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten! Siihen on kai se syynä, että olen pohjaltani maan poika, olen varttunut vehnäpeltojen pientarella, jotka antoivat leipää ja puurojauhoa. Katsopas! Kuinka mahdottomasti ihmisiä!"

Vaunut kiersivät nyt hitaasti tungoksen läpi ja kääntyivät sitten ripeää vauhtia satamaan päin. Ja pian tultiin pitkille rantakaduille. Siellä pysäytettiin, ja Klaus Baas ja Sanna menivät katoksen alle, jonka edessä lastattiin ja lossattiin paria kolmea höyrylaivaa. Suurten säkkipinojen ja puutaapelien ja nahka- ja metalli-pinkkain ja laatikoiden ja arkkujen lomitse astelivat he nyt työn vilinässä. Rattaat kulkivat kolisten raudoitettuja lankkuja pitkin, vintturien hampaat jyrisivät, kettinkivyyhdet löivät kilisten luukkuihin; vedestä kuului pauhinaa ja lätinää ja höyryn puhinaa ja vinkunaa. Tauluihin oli merkitty laivojen seisauspaikat aina Cherbourgista[96] Hongkongiin. Tuntui kuin tämä paikka olisi ollut koko maailman vyyhden pää. Klaus Baas oli poikasena nähnyt joka päivä tätä huiskinaa. Aikuisena hän oli siitä ylpeillyt ja kopeillut. Nyt se koski kylmästi hänen sydänalaansa ja hän puristi lujemmasti Sannan käsivartta.

He nousivat porrasta myöten laivaan ja menivät sitten kannelta alas ja tulivat Klaus Baasin hyttiin. Se oli hyvä. Ja sitten kummallekin haikea ajatus: Nyt tulee eron hetki!

Sanna sanoi hiljaisin kasvoin: "Minä olen huolissani siitä nuorimmasta pojasta, miten sille käy, Klaus. Sillä hänessä on sellaista ventoa ja elämänarkaa, niinkuin eno Eberhardissa ja Arthurissa. Jollei häneen tule voimakkaampaa, et sinä hänestä kotiin palatessasi pidä."

Mutta Klaus Baas pudisti päätänsä. "Ajattelen, Sanna, että lapset ovat mitä ovat. Toisista saattaa tulla sellaisia kuin äitini: itselleen ja muille vaivaksi kovuutensa kautta, -- toisista sellaisia kuin Eberhard-eno: vailla tahdonvoimaa ja toimeliaisuutta. Luonto jakelee ihmislapsille sokeasti niitä antimia, joita edelliset sukupolvet ovat säilyttäneet, käytettäviä tai kelvottomia, hyviä tai pahoja. Murtaa ei siten-syntynyttä luonnetta voi; ei myös käännyttää. Moittia ja halveksia ei sitä myös sovi. Ei voi tehdä muuta kuin jalostaa sitä. Heikkoa voit vähän vahvistaa, uhkapäistä pehmittää, pahaa taivutella hyvään. Ylpeää ja narria jossakin määrin nöyryyttää. Se on minun kokemukseni, Sanna. Kasvata lapsiamme niinkuin äitinne teitä kasvatti: lujasti ja samalla lempeästi; sinähän olet nyt hänen asemassaan, puolisotta, vaimo kulta."

Sanna nyyhkytteli.

"Missä kirjat ovat?" kysyi Klaus Baas.

Sanna näytti hänelle tuomaansa uutta pientä valikoimaa kaikkien aikain jalointa kirjallisuutta. "Ennen nuorempana", sanoi Klaus Baas, "luin jo niitä ja sain niistä jonkun verran hyvääkin, vaikka olin vielä liian nuori niitä käsittääkseni. Sitten en ole pilkistänyt niihin kahteenkymmeneen vuoteen, olenpa suorastaan niitä halveksinutkin. Nyt otan ne mukaan taas, ja tiedän, että ne tulee luetuiksi."

Ja pilkallisesti hymyillen hän lisäsi: "Tuntuupa siltä, Sanna, että tämä herra saa lukea ja käydä laiskankoulua kaiken ikänsä."

"Kuin olet hyvä", sanoi Sanna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Niin hirveän hyvä. Miten minä voin elää ilman sinua!"

Klaus Baas silitteli ja hyväili yhä häntä, ja suuteli ja sanoi: "Kuule... nyt soitetaan! Nyt sinun täytyy mennä! Muuten tulet kanssani Kiinaan! Kuinka mielelläni veisin sinut mukaan! Sinä, rakas toveri! No niin... päästä minua nyt... Oi kuinka sinä olet rakas! Ei auta nyt, Sanna."

He tulivat hytistä ja nousivat kannelle, ja Klaus Baas saattoi hänet laiturille ja palasi sitten yksin laivaan. Siellä hän näki erään tutun lakimiehen, vanhanlaisen herran, jonka hän tiesi matkustavan New-Yorkiin. Klaus Baas meni hänen luokseen ja vaihtoi hänen kanssaan hajamielisesti pari sanaa. Ja katseli sitten alas Sannaa. Hän seisoi mahonkipölkkypinon vieressä, kalpeana ja jäykkänä kuin kynttilä, aivan kuin ennen, silloin kun Klaus Baas oli tahtonut häntä suudella ja hän sanoi: "I will not."

Portaat vedettiin ylös. Perämies puhalsi komentosillalla pilliinsä. Kumeasti möyryten erosi valtava höyrylaiva laiturista, iloinen marssi kajahti soittajain torvista -- ja se ahdisti yhä enemmän raskasta sydäntä. Klaus Baas katseli yhä Sannaa, kalpeana, kulmat rypyssä. Nyt käänsi laiva vasemman puolensa virtaan, ja Klaus Baas ei nähnyt vaimoaan enää.

Hiljalleen kulettiin satamassa savuavain hinaajien ja höyrypursien ja kuutti- ja veneparvien lomitse. Toinen mahtava höyrylaiva kohosi ylävirtaan heitä kohti ja hipui aivan vieritse: kahden soittokunnan sävelet sekautuivat pahaäänisesti yhteen. Telakkain väkivasarat ja alasimet helskyivät kirkkaasti, joen vastaisella rannalla kuumottivat jäykkinä ja hiljaisina kaupungin talot, ylinnä kirkkojen tornit.

* * * * *

Kun Klaus Baas seuraavana aamuna tuli kannelle, niin porotti luodetuuli jo kovemmin ja kylmemmin, ja tuulen puolelta hyökkäsi silloin tällöin vinosti laivaa vasten aalto, särkyen siinä niin että vaahto vilahti yli kaiteen. Klaus Baas meni nyt tuulen suojaan ja asettui seisomaan salongin seinämälle ja tähysteli taakse jäävää maata. Mutta ei näkynyt enää muuta kuin etäältä ohut viiru keltaista santaa ja sen nokassa majakka. Varmaankin Norderneyn majakka.

Se oli oikeaa Pohjanmeren ilmaa. Harmaat pilvet, toiset mustanpuhuvia, toiset vaaleampia, peittivät taivaslaen, toistensa selässä kiipeillen. Mustan harmaana lainehti meri alla. Kolmesta neljästä paikkaa, sieltä ja täältä, mistä kuulsi oudosti pilvien raoista, välkähteli ilman rannalla kuin teräsvasamat.

Viiteselitykset:

[1] Cuxhaven l. Kuxhaven: pieni kaupunki Pohjanmeren rannikolla, Elben suun vasemmalla rannalla; sillä on uusi suuri merisatama. Suomentajan huomautus.