Part 37

Arthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja sanoi lohduttomana: "Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko; mutta kunniaton en ole!" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi silmät vihasta säkenöiden: "Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi, kun tulit sisään, että sinä... sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä... sinä voit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa! Sinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä sinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran omista tapsistasi tulee! Sinä... sinä... minä en voi rakastaa enää sinua!"

Klaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä: heistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin: "Mene vaan veljesi kanssa!" hän sanoi kylmästi. "Jää vaan hänen elätettäväkseen!"

Ja hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli aivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä yhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän seisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven kolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että saattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta sitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja ajatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua enää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole minun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina omaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan!

Ja hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä länsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä selvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin yhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys Hassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä? Se on hullua! Mutta Sanna on väärässä... aivan väärässä! Mitä hän sanoi... että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa! Minä... hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä... en moneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen täytyy masentua!

Ja hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu Glockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia kontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja nuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta. Mutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky silmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä onnella? Mitä nyt tulee!

Ja sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi ylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: "Teillä on liian hermostuttava päivä takananne."

Klaus Baas vastasi synkästi: "Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni kanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa."

Ja sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen keinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: "Ikävä, että minun täytyy moisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna matkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi kotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla... Olkaa hyvä ja lähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin Rautatiehotelliin."

Ja hän lähti.

Konttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä vielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä tehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä. Ja kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan katkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen veljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän merkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna ei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut hänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän nöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen, kesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään muuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet.

Ja hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän kirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja että hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa.

Sitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen.

XXVI.

Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä länsituuli puhalteli heitä selkään.

Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten, -- melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän tarkasteli koko talon -- minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä -- ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle -- ja koko pesue yhä perästä -- ja katselee hanhia, jotka tallustelivat Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä enemmänkin... niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa, lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle on lykätty sellainen äiti!"

Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.

"Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä, miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen mäelle päässyt."

Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha... jaha! Kyllähän se niin on... että hän kaivoi olkipatjasta silloin viimeiset penninsä!... Niinhän se... mutta hän oli silloin nuori... eikä suinkaan liikemiehen alku... Klaus Baas puraisi huultaan ja katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli miettiväisenä kylään.

Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä, tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat...? Tuossa oli synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla, pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä, kirkkaina kesäöinä... ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla, jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja tavoitti heittää hänen pientä koiraansa... vieras ja outo paitaressu, aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan, valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala, punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki vierasta... vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen, tahtomatta puhua, -- tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja häntä oli seurannut onni... siitä tulee noin... niin... hiukan mahtavaksi ja... paksuksi sisäisesti... Sanna oli kai oikeassa! Hänen silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän luonteelleen... Niin... ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi... Hän oli alistuva Sannan edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo runsaat hedelmätkin!

Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa -- ilta jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja sieltä pienelle pysäkille.

Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli, miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies. Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje hoiti veljen taloutta.

Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä oli ollut.

Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään, sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, -- sekä miten heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori neito oli hänelle tuonut.

Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan sisaren voinnista -- ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli, mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan. Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla", sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten: jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen niin onnellisena, ja meni.

Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin vasten kasvoja... silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan, mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää... se on hänelle parhaiksi!

Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään; lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla, kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman, Doris Rotermundin kylä.

Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa. Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli tullut.

Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön, päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi asuu?"

Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän, jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän sanoi ja painui jälleen askareesensa.

Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi: "Voivatko isä ja äiti hyvin?"

Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä jatkoi työtään.

"Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan."

Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä luistimiaan.

Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani, varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.

"No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?"

Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa."

Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli varmaankin lasten leikkihuone -- se oli näet niukasti kalustettu ja yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, -- mutta nyt kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi. Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, -- ne olivat varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, -- juoksivat paraikaa ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun. Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää lapsiparvea.

Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi: "Sepä oli harvinainen vieras?"

Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen, ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta solki-ostoksesta.

Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia joskus Hampurissa käydessään.

Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken. Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas.

Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä voin näyttää teille oikotien", hän sanoi.

Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.

Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä: "Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle vieras."

Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, -- ja vastasi: "Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla."

"Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty. Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen kohonnut!"

"Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan... Me naureskelimme silloin synnille -- jos vielä ehkä muistatte --: tämä on nyt minusta synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi, vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan: ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi."

Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.

Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään."

Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!... Eikä teillä ole niin moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua."

Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä. Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla."

Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui.