Part 36

Mutta samassa kutsuttiin illalliselle, ja mentiin komeaan ruokasaliin ja istuttiin pöytään. Pappi kertoi illallisella erään tuomiorovastin ja materialistisen, viisaan kauppiaan ystävyydestä, joka oli ollut siitä merkillinen, että he viihtyivät hyvin yhdessä, koska maailmankatsomusten erilaatuisuuteen ei puheissa koskettu, vaikka ne kuitenkin ilmaisivat olemassaolonsa hienona varovaisuutena, kuin raikastavana ryytinä. Asianajaja oli selaillut sukuliikkeensä vanhoja kirjoja ja oli niissä keksinyt erään vanhan merkittävän lastausluettelon: laiva oli näet murtautunut mannersulun lävitse: -- ja lakimies luetteli nyt tarkoin silloisia tavarain hintoja. Ja sitten johtui eräs vanhahtava kauppias, joka piti pöydässä puolensa, kertomaan Hampurin savustetusta lihasta, ja koetti esittää tämän ikivanhan, kehutun tuotteen historiaa, vaikka aukkoja hän siihen jätti. Joku nuorehko liikemies huvitti seuraa selostamalla pidgin-engelskalla[95] erästä keskustelua uskonnosta, johon hän oli Hongkongissa joutunut erään kiinalaisen kulin kanssa; ja nyt teki toinen paraansa mukaan espanjan avulla selkoa Meksikon muinaisesta mytologiasta. Siitä sai taas pieni, mustaverinen renessanssiherra puolestaan aiheen kuvailla kauniilla, henkevällä tavalla, minkälainen hänen ajatuksensa mukaan oli ollut esimerkiksi Lorenzo Medicin sielu. Ja Arthur Eschen kertoi vierusnaiselleen uusimmasta automobiili-onnettomuudesta -- ja niin innokkaasti, että Klaus Baas pelkäsi hänen lankeavan vielä sen urheilulajin uhriksi. Ja sitten helähti Sannan kirkas nauru: hän istui asianajajan vieressä, jonka kanssa hän oli käynyt yhtaikaa pikkulasten koulua, ja väitti, että lakiherra oli siihen aikaan änkyttänyt; mitä lakimies väitti juonikkaaksi keksinnöksi, joka oli muuten aivan rouva Baasin tapaista. Ja sen väitteen kumoamiseksi Sanna matki asianajajan silloista änkytystä. Hasse taas antoi talonemännän, joka istui hänen vieressään, kertoa itselleen juuri läsnäolevista vieraista, mutta ei näyttänyt muuten oikein tarkkaavaiselta: hän katsahti vähä väliä hajamielisesti Klaus Baasiin, joka istui häntä vastapäätä, ja jatkoi ajatuksissaan äskeistä keskusteluansa. Klaus Baas soi St. Moritzin naisen, -- joka oli sillä välin lentänyt British-Museumiin, soittaa häiritsemättä suuta ja pelastui siten pelkillä "ei" ja "kyllä" vastauksilla. Ja kun hän liikemietteissään kohotti päätänsä, niin hänen katseensa kohtasi joko Sannan sirkut silmät tai Hassen rauhallisen katseen, ja hän huomasi olleensa heille molemmille mieliksi. Parempaa iloa hän ei kaivannut.

Hän mietti illallisten jälkeen, vieläkö solmia katkennutta keskustelua, mutta kun herra Hasse ei suonut tilaisuutta, niin hän lähti Sannan kanssa kotiin.

Raitiovaunussa ja Blankenesessa käveltäessä hän kertoi itsetietoisesti kuin Klaus Baas ainakin hauskasta keskustelusta Hassen kanssa, ja kehui kunnostautuneensa ja nautti itserakkaasti, kun Sanna kertoi, että häntä oli sanottu pulskaksi mieheksi. Sanna oli nähtävästikin nyt hyvin rakastunut häneen, sillä hän aivan painausi käveltäessä hänen kupeesensa ja piti häntä kädestä. Ja kun he tulivat kotiin, ei Klaus Baas välittänyt iltalehdestä, vaan pyysi Sannaa, noin juhlapuvussa, tulemaan vaan luokseen pakisemaan vielä vähän. Ja hän alkoi: "Kuules, se St. Moritzin rouva, Sanna? Huvittiko sinua sen jutut? Minusta hän oli hyvin ikävä! Mitä minuun St. Moritzit ja Egyptit ja Roomat, ja kaikki hupsut matkustelut kuuluvat. Ne ovat sellaisten hommaa, joiden kädet ovat käyneet liian heikoiksi, koska jo heidän isovanhempansa ovat niitä liiaksi säästäneet. Minä pysyn kynsin hampain kiinni Hampurissa ja nykyhetkessä -- joko täällä alhaalla Blankenesen rannalla tai Dammthorissa tai satamassa, -- kaikkialla missä toimin."

Sanna istahti hienossa silkkipuvussaan hänen viereensä ja katseli häntä pyörein, kiiltävin silmin; hänestä oli sittenkin niin hauskaa kuulla hänen silloin tällöin puhuvan oikeaa "Heisterbergin kieltä." Sillä hän tunsi, että hänellä oli oikein älykäs ja omintakeinen ja luja mies, ja se tunne oli hänelle välttämätön.

"Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta eikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta oikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai lainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen, varovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy olla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta kaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä ja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja sanoistaan... Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna."

Sanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin polvelle ja kysyi: "Mikä sinua sitten vielä kummastutti?"

"Kummastutti kaikki", vastasi Klaus Baas, "koko Harvestehuden joukko. Tuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu kaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja ja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen yleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä ja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni, ja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut varakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on vaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole sijaa eikä aikaa ollut -- ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En kuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole liioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä iloita niistä täydellä sydämellä."

"Niin", huokasi Sanna, "sinähän olet talonpoika!"

Klaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa korvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta, koulutyttömäiseltä, ja sanoi: "Mutta en ole omasta mielestäni sen tähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai sivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn nousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa, tiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai! Suuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo pilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja jalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä luin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi, urheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi! Minä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan kätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni kulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä pahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti kristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään paljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana, pistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon suhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin perustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet, luonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi..."

Näin Klaus Baas mahtaili.

Sanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen tukkaansa ja sanoi: "On vain yksi?... Mitä aioit sanoa?"

Klaus Baas katseli miettivästi eteensä... "Ajattelin vain", hän virkkoi, "etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että minun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa. Esimerkiksi maamies... hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja verkkaisen mukavasti piennarta... mutta minä aina työn kimpussa... Ja minä olen jo neljänviidettä!" hän lausui melkein päättävästi.

Se oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja sanoi: "Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt kovisti hiilipihdeillä?"

Klaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen rintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: "Ostin tämän Liese-Lotelle syntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy."

Sanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin sanoi hieman ahtaasti: "Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin hyvä, kuin tapasi on sanoa." Ja hän vetäysi hiukan loitommalle.

Mutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: "Minä näin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin ihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa ijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni. Ja se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä jouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään päällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja liian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa, laveaa, vivahdusrikasta rauhaa."

"Jota heillä on, noilla toisilla!" pisti Sanna Eschen merkitsevästi.

"Niin", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana... "se on totta!... Mutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on", hän pudisti päätänsä, "sitä en saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora sellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta joskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen kävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy tehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon pistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin: käydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti, huomenna... kolmeksi päivää... muuten ei tule lähdetyksi."

"Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?" sanoi Sanna kylmästi.

Mutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: "Sano, mitä ajattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä illallisilla?"

Sanna vastasi hämillään ja raskaasti: "Tiedäthän sinä sen, Klaus."

Mies painoi häntä silloin rintaansa vasten ja sanoi: "Ah, kun se suuri Shanghain yritys nyt onnistuisi, Sanna, niin sitten..."

"Voi", huudahti Sanna, "älä nyt aina yrityksistä! Kello on jo yli kaksitoista!"

XXV.

Matkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului tavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin sotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja tiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä, univormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo molemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin voimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki vastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja suurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti sitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista.

Ja kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje, jossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun tiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta voivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli lopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa. Muuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan viikon sisällä.

Kun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä konttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä uskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta tavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt heti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja kirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa.

Ja seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen ja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen, ilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja nauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut levon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi huomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin raha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon keinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle, jos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana pyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin huomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin oli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja luotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan käveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: "Jos tämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti. Sitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te saatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!"

Sanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas salin lattialle leikkimään lasten kanssa.

Kun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin, kertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin uutisia, -- ne Sanna nyt toisti miehelleen, -- ja oli valitellut, että hänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly oli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä omissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka ihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt, kun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi välinpitämättömästi: "Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee, Sanna! Hän on nukkunut koko elämänsä."

Sanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se oli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein karsaasti: "Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä nukkumasta!"

"Katsos, minulla on hyvä omatunto!" kerskahti Klaus Baas.

Sitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos sota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä shanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja lähetettävä tavarat kuitenkin?

Jonkun hetken päästä Sanna sanoi: "On se vähän vastenmielistä tuo sinun sodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille ongitaan!"

Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär -- ja lapsettelet noin!

Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa."

"Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla hukkasi."

Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta -- vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti -- ja sanoi: "Sinä unohdat aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa."

"Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä! En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna Eschen, puolusta veljeäsi!"

Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun luotto on kireimmilleen jännitetty!

Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?

Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen. Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan päähän! Onni miestä potkii!"

Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot tulipunaisina: "Puhun heti... paikalla... sinun täytyy nyt hankkia 200,000 markkaa... minä..."

Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi: "Mene pois... tai lyön sinua... vasten kasvoja!"

Arthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä.

Konttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti hillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. "Pähkähullu! Veltto, tuhma, narri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt heti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat halvalla voitolla... Se on hävytöntä... Kirottua!" Hän löi raivoissaan akkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat... "Siis mene, hanki ostaja! Ei muu auta... Ja kuka?"

Silloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt tarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi tämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja silloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!... Minun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut... aivan suoraan! Ja että olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen onnistumaan... että nyt minun täytyy tulla!... Aivan niin, se on tehtävä!... Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi!

Hän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti kontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille.

Se oli uusi, suuri liikerakennus... leveät marmoriportaat... korkeat ikkunat... hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas... tummat ovet ja niissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet ulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan silmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten miesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja telefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki jotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta, jonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen oli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen.

Sitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle -- ja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä, ja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja sanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta sopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä ostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen eteensä pöydälle.

Hasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui sopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: "Mekin näimme tämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun päivänkin." Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki sopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin kädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan kontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa kanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä?

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti ja ryhdikkäästi: "Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen, herra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette. Minulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt tämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista vuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli kaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta odottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja nimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän kauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman kolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan osakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa."

Hasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi päätänsä ja vastasi: "Puhun siitäkin osakkaani kanssa."

Klaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen sielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan tulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan kuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli pakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna... miltähän Sanna näyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen Hassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet... ja hänet... ja hänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea.

Sitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen nimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi sitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta eivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman sairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä, myöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis aluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi varsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon kuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, -- luvaten mielellään auttaa sovitteluissa -- ja että hän sitten siirtyisi heidän palvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava Kiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus Baas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti.

Kun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja riemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna! Entä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun tulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle mainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi! Oliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä juossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi hyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat.

Sellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur Eschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana, katsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule, älä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus Baasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä. Sanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi tuikahtaen: "Minä tarjosin Hasselle kontrahdin... meillähän ei ole rahaa... Kai siihen suostut?"

Arthur Eschen nyökkäsi päätänsä.

Sitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja sydämettömästi: "Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla veljesi kanssa saman katon alla."

Arthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti: "Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa! Sinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen onnettomuudessaan."

"Ei", vastasi Klaus Baas, "mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, -- jollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla työllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut -- hän on ollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon vaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen päähänsä... siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä teikaroidessaan!"