Part 35

Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle, vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla luunkerääjää sateelta.

Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet parantumaan... Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!"

Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja, vaunuja, lakeijoja!"... Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.

Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet, Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, -- ja kuolleitten, olemattomien, -- unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei tule mitään, Heini!"

Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin... kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin: "Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian'."

"Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan, "nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo matkalle!"

Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus."

Ja ruumisvaunut vierivät pois.

Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli, kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan -- itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista -- ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten välitä muusta kuin työstä... työstä -- ja minusta ja lapsista.

XXIV.

Klaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä tolalla. Mikään ei hänessä "langennut luonnostaan", niinkuin kolmannen, neljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin. Hänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi ympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle aivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku taloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista, komeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa: kaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden, itsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas, oli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! -- Mitä olenkaan saanut aikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on hankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa!

Sannan mielestä hän touhusi aivan liiaksi eikä jättänyt kylliksi aikaa vaimon ja lasten osalle: "Sinun pitäisi päästä yhä vaan Venäjän keisariksi", hän sutkahutti, "aivan kuin ennen pikku poikana kirkon puistikossa! Sinä huomaat liian vähän meitä ja muita ihmisiä ja ennen kaikkea itseäsi."

Nuo sanat herättivät levottomuutta Klaus Baasin rinnassa, sillä hän tunsi itsekin, että ne olivat tosia. Mutta hän ei tahtonut tuntea vielä niitä kyllin selvästi. Hän oli näet taas uusissa, huimissa liiketouhuissa, -- niitä miehiä, jotka noista ajoista meidän päiviimme ovat panneet väkivasarat tässä maassa paukkumaan ja sukkulat suikkamaan, ja sellaisia oli paljon nuoressa, alottelevassa kansassamme, noita, jotka ovat tarmolla ja työnhimolla kohonneet pohjakerroksista ja hankkivat nyt heimolle työtä ja kultaa, ja ahkeroivat pyhät ja aret hillittömän työintoisina ja keksivät suunnitelmia pyrkimyksiään toteuttaakseen ja toteuttavat ne sitkeästi ja salaisen viisaasti, pyrkimättä lepoon, voittaakseen arvoa, valtaa!

Kun Shanghain haaraliike oli jo vuosikausia osoittanut keskeymätöntä ja tasaista kasvua, syntyi eräänä kesänä sen ja Hampurissa olevain johtomiesten välillä innokas kirjevaihto, koska näet eräät selvänäköiset miehet olivat huomanneet, että kaukaisessa Idässä kulettiin taas sotaa kohti. Nuoren lybeckiläisen pyrkimykseksi tuli nyt päästä välittämään entistä suuremmassa määrässä Kiinaan eräitä tarveaineita, joita H.C. Eschen tosin nytkin sinne välitti, mutta joita sodan tullen tarvittaisiin mahdottomat määrät ja joita täytyisi olla varmasti ja nopeasti saatavissa. Siihen liikeyritykseen oli H.C. Eschen halukas ryhtymään lybeckiläisen kanssa; ja yrityksen pulma ja uhkaheitto oli siinä, ettei saanut erehtyä yhtään sodan puhkeamisen suhteen eikä liiaksi sen puhkemisajasta.

Arthur Eschen näki tuon kirjevaihdon ja hyväksyi suunnitelman, mutta ei tukenut sitä neuvoillaan eikä omalla työllään. Hän oli huvennut yhä enemmän pintapuolisiksi sanasutkauksiksi ja sekautunut rauhattomaan seuraelämään, hänen pöydällään oli entistä runsaammat tukut kirjeitä klubeilta ja taidekaupoilta ja vastauksia niille. Ja kun Klaus Baas koetti vetää häntä lähemmäksi liikettä, niin hän sai katsella kummissaan joko välinpitämättömiin tai levottomiin silmiin. Hän valitteli siitä Sannalle ja sanoi: "Minä en tiedä, mikä sinun veljeäsi oikein vaivaa. Siihen olen kyllä jo tottunut, ettei hän tee työtä, enkä siis enää sitä kummastele; mutta minusta tuntuu, kuin eivät hänen neronleimauksensa tulisi enää hänen suustaan yhtä kerkeästi kuin ennen. Ja siitä olen huolissani. Toivottavasti hän ei tee tyhmyyksiä!"

Mutta Sanna kohautti olkapäitään ja nipisti suunsa suppuun. Tämä oli heidän suhteensa arka paikka, josta he joutuivat helposti lausumaan eriäviä mielipiteitä. Sanna nureksi salaisesti sitä, että ei Klaus muka ymmärtänyt sellaisia ihmisiä kuin hänen veljensä ja teki muka sellaisille vääryyttä.

Mutta kun mies kerrankin alkoi taas samaa asiaa, niin sanoi Sanna: "Aioin siitä jo pari päivää sitten puhua sinulle. Arthurin Lissy kävi näet täällä kaksi viikkoa sitten, ja pistäysi eilen taas ja kertoi, -- niinkuin hänellä on tapa, minkä mitäkin Parisista, ja mistä kaikesta liekin, ostoksistaan ja hienouksistaan ja aikeistaan. Ja kun minä silloin sivumennen sanoin hänelle, että sehän maksaa hirveästi, ja sanoin, miten paljon me olemme saaneet säästöön, niin että pieni omaisuutemme on nyt kymmenessä vuodessa kasvanut yli kolmenkertaisen, vaikka meillä onkin neljä lasta, kun taas he, vaikka ovat lapsettomia, eivät ole saaneet menoista jäämään taalarin puoliskoakaan, -- niin silloin hän tuumi, -- ja näytti hyvin levottomalta ja koetti varmaankin tutkia, oliko minulla mitä salatarkoituksia, -- että liikehän on aina tuottanut niin hyvin, ja vaikka viime kuussa olikin ollut taka-askel..."

Klaus Baas häpsähti ja sanoi: "Mitä? Taka-askel... viime kuussa? Mikä taka-askel? Sehän on järjetöntä!... Taka-askel?... Hän kai tarkoitti: harhayritys! Liike-erehdys?!... Tämä haiskahtaa kirotun pahasti keinottelulta, Sanna! Harhayritys?!... Jaha... tina on laskenut hinnoissa! Niin, niin, se tina! Vai niin! Nähtävästikin on rakas velimiehesi mennyt selkäni takana nahkaansa kaupittelemaan!... Mutta tietysti omaa nahkaansa!"

Sanna suuttui ja puolusteli: "Minusta sinä teet väärin... heti sillä tavalla, pilkallisesti: rakas velimiehesi!"

"Aivan oikein", vastasi Klaus Baas kummastuneena. "Mutta ylimalkaan, sinä käännyt liiaksi ja heti paikalla aina hänen puolelleen, Sanna!... No, yhdentekevä: kysynpä häneltä itseltänsä! Siitä ammatista minä häntä kiellän! Paitsi että sellainen on yleensäkin uskallettua ja epävarmaa, sinun veljesi ei sellaisessa onnistu. En tiedä oikein, mistä se johtuu; varmaankin siihen vaaditaan miehen kourausta, tyyneyttä, ehkä Luojan armoa. Mutta mitäpä siitä! Tiedän vain: hän ei keinottelussa menesty! Minä en siedä ajatella: Arthur ja Lissy Eschen köyhinä! Mutta mitä se kuuluu minuun. Sanon vaan, että joko minun täytyy saada olla kelpo liikemiehen toverina tai hankin itselleni uuden osakkaan."

Ja seuraavana aamuna Klaus Baas sanoi Arthur Eschenille suoraan eiliset epäilyksensä. Arthur Eschen puraisi huultaan ja tunnustikin keinotelleensa, maksaakseen suuria talouskustannuksia. Ja seuraus oli se, että hän menetti noin 40,000 markkaa. Nyt syntyi lyhyt, kova sananvaihto, joka päättyi siten, että Arthur Eschen läksi kalpeana ulos konttorista ja sanoi, että kaiken sen tähden, mitä lanko oli syytänyt hänelle vasten kasvoja, hän ei nähtävästi enää voisi olla yksissä hänen kanssaan. Ja hän pysyi sitten monta päivää poissa konttorista, mutta palasi sinne viimein ja työskenteli nyt jonkun aikaa hiukan ahkerammin ja säntillisemmin.

Mutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon mennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt auttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen mukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan. Muutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa kasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan samallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi ei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos liikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas jo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän uuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin toiseen liikkeesen.

Tätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran pörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas oli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle. Ja silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi jollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita Shanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia sitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli hänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman kolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä oli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään pystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain sijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan toteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli pakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita ajattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta yritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen kaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra Hasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän pyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman päällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, -- sanoen tekosyyksi haluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli kälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se vai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen kanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä hän tarjoutuisi.

Sanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta, josta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus Baasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan. Ja jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan kuntoon juhlapukuaan.

Illalla pimeän tullen -- oltiin syyskuussa -- lähti Klaus Baas konttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen olisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti kaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen lahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, -- hän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta mutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin näyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla lahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan toivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti Neuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta joutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja tunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu ollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti sitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui erään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan. Siinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta hopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren tyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät olleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta sitten, -- silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä Holsteinin kylillä -- ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu yksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat vastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan, muodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa kannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: "Doris Rotermundin luonnoksen mukaan."

Klaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi, että sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja kauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten Harvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa -- mielessä lapsuuden seudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous.

Lombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen Binnenalsteria ihaillakseen -- ja veti samalla salavihkaa rasian taskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä taideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat varmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se nainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään päätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät virveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet. Lammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat valot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja pitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen. Katonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen näyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli erikoisen kaunista... sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut ennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina vireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi!

Viime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli kello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun hetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan lepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli itselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä, työtä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja sitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas! Kai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo ensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen käyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa taakseen.

Kummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan kuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin rauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä kevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja hengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja terveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä, aivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken kiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän seurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa sielussa, -- rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä muistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen ajatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet nuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet!

Mahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla hurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen! Se mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä kerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo neljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista vuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä! Nythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä lähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia vuosia, nuo viimeiset neljätoista!

Hän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa päämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä ja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten, turvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan, hiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi mietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on tuon solen vaikutusta, -- ja ihanan, rauhallisen illan ja veden välkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja halkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä ja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä, ikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin paviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen pursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa kajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli rannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin veneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat lapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun ne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä, vakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta, että he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se hänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän tovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa... Hänen elämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja ystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti taas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa, joka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden kuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli syntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se somistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen elämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja onnellisena, autuaanakin, -- tunteissa, joita ei ollut ennen aavistanut.

Lankolassa olivat jo melkein kaikki vieraat koolla, ken missäkin, terassilla, puutarhassa. Hän etsi Sannaa ja löysi hänet, ja oli aivan rakastunut vaimoonsa ja mietti mielessään: Miten hän on kaunis ja jalo, hän, lasteni äiti! Ja hän jäi seisomaan Sannan viereen ja kyseli häneltä eräiden tuntemattomain naisten nimiä, ja lausui heti tuimanlaisia arvostelujaan.

Eberhard-eno huomasi heidät ja tuli ja näytteli Sannalle jotakin uutta, harvinaista kokoelmaesinettä. Sanna, joka oli jo määrätty näiden harvinaisuuksien perijäksi, kumartui sievästi pikku ukon puoleen ja oli muka hyvin harrasta. Eräs vanhanpuoleinen nainen riensi kertomaan St. Moritzista[94] -- hän oli Bremenistä kotoisin ja Escheneille kaukaista sukua --: oli sangen halukas tutkimaan miestä, jonka tuo kaunis ja itsenäinen Sanna Eschen oli suvun ihmeeksi puolisokseen valinnut. Mutta Klaus Baas ajatteli: Viis minä St. Moritzista! Ja hän mietti kohteliaasti ja kumarapäin kuunnellessaan, kuinka hän voisi lähestyä herra Hassea ja saisi hänet itselleen suosiolliseksi, ja kuinka hän edistäisi salaista suurta aiettansa. Terassin juurella, lampun valon puolipiirissä, seisoi isäntä muiden vierasten parvessa, pitkänä, solakkana ja hiukan velton näköisenä. Muut olivat liikemiehiä, ja oli siellä eräs pappi ja asianajajakin. Pappi kertoi hassunkurisia juttuja porvarien seuroista, kun oli ensin juteltu viimeisestä regatasta. Tuolla seisoi kaunis, tummaverinen herra, eräästä juutalaisesta pankkiliikkeestä: hän oli suvun taipumuksia seuraten ruvennut harrastamaan taidehistoriaa. Hänen kanssaan puheli emäntä ja muita naikkosia, udellen erästä uutta julkaisua renessanssiajan Firenzestä. Klaus Baasia ei viehättänyt vähintäkään mikään tällainen, hän oli vallan kylmä sille ja hänellä oli hyvin ikävä. Hän vartioi vain Hassen tuloa.

Viimein hän tulikin: vanhapoika, harteva ikämies, ja niin roteva vartalolta, että olisi luullut häntä vaikkapa suurtilalliseksi. Klaus Baasin onnistui saada Sanna ymmärtämään, että hänen oli nyt otettava huostaansa tuo puhelias sukulainen, joka sillä välin oli ehtinyt siirtyä Geneveen ja sieltä Parisiin. Ja hän kuuli vielä takanaan ystävättären sanovan Sannalle: "Ymmärrän nyt hyvin, Sanna, että niin kiireesti tahdoit rouva Baasiksi. Sinulla on tosiaan komea ja rakastettava puoliso... niin, ihan totta, Sanna!"

Klaus Baas naurahti mielessään: se oli Sannalle paraiksi! Ja meni lankonsa luo, koska tiesi varmasti saavansa siellä tervehtiä herra Hassea, jonka nyt pappi toistaiseksi oli onkeensa siepannut.

Pian tulikin Hasse Klaus Baasia tervehtimään. Ja koska Klaus Baas tiesi, ettei Hasse välittänyt juuri muista kuin liikeasioista, niin hän alotti heti keskustelun eräällä hauskalla sutkauksella, joka silloin oli pörssissä muodissa. Hänen naurunsa oli vapauttavaa ja kaunista kuin hänen isänsäkin, ja Hasse tuli hyvilleen siitä että löysi vertaisensa ja sanoi: "No mennään me kaksi istumaan tuonne syrjemmälle, vaikka nurkkaan tuon pronssipojan juurelle! Muut ovat kokoontuneet jo lankonne ympärille purjehtimaan ja soutamaan regattaa, ja eno Eberhard on jo sinetöity, ja nuo naikkoset tuolla ovat tietysti Italiassa. En moiti suinkaan naisväkeä, kun saa pitää heitä kahden, kappaleittain, päinvastoin, he voivat olla mitä suloisimpia. Mutta en gros niistä ei ole mihinkään."

He istuivat nyt mukaviin nojatuoleihin, etuvarustuksenaan suuri pöytä. Ja nyt alkoi ukko hauskasti jutella huomioitaan. Kun minä tulin tänne nuorena miehenä, niin täällä oli niin ja niin monta vientiliikettä... Ja sitten vertailu nykyaikaan... Ja nuorempi veikko käänsi puheen taas Eschenien suvun historiaan,... muistellen sivumennen Karl Escheniä, tällaisessa kysymyksessä oli kuolleittenkin autettava häntä -- ja sitten matkattiin Taka-Intian viidakoista Shanghaihin; ja sen jälkeen kysyi Klaus Baas varovasti, mutta samalla suorasukaisesti, ukon elämän vaiheita, mikä palkittiin toisella kysymyksellä: mistä Klaus Baas, ja mihin aikoi? Ja nyt Klaus Baas hienolla tavalla kehui kohonneensa yksinkertaisesta suvusta ja suistuneensa kuudeksi vuodeksi maaseudullekin. Ja sitten kiisteltiin kaikessa ystävyydessä Kiinan tulevaisuudesta ja sodan mahdollisuuksista ja valiteltiin Rivieralle viedyn osakkaan sairautta, joka ei ollut kääntynyt lainkaan parempaan päin.