Part 33

Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa, puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle, sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin sijaiseksi liikkeesen. Hän se on."

Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi, pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä sitten?"

"Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?... Hän on nyt vaan hän... ja" -- puna tummeni yhä hänen poskillaan -- "on niin rakastettava... Ja sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!"

Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.

"Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna.

"Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta."

Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko hulivili."

"Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!... Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!"

Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.

Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa. Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.

Hämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella puolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille: hänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä sininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan puhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti jäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, -- se tapa tuli Englannin naisista.

Kiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että helmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja tarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain silmin -- ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä miellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus Baasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo hänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän pysähtyi ja sanoi:

"Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!"

"Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne", sanoi Klaus Baas itsepäisesti. "Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?"

Sanna näytti arvelevalta. "Eihän se oikein, näin keskellä kaupunkia."

Silloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja sanoi lyhyesti ja vaativasti: "Sanokaa sitten, milloin teidän tällä viikolla sopii lähteä kävelylle... pitkälle, kauaksi aikaa, kahden kesken?"

Sanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: "Minnekä sitten?"

"Minne vain tahdotte!"

Sanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: "Voin huomenna illan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin."

Klaus Baas vastasi heti: "Tavataan siis huomenna kello seitsemän asemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!" Ja hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa.

Sanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti Klaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja hänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista.

Silloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien hän sanoi: "Te tulette, Sanna!"

Sanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen, kuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi Klaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!... Ja käännähti ja nousi verkalleen ylös portaita.

Klaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän ääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli tavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin kalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään hiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta kotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut Baasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt pojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa!

Huomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen jo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti, mutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja he juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät Elbelle päin.

Puistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä. He poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa pitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt hän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät käsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät laajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa, pehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin heikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja lepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi Klaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja mainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja käsi Klaus Baasin kädessä. "En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla erehdyin", sanoi Klaus Baas, "sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin erään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta sitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna."

Sanna tunnusti hiljaisella äänellä: "Se on kaunista tuo, ja suurta... että kerrotte kaikesta noin rauhallisesti... ja luonnollisesti... Äiti kirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton ihminen."

"Äitinne autteli siis minua suosioonne!" sanoi Klaus Baas.

"Tietysti", vastasi Sanna. "Syy on hänen!" -- ikäänkuin sanoakseen: Hän se möi minut sadasta markasta.

Klaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: "Se ei ole totta, Sanna Eschen!" Ja hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen sillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä.

"Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa?"

Sanna vastasi: "Kysykää."

Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea... Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen. Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa tarvitse."

Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli... pitkän aikaa. Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui.... mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla."

Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten, kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?"

Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä, minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä... tietysti mies myöskin ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun tapaan sellaisen miehen -- ja niitä on paljon sellaisia -- ja puhelen hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä. Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran... Sellainen olen minä, enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää."

"Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä, hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista luonnollista, ihmisellistä... olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja verta... Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä... Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää... ja mitä olitte tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!"

Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan... ja minä... minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä."

Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?"

Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta... noin... nähdä... tanssia jonkun kanssa... saada häneltä tervehdys kadulla... ja kuulla hänen suustaan viisaan sanasen... Ja hän korkeintaan kerran suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli... ja olisi se kai muutenkin tullut... niin olen kaivannut sellaista. Ja kun silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua -- tummansinistä tailor madea,[92] napit mustat, -- ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä... Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä mies."

"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?"

Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!"

Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin, ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole vielä loppunut", hän sanoi.

Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?"

"Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä vastattava: Mikä on uskontosi?"

Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis. Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä sanoa."

"Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se on."

He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas hämärän utuisiin maisemiin, -- ihmislapset, joilta oli mennyt vanha usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja pelokkaasti toista, uutta -- sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.

Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus -- usein se ei tule tapahtumaankaan -- astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen minun ja koko poikueen äitinä."

Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen."

He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille, puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?"

Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi: "Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?"

Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin."

Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se kunnossa.

Klaus Baas sanoi: "Mikä on... saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.

Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen ohitseen --. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän kanssanne!"

"Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.

"Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.

"No tulkaa, nyt mennään alas."

"I will not!"[93] tiuskahti Sanna.

Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.

Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei siellä alhaalla voi kävellä."

"Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas.

"Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.

Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten tähden."

Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.

Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat luodutkin, Sanna!"

Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi Sanna.

"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi."

Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa, silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä... sinun ylpeä suusi!"... ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

* * * * *

Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään -- ja kun Klaus Baas katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet silmissä.

Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?

Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet! Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta."

Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen, anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen sanomattoman onnellinen!... Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja lapsia."

Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.

"Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan.

Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä."

Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä ihmettelet minua nyt... Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin ymmärtää sen hyvin, ja... usko pois, sillä tavalla käy vielä minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä, että nyt päästiin näin pitkälle!"

XXIII.

Liike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen kansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta varjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta liikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä uusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku tehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon jälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika väestö -- ja valitettavasti enemmänkin kuin liika -- riensi noihin laajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle. Siihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat, jotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan, kiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät puutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli aikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla purjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan länsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien satamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa liikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat siirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan kerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa Alsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet suuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät mahdottomat ihmisvirrat.

Reipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia suunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun liikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat aistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa talonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri työhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät oveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta, kuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna tallissansa.

Muudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen johonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies oli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä, mutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt liikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä tahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle merelle, -- niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, -- ja siirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän pyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet viimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston Shanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus Baas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja toimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja kun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri kokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan alkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita, ja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia kiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja kemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa Hampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain haaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin.