Part 30

"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?"

Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita, että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja rikkinäiset kengät jalassa, -- jossa eräs esi-isäni käveli senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli häntä anelevasti silmiin.

Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa, ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen sitten kääntyisin."

Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi: "Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä! Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän näkisi!..." Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.

Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin 10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa: siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, -- ja nyt hänen päähänsä pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah, kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?"

Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä... herra Baas... Ja jos nyt ei muu auta... herra Baas! Olen tässä koko ajan, täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:... minä voin näet koska tahansa saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani."

Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!

Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne. Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus Baas laski ja mietti ja aprikoi.

Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni -- ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin -- ja heittäytyi nojatuoliinsa, nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään ehdotuksen... hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa... ja tuumii, tuumii... kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista vuotta..." Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi naimisiin... sehän on kuitenkin sama asia!... Ja minä en ole muuten toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en mitään... ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!"

"Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi. Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi."

"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra ja pyöritteli tuskissaan päätänsä.

"No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten, niin elinkorolla."

Ukko oli hyvin surkean näköinen. "Ne on Hampurin vapaakaupungin papereita", hän virkkoi, "jos hukkaan vielä nekin..."

"Tjaah", hymähti Klaus Baas kylmästi. "Jos taivas putoo, niin varpuset jää loukkuun!" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi hänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti älykkäältä naiselta, -- eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan pikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse tuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän lähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita sinettejä himoitsi.

Klaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan näköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki naapurin pikku emännän, -- niin hän purskahti nauruun ja nousi ylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä kaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta puhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että siinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin hän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on tuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! "Hän on nimittäin epäluuloinen ilkiö", hän sanoi, "hän joutuu tulen palavaan tuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että varastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien: pieni petos on luvallista." -- Laadittiin kiireesti panttikirja ja eversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä naureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle emännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno puna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus.

Hän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin luottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen älyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi hän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai vekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa.

Sieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja pyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa rahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka pitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki hänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja ja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski ja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan, pyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille vähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi, sekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta kaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000.

Aamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät valvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, -- hän ei ollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen -- ja katseli alas fleetille ja sen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi näkyviin -- ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo loput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä Thauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot töykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun kello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti päällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin.

Silloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen täyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi valvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti raskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan seteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus Baas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä: "En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme voimianne... menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle hyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna luotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta täytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen vanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin vähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!" Ja rouva pudisti päätänsä omalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: "Olen ollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin huonona, loppu lähestyy."

Klaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli sitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan hätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen summa oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi kaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille.

Sitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä.

Pankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti keskustellen -- ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes pyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä istumaan, -- olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain sivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla tupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi, että hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen tarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi välinpitämättömän pisteliäästi: "Herrat olivat hiukan tiukanlaisia H.C. Eschenille."

Vanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi ylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta -- muuta sen sellaista.

Klaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi hillitysti: "Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on sairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava."

Nuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti koettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy päästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista varoistansa.

Klaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja ilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän vastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli saanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli tarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan yleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa, että nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä paljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää, mitä tekee.

Sieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja Thaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle puolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja kertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike kykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään ystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja kerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta nostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja ällistyksestä mennyt pää pyörälle.

Ja illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu selville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä odottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet sitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame Eschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa hänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas odotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että rouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten herra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen.

Klaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame Eschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan ääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen vuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja nyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. "Minä aioin tulla luoksenne", hän hiljaa virkkoi, "mutta kun nousin seisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin."

Klaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi hänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden katseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan?

Tästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean, uupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten hiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen kysymyksensä: "Oletteko nähnyt lapsiani, herrani..." Mutta ei odottanut vastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva Escheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta sairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin ja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen.

Sitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa kamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä, vuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita vanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame Eschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen leyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku tyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä ja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa saanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen, sievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus Baasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän kuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt pidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona hän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti tulehtunein silmin sairasta.

Kun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain epäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti sisään.

Rouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen silmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän jo kysyi: "Voitko paremmin, mummi?" Mutta oli kuitenkin levoton ja pyysi lamppua.

Sairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa nähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen selkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja kysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: "Sinä olet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?"

Rouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä -- kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillensa --: "Niin, mummi, sinä tunnet minut?"

Vanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin jotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja lausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla äänellä: "Mitenkä on liikkeen Taita?"

"Se on vielä olemassa, mummi."

"Missä on minun mieheni sitten?"

"Hän on kauan sitten kuollut, mummi." Jälleen katsoi madame eteensä peitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti sitten taas ylös. "Missä on poikani Edvard?"

"Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa."

Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä poikani Karl, sinun miehesi?"

"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.

Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä: "Sinullahan on neljä lasta?"

"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut... Gertrud lepää Meksikossa ja Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla."

Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi, hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää. Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni -- ja hän lepäsi liikkumatonna.

Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin äitinsä luo.

Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa ääressä, -- hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä, jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja taivasten tavoittelu.

"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän sanoi.

Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!"

"Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt minun luokseni."

"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus Baas. "Petterin luona... sitten erään... niin, sitäpä ei sovi sanoakaan!... kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli huutavassa hukassa! Minä... minä sen pelastin! Ja nyt, äiti... nyt!!" Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein, loimuvin silmin.

"Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi pystyyn?"

Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina! Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden, alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti! Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti: kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?"

Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, -- tulet juuri kuolinvuoteen äärestä!"

Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti? En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!... Mitä liikuttaa kuolleet minua!"

"Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet sinua. Minä... minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.

Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti... Minä olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui huoneesta.

XXI.

Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä, kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.

Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä monena päivänä edes käynyt konttorissa.

Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?

Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.

Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan, ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä, -- Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, -- kertoi Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa, tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä." Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.