Part 29

Ja kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi, että kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli kääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen kirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän piti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa, milloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen: "Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!... Istutkos! Istu pois! Etkös siinä istu? Hups, taas tuli yksi!"

Ja Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi murheissaan: "Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että hän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen päätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat hassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta nyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän sai kiinni!... Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se vahingoittaisi luottoamme... Katsokaas, nyt se taas sai yhden kouraansa!"

Pieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus oli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää; ja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet.

Klaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen jälestään.

Kun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen, ja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa hauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet.

Klaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: "Se heidän tiesi."

Ja sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. "Me oltiin viime pyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle orvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen! Ja ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle." Ja sitten hän vaipui raskaasen ajatteluun: "En tiedä, mikä minä olen oikeastaan", hän sanoi. "Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija." Ja hän nauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen totisesti: "Kuulepas nyt, Klaus Hinrich... se on hyvin vaikeaa sanoa, mutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua... voisitko vipata sata markkaa... Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?"

Klaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: "Tarvitsen nyt rahani itse, Heini!"

Mutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. "No hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti. "Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei mitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!"

Ja Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan pörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen esimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja menevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, -- hän oli viime vuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan -- ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo Trimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella.

Herra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt kohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren kumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja sanoi: "Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti... Ja täällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja huhutaanpa vielä... mitä kaikkea huhutaankaan!!" Ja sitten hän muisti, missä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa ja sanoi: "Niin... tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta straiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin asioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä... teidän käsiinne... aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo minun konttorissani ollessa... Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille, herra Baas!... Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! .. Saitte siellä kaivoksen käyntiin... Aivan niin... Wilhelm Thauler kertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!... Mutta miksette tullut silloin takaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?"

Klaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja hänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen ansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin erääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi -- tai mieluummin koettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen.

Mutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain tavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. "Mitäs minä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!... Päällikkö... kuten tiedätte, Arthur Eschen,... hänen vaimonsa on hiukan sukua minulle, serkkuni kautta... hieno naikkonen, herra Baas, hiukan liian hieno... no niin... herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten straiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa, vanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta Itä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin sairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit eivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli voivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren luoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja mitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava! Niin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus, kriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia, herra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa vararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva Eschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli Eschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte saada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat sattuisivat teitä yhä viehättämään."

Klaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana kosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?... Ja hyvä tilaisuus?... Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut sellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä hommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi koska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen liikkeen... Tunsi rouva Eschenin... Karl Eschenin äiti luottaa varmasti häneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva... Käsiksi vain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua!

Kun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja miettivästi: "Herra Trimborn... koetan heti paikalla saada H.C. Eschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja sairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa yrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen omaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että ehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne."

Vanhus ihmetteli suuresti: "Vai niin... vai niin... No, miksei! Pakisin tässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus! Jaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos niin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin juuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän asianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin... hm, hm!"

Ja vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli laumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: "hm... hm", ja nyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista ovista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni olivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen tuulijätöiksi.

Klaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin uusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta suuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä ihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen nimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään vanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi liikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin sanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä kuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän kaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!... Entä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja sen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain, liikeystävien, saarnamiesten, -- kaikkien huomispäiväin kolkkojen mahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa. Jokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin, kuin kouristaisi jo kalma sydäntä... Tuossa jutteli kaksi arvokkaan kauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta onnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon näköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa liikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta, perikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa polvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten lapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä kertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi kiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia molemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta oli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa hetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä seisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan päällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa kolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä enää! Niillä ei ole ajatuskykyä! -- Siellä täällä seisottiin pikku ryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli hullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi kuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä kiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa, haalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi pöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen oli noussut hänelle päähän.

Klaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan herran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä. Mutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi hänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan katsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli sitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja Karl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla firma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua käytettäväksi?

Herra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän katseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: "Mitä voisi toiminimi toivoa teidän tarjouksestanne?"

Klaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: "Jos tiedän, että mahdollisuuksia on, tuon työkykyni... luulen olleeni hyvä työntekijä... ja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa."

Herra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi epäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: "Liikkeellä on suuria vekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin 50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen huomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat ymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos herra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki: hän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja säälitään... Mutta, mikä pahinta, herra Baas,... mikä tekee tilan melkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!"

Klaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: "Eiköhän pankit tyytyisi, jos tarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn suosittaisitte?"

Herra Thauler sanoi heti: "Olen aivan varma, että ne eivät tyydy. Pankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin noita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita vaikeuksia."

Klaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta sitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi edullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset. Siitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui kohta rohkeasti: "Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin ottaisitteko huoleksenne 20,000?"

Herra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. "Liika vaatimus, herra Baas... kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee..."

Mutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen lasimaljakkoon tarttuen: "Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen ystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni."

Liikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: "Te teette sen itsenne puolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä otatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut, mikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä paljoa tunne." Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: "Onko teillä vielä mitä muuta minulta?"

Klaus Baas vastasi: "Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun suosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen minua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta hyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin. Voinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?"

Samassa meni ohi erään pankin johtaja, -- sen pankin oli herra Thauler äsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler vastasi nyt: "Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!"

Pankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö ollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes loppuun. "Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta", hän keskeytti kylmästi. "Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse, mihin pystyy."

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra Thaulerin puoleen: "Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla luoksenne?"

"Kyllä, herra Baas... jos se enää mitä hyödyttää."

Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun. Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen suoraan häntä kasvoihin.

Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle. Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa -- muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan -- miettinyt kaikki pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään. Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000. Tarvittaessa Thaulerin puoleen." -- 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.

Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.

Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja missä kukin oli? Ja sai kuulla -- äidin kyyneleet virtasivat taas, -- että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut -- oli monta vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan ijäkäs äiti -- hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt -- eli vielä, ja vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias ja loppu saattoi koska tahansa tulla.

Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.

Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin, mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi: "Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian sairasvuoteen ääreen.

Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla 80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa. Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!

Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä; ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti ehdotuksia.

Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään. "Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, -- "minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten kanssa, -- kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt, kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin... jotakin, mitä lie... rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne, niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin. Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne Hampuriin. Uskon että hän auttaa."

"Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas.

"200-300,000... en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen, tokko häneltä saadaan yli 20,000."

"30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.

Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen, että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla", hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä... "pälkähti vielä tässä päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni... ehkäpä hän... kun näkee minun pulani... olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä palveluksessa... ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa lautakojussa Jangtsen rannalla..."

Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.

Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän nousi pian ylös -- silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja seurasi emäntäänsä -- ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti vaipan hartioilleen -- palvelija teki saman tempun, -- ja Klaus Baas sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi nyt jättää hyvästit.

Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään pyrin!!... Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin vaakunasta!

Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt kuusikymmenvuotias ukko, -- rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa, sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.

Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?"