Part 28

Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön, missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä, alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa, miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla jaloillanne."

Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.

Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui: "Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit karannut."

Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta."

"Ah", sanoi kultaseppä, "se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta kiiltävät!" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut nummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta.

Illallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän pöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas sai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin hänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta leveään sohvaan ja sanoi: "No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo välttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä samaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina."

Doris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin vieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun hohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu puite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan pesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse neulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen, ja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä.

"Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai luvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa, sillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä tuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian valtamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän jälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja lähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä leveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui. Mutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti seuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö jäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta Aucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon.

"Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut sisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä erilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat paikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta me kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin puheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi esimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen hyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että 'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta millään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83] ei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että koettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi! Kapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta Melbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen tällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se kuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin rouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit.

"No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja kantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka katsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet nyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska, erinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa vielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja kysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? -- Kyllä, rouva kapteenska, erinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo heille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta vaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki ja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä! Silloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon. Mutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven taakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä näitä -- ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei olla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen makaamaan!

"Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi voittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt asiat olleet oikein paikallaan, -- ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes sisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen ja rouva kiukutteli ja -- piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta paastolla -- kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen täytyi antaa voittajalle.

"Seuraavalla retkellä -- Doris oli silloin yhden vuoden vanha -- laiva sai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan. Perämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa hätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa vanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle laudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta veneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja köyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan vartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita ja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat veneitä alas, he näkevät viinilaatikon -- poika oli hädissään karannut vartiosta ja unohtanut tehtävänsä -- ja huutavat toisilleen: Tulkaas, kokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa mekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä -- ja samassa tulee sisareni kannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa. Ja sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä veneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät, niin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies, kahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä Hampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi hyvässä hoidossa.

"Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan talousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten vuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän enovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti ympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen huomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä yllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista."

Doris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: "No, annahan tulla sitten, kerro vielä se kauppiaan juttu, täti."

Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!" Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.

Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!" Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:

"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies, hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme? Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. -- Ja sillä tolalla ne asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa! Muistatko vielä missä?... Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä. Ja kolme kertaa omassa huoneessasi."

Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli, jotain enempää ne oli!

Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen: Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.

Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa. Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan."

Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.

Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.

Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä, kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta, joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta, ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta: kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä, jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni, hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.

Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.

Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä..." ja ojensi kätensä häntä kohti.

Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan, ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.

* * * * *

Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy -- ja hän lupasi. Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin Klaus Baasin metsän laidassa.

Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi: "Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!"

Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla, ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa, ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan, ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn -- ja hän meni.

Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja kylmä aamutaivas -- ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä. Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!"

XX.

Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin, niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi.

Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt, hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten: Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä -- hänellä oli tietysti yllä tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat, kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.

Heini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. "Tuo nyt on minun ystäväni Busch", hän esitteli, "josta olen sinulle usein kertonut."

Veli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin tieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja hän otti ikkunalaudalta lasin -- ei aivan puhtaan -- ja tarjosi Klaus Baasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin hän kummasteli tavattomasti ja sanoi: "Teidän täytyy juoda joka aamu pari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!"

Heini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus Baasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten: "Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?"

"Mitenkä niin?" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. "En ole lukenut lehtiä kahteen viikkoon." Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja hän kysyi uteliaana: "Onko rahanarvo yhä noussut?"

Heini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. "Etkö sinä tiedä mitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että Tewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja jokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan kiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä."

Klaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt hyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa liikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle. "Jaha!" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: "Ja kuinkas teidän liikkeenne vetelee?" Ja katseli latteanaamaista Buschia ikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin.

Vanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen ja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: "Avaa suusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava tuhannen markan seteli."

Heini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi: "Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä taloustarve-toimisto, -- taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei se tahdo oikein leiville lyödä!"

"Ei", toisti veli Busch.

"Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään tilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta ei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!"

Pieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti silmiään räpyttäen: "Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on kummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on mentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen liiaksi kapakkain kyltteihin."

Heini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin käärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: "Vanhukset lähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän taloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta siitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata markkaa meni kirjakauppaan..."

"Runoista!" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää.

Heini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti päätänsä ja lausui: "Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän konttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla: niistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä muurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta markkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei ollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät vielä joksikin aikaa rauhaan, -- veli Busch osaa näet häntä hyvin käsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton rahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään alkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa... Me emme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa tilausta... Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen... Ah jaa... ja mitä äitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!"

Klaus Baas vastasi kuivasti: "Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta malliksi."

Heini Peters myönsi kyllä. "Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus. Onneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä. Mutta jumalaties miten kauan?"

Hän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi naristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka pörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja oli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin puoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti hänelle Klaus Baasin: "eräs liikeystävä... oma firma täällä Hampurissa."

Muurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan näköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja viittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi huolestuneen näköisenä: "Mitenkä hän nyt voi?"