Part 27

Sillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa toisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja, tuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa kaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan osan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. "Mutta annas olla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja aikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan tullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on maksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla, Kalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja seisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin prielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit, ja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna minulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista -- ja minä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon, mikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan Kallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin, niin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli näet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein tenän... Mokomaa harmia tyhjästä... No, mitenkä sitä mies on voinut?"

Klaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: "Minä päätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei se ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan. Muutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta -- saapahan sitä työtä aina."

Petter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: "Vai ei lie kaikki oikein paikallaan?" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: "Totta kai se nyt vaimo on sinun puolellasi?"

Klaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: "Ihminenhän se on nainenkin ja oma luonto se on silläkin."

Petter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: "Niin ihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä 'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin... Mikä oma luonto sillä on?" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: "Minulla on luontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä vaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän sitä muuten joutuisi?"

Ja Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta silloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: "Minä sanoinkin tässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies."

Petter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi Klaus Baasille: "Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken hautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat munista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä sitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen, niin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti sinun tahtosi... Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?"

"Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen."

Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa, käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa. Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta, opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista, joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu, alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina. Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.

Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin, kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle! Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa! Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.

Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa, muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa, kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!

Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja vapaammaksi, -- entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.

Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas, hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka... pinottain... minähän olin sodassa." -- Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa. Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen. Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta päivätyöstään.

Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat kavion lyönnit pengerpaikoissa.

Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui reippaasti sisään.

Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet."

XIX.

Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa, leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa, jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.

Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi, viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen, hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni, vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia, tappanut vankkureissa itsensä.

Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle. Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla, ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi, minnekäs nyt on matka?

Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.

Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä, ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?

Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi. Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa."

Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne. Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika Baasi ja aika aasi!'"

Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi: "Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona. Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa."

He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua, joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli pani lepattamaan ja käänsi nurin.

Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit."

Ukko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa tammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi uuttakin vierasta istumaan. "Valitkaa näistä", hän sano ystävällisesti, "tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta. Kävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa vedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain tahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on käynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle tulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä siinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen käypiä keppejä."

Tyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt selkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa. Ja sanoi kuin sivumennen: "Pääasia onkin se, että teette siten hyvän työn. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka olisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon. Mutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien jakelu vielä riitä."

Ukko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö katseli keppeihin, ja sanoi: "No, te ette vaan saa rauhaa minun synneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on valmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!"

Doris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti ja iloisesti: "Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin viisi kertaa syntiä... ja aina samaa syntiä."

Ukko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: "Mitähän syntiä se lienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen, suorastaan onnellinen!"

Tyttö vastasi ärsyttävästi: "Minun mielestäni ne eivät syntejä ole; mutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei ylimalkaan ole."

"Ahah!" naurahti ukko. "Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista kymmenestä! Saanko arvuutella mihin?"

Tyttö punastui ja sanoi: "Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan syntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset." Kun hän sitten vaikeni ja tunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös ja sanoi Klaus Baasille: "Joko löysitte?" Ja antoi ukolle kättä, ja oikoi pukuaan ja lähti menemään.

Vanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja virkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: "On tavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan huikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja hän tietää, mitä tekee."

Kun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä kuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo ukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin Klaus Baasiin ja vastasi: "Oh, hän on aina ollut kova naismies; on pitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt heidän kanssaan, -- viimeisen vielä tunsinkin -- eikä ole ollut naimisissa yhdenkään kanssa."

Klaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: "Ja te vaan kujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?"

Doris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: "Sanovat yleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi, -- sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä muille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne kuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä hänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!" Ja tyttö nyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä olen!

Klaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: "Mutta mitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?"

Tyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen kaukaisuuteen ja sanoi: "En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan: minä en vielä ole tehnyt syntiä."

Klaus Baas toisti ihmetellen: "Ettekö muka vielä ole tehnyt syntiä?"

Doris Rotermund katsoi kirkkain silmin ja vastasi lujasti: "En. Enkä ymmärrä, miten voisin tehdäkään. Mikä minun mielestäni on syntiä, sitä minä en tee! En ole koskaan ketään pettänyt, joka on luottanut minuun. En ole viettänyt aikaani laiskana, en ole ajatellut, puhunut halpamaisia, taikka tahrannut ruumistani, vaatteita tai rahaa! Tahi ollut epäystävällinen kellekään ajatuksissa ja tavoissa -- ja mitä kaikkia niitä syntejä liekään: niitä en tee. Sellaisiin alentuakseni rakastan liiaksi Jumalaa ja itseäni." -- Ja hän vaikeni ja katseli kirkkain, avoimin silmin illan ruskossa hohtavaa maisemaa.

Klaus Baas tahtoi ilveillä ja kuulla lisää ja sanoi siksi: "Mutta kuitenkin haluaisin tietää: mitkä ne viisi n.s. syntiä ovat, joita olette tehnyt?"

Doris Rotermund vastasi häneen vilkaisten ja hurmaavasti naurahtaen: "Sitäpä en sano."

Klaus Baas rypisti otsaansa ja vastasi: "Mutta se on juuri arveluttava merkki!"

"Eipäs", huudahti tyttö. "Totta kai nyt ihminen saa pitää salaisuutensa joutumatta syntisten kirjoihin!?" Ja hän katsoi Klaus Baasia niin suoraan silmiin, että Klaus Baas näki selvästi hienot, harmaat pilkut hänen sinisissä silmäterissään.

Hän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt hänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen tukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. "Se oli kai rakkautta", hän sanoi.

"Kas vaan, miten älykäs keksintö!" huudahti tyttö, silmissään sula pilkka: "Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin rakkautta!... Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin kultasolen työpajastani -- tai siihen tapaan!" Ja hän nauroi Klaus Baasille vasten kasvoja.

"Nyt näin kaikki hampaanne", sanoi Klaus Baas.

Doris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: "Sekin oli synti!"

He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen. Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.

Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi: "Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata."