Part 22
Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen, raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen. Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön: hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua -- Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta -- ja pyysi hyvin häpeissään:
"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö... Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen... äiti ja sisko -- joka on nyt Meksikossa -- ja tyttö, joka silloin oli siinä, ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?"
Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle neidille ainakin -- kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät -- ja Klaus Baas vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti... mutta miksikä...?"
Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi: "Kun on eräs ystävä... häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!"
"No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä, -- ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä: "Ja -- osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin, kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä. Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.
Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin ompelupöydän vieressä, -- sekin oli sillä välin laajentunut -- ja kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar: pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät. Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi, kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, -- kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti, painaen päänsä hänen kainaloonsa.
* * * * *
Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon, pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan, tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi katsella häneen pilkallisesti.
Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt -- niinkuin puolisivistyneistä oloista kotimaahan palanneesta ainakin, -- kotoiset olot ahtailta, ja hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki, joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla, ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi ilta-aurinko.
Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!"
Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?
Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen rupee vetelemään."
"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.
Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas! Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen paljastukseen... Kuulepas, mitäs arvelet, -- lähdepäs mukaan! Isä ja äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa! Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa virkistää sinua!"
"Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!"
XVI.
Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien, punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri, kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit kuin mikä pieni lelu.
"Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!"
Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi. "Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!"
Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen: "Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!"
Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine; talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen: rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta; äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin, leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen, suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla", sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!... Ja nyt mennään kalmistoon!"
Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin käyden tarhan neljään osaan.
Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa: pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti kuin me kaksi."
Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät", hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla, sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu, pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä, mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois -- ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme pappia... nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha -- minne hän oikein hävisi, tuo mainio mies?"
Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne... tätä hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin, ja leikitteli kaiken ikänsä -- hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, -- leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja, ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia hautoja varten -- ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin heidän mielikuvituksensa -- sitä eivät he älyä ajatella!"
Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo. Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto, vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.
"Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. "Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin; joten hän nyt -- missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, -- varmaan toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti, josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, -- ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, -- sillä onpa heidän vain oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. -- No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin."
Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa? Mitä?... Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!"
"Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä."
Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista huolimatta.
Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen, äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta, näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua tähystää, -- sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!"
Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven, joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin, uteliain silmin häneen... Herra Jumala, miten armas!
Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini Petersin sen tytön vieressä... tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä sievästi... Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland, puuhovilta... kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah, katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa... oi tätä pyhäisen iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi... Mutta nyt minun olisi mentävä kotiin..." Silloin Klaus Baas veti hänet alas hautakummulta.
Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista: kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje Ruhlandin luo kahville."
Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä, vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo... on siinä tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä... etenkin meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset, jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut vielä ihka uusi ja käyttämätön.
Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain, ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti... ah, tytön hiha kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?! Herra Jumala -- olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia! Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! -- Klaus Baas kertoi vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon naisen.