Part 21

"No, jo riittää", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan.

Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton; höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita. Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies kaupanvälittäjänä.

He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.

Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli, kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä, ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.

Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.

Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle rannikolle.

Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet. Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla."

Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies, mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko... Te ehditte vielä pitkälle, Baas... Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää ajatella, että hän joutuu puutteesen."

Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt nähdä, vaan meni ulos majan ovelle.

Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma: salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin kauheasti rakasti."

Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän virui, poloinen, omassa veressään.

Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla. Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi. Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen. Ja nousi sitten ylös.

Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui, kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan, väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä? Sana heti rannikolle!... Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!... Voi äiti raukka! Mitä on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!... Täytyy hänet tänne haudata...

Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas. Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan, jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut, hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!"

Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta, edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan selvin ajatuksin.

Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala! Ah -- Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle lähettäisi.

Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa: mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, -- uskalikko mies, yllä tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli vanha kiinalainen.

He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?"

Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää, ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja -- hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta -- niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä, että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti ilonsa -- hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin veli ja sisko -- ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.

Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen."

Hänen toverinsa naurahtivat: "Kukapa sen ostaisi?"

Klaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: "Eschenin liike on vakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja muutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin estää. Se on selvää."

Toiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen, välinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun pätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin haudalle: "No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on valtakirja."

Klaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi harvakseen ja alakuloisesti: "Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä välitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä rahaa."

Silloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti, vilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa perät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: "Weil... Mutta jos jättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan: kulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme huoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa."

Klaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. "Olisihan se kyllä mukavaa", hän sanoi, "mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei saisi tulla kalliiksi."

Nyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti piippuaan sytytellen: "Kontrahdeista syntyy yleensä helposti rettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen vuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan teihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte viipyä täällä?"

Klaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi ystävällisesti: "Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi jäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani. Ja kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean yksiksenikään."

Silloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset olivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja tarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat vuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa tinassa "in natura" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas oli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä: että hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen ja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista Eschenille hyvin edullinen.

Paikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä työkaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin kenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä oli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun.

Klaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja vuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun kappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana Heisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä: "Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan." Se kirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin, jotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja pakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti, ettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas päätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi: "Niin... niin... tottahan se on", kuin uskoen rikkauksien taivaasta tipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi.

Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi avuksi luotettavaa miestä.

Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.

Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön, revolveri varmuuden vuoksi kädessä.

Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt puunleikkausta harjoitakaan?"

Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73]

Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.

Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle. Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta." Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen haudalla käynti, sitten rannikolle paluu.

Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen; uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia. Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.

Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli, että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee koettelemaan onneaan Hampuriin.

Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli ajatellut.

Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella, joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea hänelle.

Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä, jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia: miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan. Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen pienessä verkkovivussa.

Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta, lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään ruskeiksi.

Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää; mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.

Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, -- muuten hän olisi pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.