Part 20

Perämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. "Mitä se teille kertoi?" kysyi Karl Eschen. "Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka joutui tänne ja kuoli ja kuopattiin", vastasi Klaus Baas...

"Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas", vastasi Karl Eschen. "Täytyy olla valmiina kaikkeen."

He seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia.

Yhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta Colombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään merestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita, metsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja kylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia, vaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata ympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä kasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on puun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa kiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät ja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa.

Ihminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy kiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen aukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle.

Höyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta metsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita taloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden alla, valkea kaupunki.

Klaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat portaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden kalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla.

Rannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat melkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja pulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57] nostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan. Vantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset univormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti heille tietä.

Sitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä ja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain puiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta hohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot. Kaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät, siniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän kömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen.

Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä lemu leviää kadulle.

Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on maalattu hollantilainen kyltti.

Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä virkailijain asumukset.

Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä huudettiin ja he juoksivat luo.

"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas."

Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. -- "Onko tämä unta vai totta?"

Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa -- moiset olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin -- sekä kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit. Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta: riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.

Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on? Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei Klaus Baas vielä ymmärrä.

Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä. Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne, Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?" kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.

Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla. Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi, ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin muut olivat hänelle herttaisen hyviä.

Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit, joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.

Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja nauretaan -- ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa. Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.

Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri, föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään: mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa -- ja hän kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine...

Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun sellaiseen epävakavaan toimeen.

Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella, viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen täysverisen kauppamiehen.

Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen, ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi; mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.

Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias, mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä, onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen omatuntonsa oli harvinaisen hyvä.

Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.

Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-, muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli pieninä pyöryläisinä kakkuina, -- ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan. Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:

"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten. Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen isoisänsä kanssa."

Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!"

Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:

"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein hienoimpaan."

Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy, Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten, jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin avokaulaiset seurapuvut, -- ja englantilaiset herrat hännystakissa: "full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, -- kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen povella, joka kiihkeämmin kohoili.

Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67] he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen -- niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään -- ja hän oli Klaus Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:

"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan! Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin."

Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen pian ruskean hempukan.

Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,... silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta, ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin vasten hänen liiviensä rintamuksia... Muudan pieni harmaahapsinen Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän -- ja alkoi yhä enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it, surely!"[69]

Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, -- ja kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias, mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä hän nyt seisoi pöydän takana -- oli kaikkien kummaksi noussut pitämään puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista, uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania, huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen, uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is a jolly good fellow!"...[71]

Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin kuulla -- se oli sunnuntai -- että hän oli kuollut, kiitävään keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen kaiverrettuina.

Kun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen hautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon ohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan sunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut toverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. "Teidän täytyy välttämättä osata purjehtia ja ratsastaa", hän sanoi. He ratsastivat vaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin: "Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän palaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä... Mutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack Hamiltonin kuolemaa?"

"Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona", vastasi Klaus Baas.

"Kahden vuoden!" toisti Karl Eschen... Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän sanoi: "Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava vesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan. Päälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme matkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme 'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus."

Klaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän teki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: "No sitten minä teen heti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta pakasta."

Karl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja sanoi: "Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain."

Moite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: "Päällikkö tietää kyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani."

"Päällikkö"! toisti Karl Eschen. "Tiedättehän, että on niin paljon päälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on lähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen yksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon puhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja ajatukset kirkkaat."

Klaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl Eschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa kaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi.

Karl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: "Teidän asentonne on yhä liian epävarman kumara." Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi: "Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!"