Part 19

Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä ensimäinen ehto."

Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla, että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.

Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli pannut toimeen.

Klaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä juhlallisen arvokkaana -- tuli nyt ensi kertaa hienoon porvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan oli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa Eschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä hienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan. Klaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista, vanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun saliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat, huonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja kiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin yksinkertaiselta ja hienolta.

Kun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea, harmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi istumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja ystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen poikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin mainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin konttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli näet niin erikoisen hauskaa tuo: "Klaus Hinrich Baas!"

Sitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa silkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin -- ja mieltyi hänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti: "Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni vaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut paljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja viisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista", -- hän silitti taas hamettansa -- "melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni kanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni Ranskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää oikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja kun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin kolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani, Arthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee toinen Intiaan, -- siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä kymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä toveri minun pojalleni!"

Rouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen kyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja lausui, että häneen saa luottaa.

Samassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen, -- ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia. Hän käännähti ja -- siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin yhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi heti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa profeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa nojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: "Minä ja Sanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte, ja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että ehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet... Ja nyt te matkustatte Intiaan veljeni kanssa!"

Klaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui yhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: "Aivan niin, neiti... Mitenkä neiti sisarenne voi?"

Tuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän katsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: "Sanna meni kouluretkelle Lüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti tullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle." Ja sitten Tuddi naurahti: "Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä niin pitkästä ajasta."

Samassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin kuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen toveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli saliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja; hän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi. Hän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta, jonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin kaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha, rillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti joltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja nimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä samalla nimellä: "Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on hävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard eno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle kaivoksellemme." -- Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös Klaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli vaikenevana sivullisena toisten keskustelua.

Vanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä minkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että se oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin suppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi, että pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl Eschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli viekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: "Tutkikaa te vaan! Vikevä väkevän voittaa!" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein vartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet.

Sitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt astui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia kanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan, jonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä historiallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen saliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti "talon ystäväksi" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi näytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. "Hauskapa nyt kuulla", hän nauroi, "kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi sinetteihin ja vanhoihin rahoihin, -- hän on näet suuri vanhain sinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella niistä teidän kanssanne."

"Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka oli kotoisen museon akkunassa -- ja kuinka suku oli katovuosien ja huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.

Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi: "Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa. Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen, joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita."

"Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö.

Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit, -- sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen -- ja huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.

Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle, minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi, että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.

Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta, kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä."

Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea, kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen, sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut: sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa."

Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani, meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina Frauenlobissa."

Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt, madame."

"No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi arvokkaasti.

Nyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: "Taitaa olla paha madamea enää rasittaa..." Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin.

Jonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja jätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja silloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen päästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: "Sehän on vaan minun pikku siskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi." Ja jatkoi ystävällisesti: "Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein pahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä."

Klaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta. Tyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja itki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä nousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: "Sanna nukkuu niin mielellään aina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua valtakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on päästävä tänne!"

Klaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä, joka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: "Vai et antaisikaan huonettasi, vekkuli?"

Tyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi itkien: "Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon."

Veli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: "Tule syliin, minä kannan sinut toiseen kamariin."

Mutta Sanna itki vaan ja uhkasi: "Minä en tahdo olla yhtään missään tekemisissä kotiväen kanssa."

"Ohoh", virkkoi veli, "mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo olla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin sinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani Intiaan."

Pikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla, harmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: "No ottakoon hän sitten syliin."

Klaus Baas vastasi iloisesti: "No tulepa sitten." Ja hän kietoi tottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta aivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti mairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin sängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja tyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas malttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa ärsytellen: "Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä silloin hampaitasi!" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: "Herjes, mitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!"... Ja Klaus Baas meni nauraen huoneesta.

Kun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä rouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja sanoivat: "Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä tulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!"

Rouva vastasi hymyillen: "Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin teitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin pikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos voitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!"

He purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja hän lähti.

* * * * *

Kun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä vääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että tosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi levottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli katseli häntä rauhallisesti ja vastasi: "En kerrassaan mitään! Jos, niin mitäpä sitten!"

"Se ei ole niin yksinkertaista", vastasi kiihkeästi Klaus Baas. "Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä voin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on matkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan."

Minkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni.

Hän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä Karl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein uskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö nykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava. Mutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos heidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi istua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat harmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan huhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he loittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti.

Pieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja puski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset kalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja lahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän aurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla paistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena.

XV.

Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, -- sillä välin hän ehti jo toisen kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa idässä, -- muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä kauhistava.

Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin. Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö...

Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin. Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi, itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.

"Onko koti-ikävä?" kysyi rouva.

"Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta. Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista. Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia juttuja, -- herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, -- ja vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.

Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia, vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.

Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa; viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.

Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.

Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä; valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat keskenään vaihtavat.

Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten mukavasti ja turvallisesti minä matkustan!

Ensimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä valkean takin taskuissa, ja sanoi: "Viisi vuotta sitten lähti tässä maihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin. Hän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne Colomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun mukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää tuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen takana on eurooppalaisten hautausmaa."