Part 18

Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen, pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi, "sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa vasten.

Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa, kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut hänen kanssaan liitossa!

Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat, suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.

Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!

Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:

Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!! Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä kirjasi? Kas siinä...

Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.

Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin korvin työhön!

Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa. Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.

Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin...

Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia, klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä. Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti. Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.

Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella -- liekö häntä sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, -- kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin äkkinäisillä sysäyksillä.

Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo... Ei, hän ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua, sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta. Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.

Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, -- mitä muuta? Nyt hän seisoi usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä, tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata, että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.

Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä häneltä silloin tällöin neuvoa.

Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin, älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, -- mutta ei enää harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.

Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen arvostelun ja oman muovailunsa kautta.

Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian tiukasti supussa.

Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen kanssaan -- oli tullut taas kevät ja kesä läheni -- niin hänen hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi, niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.

Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen. Vai pidättekö sitä syntinä?"

Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä. Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti työhönsä.

Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan juopui.

Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin. Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää liekkiänsä... Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja rauhatonta.

XIV.

Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, -- niin hän näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä -- ja Klaun päähän pälkähti, joko syyllä tai ei -- että matami voi loukata itsensä tai joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta, väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä särki kauheasti ja hän voi pahoin.

Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna, että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa. Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, -- päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen takaraivoaan, niin matalalla se oli, -- hän istui selkä koukussa kirkon kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten hellyyttä ja rakkautta.

Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari, suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti vaatevarasto, -- oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin. Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla, joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas. Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.

Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin naimisiin -- ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia nokkelasti pyöritteli.

Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.

Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran, aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä, omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä, kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, -- sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä vanhuksena.

Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; -- niin vain kävi, että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt entistä selvemmässä valossa -- ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka ylpeitä, he olivat väärintekijöitä -- ja kaikkea samalla kertaa -- he eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin -- ja katsoo yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia."

Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin; sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi, -- hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra, kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille. Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten ruskeissa silmissä.

Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta. Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein Hampuriin -- kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä, -- sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, -- hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä sanskriittisia variksenvarpaita -- ja hautoi kuumia ajatuksia ja puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä, käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.

Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois. Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas puolihorroksissaan hänen soittoaan -- ja nuo oudot sävelet kantoivat laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei menosta vielä tiennyt.