Part 17

"Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten rupesi -- tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa Grossneumarktilla -- pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.

Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä, hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.

Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo viisi sinistä seteliä ja kuitit.

Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä, tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö -- tytärvainajani miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä."

Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä, kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen, noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä."

Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla, jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.

Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät melkein koko putkan.

Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi? Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!"

Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi vierekkäin.

"Kelpaako huone?" kysyi tyttö.

Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa... etkö pelkää, että tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha."

Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno, niinkuin minä. Ehkä se on parasta."

Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi.

"Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta."

"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau.

"Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö.

"Jonka määräät sinä?"

"Niin", vastasi tyttö, "kukapas muu? Minähän teen kaikki työt. Pitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla kadulta kävelemästä?!"

"Pane mieleesi se: illalliselle!" huusi Kalli Dau... "Oikeinko te syötte illallista?"

Tyttö suuttui ja sanoi: "Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa. Mahasi minä kyllä täytän!... Eikä minulla tässä ole aikaa..." Ja hän meni.

Kalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: "No, sitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua noin yläkantaan, halveksii, senkin peto!"

Sitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön siellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti ja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua hakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he tahtoisi tulla mukaan?

He olivat tietysti valmiit.

Sitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen kautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo pari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä mitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja suositteli hänelle ystäväänsä. "Teidän tulee ajatella", hän sanoi, "että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan perheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia."

Mariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä hän purskahti nauruun: "Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä hänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin hassusti... Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen."

Klaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi luokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa pitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni, hento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti leveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan vuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi hiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä välin supatti Heini Peters Klaus Baasille: "Minä olen iloissani, että tutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi tuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla... Pyhiä hetkiä, veli Baas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi sellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän."

Klaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden ihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä, kysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut Englannissa, vaikka oli sinne halunnut?

Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin, hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta mikä lie tullut... ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan isääni... Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas. Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P. Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte."

Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten hän aikoi lähteä heti ulkomaille.

Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi, ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre, pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.

Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.

Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan tähdistä.

Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.

Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se -- tietysti osanottajain silmällä katsoen -- ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa, jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin, ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että takaraivo pullotti koholla kuin muna.

Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53] Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja "yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän. Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, -- liekö ihanampia myöhän syksyn iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, -- ja kun vanha koulun johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa, milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja, kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.

Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää, sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.

Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika, joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä. Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti, vasemman käden sormien välissä.

He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta. Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.

Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, -- muinaisten filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman kaikkeutta, -- alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.

Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, -- ja nousi ylös ja käveli edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?"

Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli sangen yritteliäällä tuulella.

Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias näkemään, kuinkahan kävisi.

Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea, tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton, niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin. Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille, mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.

Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin, mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun, paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.

Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin, niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.

Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa. Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin, ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.

Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita -- tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi tuota tuhmaa, pientä letukkaa.

Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen kuin isänsäkin.

Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku morsiamelta muiskun.

Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana. "Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä! Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!"