Part 13

Kun hän sitten työstä päästyä laskeutui portaita alas, hän kuuli yhtäkkiä takaansa Karl Eschenin äänen. Klaus Baas pysähtyi hämmästyneenä ja onnellisena ja kuunteli pää kumarassa, mitä ihailtu hänelle sanoi. "Aioin vain vähän puhua teille", alkoi Karl Eschen. "Ei teidän pidä liikaa pahastella prokuristille. Ei ole näet helppoa pitää huolta numeroista päivät päästänsä, monet Herran vuodet. Nähkääs, Hanssenhan on pohjaltaan oikeassa: luonnon mukaisesti meidän elämämme pitäisi vieriä päiväpaisteessa ja sateessa, metsäretkillä ja kalamatkoilla, seikkailuissa, sylipainissa, -- ja nyt olemme kuin nuo kierot pilarit pimeässä porraskäytävässä. Siksi tekee kahlittu luonto välistä kapinan, ja puhkeaa ilmi niin sanottu ammattiraivo. Että te olette ahkera ja tunnollinen ja että hyvin ymmärrätte toimenne ja että teistä kerran tulee oivallinen liikemies, sen prokuristi tietysti tietää, niinkuin te itsekin."

Klaus Baas lehahti tulipunaiseksi onnesta. "Minä olen hyvilläni", hän sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, "kun te sanotte niin... Te, niin kelpo mies."

"No niin", hymähti hieno nuorukainen välinpitämättömästi, ja kuitenkin imarruksesta mielissään, "puolen vuoden päästä minä menen Englantiin. Jos teette työtä yhtä tunnollisesti kuin tähän asti, niin ennustan, että pääsette seuraajakseni. Heini Peters ei paikkaani tarvitse. Ja olihan minulla vielä muutakin: kuulitte kai, että kehoitin Hanssenia harjoittamaan jotakin urheilua ja pyysin häntä lähtemään soutelemaan kanssani. Teidänkin tulisi ajatella asiaa; se raikastaa ihmistä. Älkää menkö mihinkään yhdistykseen, se tulee liian kalliiksi teille. Mutta vuokraisittepa silloin tällöin veneen, soutaisitte itsenne oikein virkeäksi."

Klaus katsoi maahan ja sammalsi: "Heti kotona on minulla talousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja engelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella."

"No niin", hymähti Karl Eschen, "miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa ahkerasti englanninkieltä."

Ja hattuaan kohottaen hän meni.

Klaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen nimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen jälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat hulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. "No", hän sanoi, "Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte olla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on hänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta kuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut synnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen haudankaivaja, -- hän on hyvä ystäväni, -- asuu niin hurmaavan sievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka kukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas auringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä, esi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin arvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!"

Heini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat pyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi matkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan, kun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja lähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi.

Klaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon ystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä, että hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl Eschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan lääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa tuttavallisesti!

Hänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää pystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa, pitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän reunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli housunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä komean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen ohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja tämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä heräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi näyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta, joka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen.

Siihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat leveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi Baas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas oli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin olivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja järkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento olivat äidin perintöä.

Uusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien, outona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei, muutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä jättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi. Hän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa alaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten naisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen vuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän kurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten muisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari kolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina tuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa taskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan läheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi sateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi ja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi, Karl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi entistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella hammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse Garbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla! Varmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea, vaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja olihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa Suselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär! Klaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja sateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän kirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän nyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt.

Seuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän istahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän kirjeen, -- suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän yksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli kauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän ompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan opettajattareksi, -- ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo toista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja parain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen liikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa siirtomaihin.

Jonkun ajan kuluttua Suse Garbens vastasi hänelle ystävällisesti, että hänellä oli nyt mäyräkoira, joka aina juoksi hänen kintereillään, mutta ei päässyt patovallin ylitse, ja häntä nauratti niin, että hän oli tikahtua, kun näki miten se tulla huppuroi hänen jälestään ja lensi nenälleen perunamaan vakoihin; sitten hän kysyi häneltä vielä, joko hän alkoi hakkailla tyttöjä; ja kertoi, että pappa lukee kuin ennenkin aina lehtiä niin kauan, että tulee oikein tuhmaksi, ja että mamman kanssa ei voi puhua yhtään järkevää sanaa, ja että posti tulee vain kerta päivässä, ja että hän itse ottaa postimieheltä kirjeet, niin että Klaus voisi kirjoittaa hänelle mitä vain tahtoi.

Klaus Baas vastasi vasta viikon kuluttua, -- se oli hänestä hienoa ja kelpo liikemiehen arvon mukaista --: ettei näistä suurkaupungin naisista juuri ollut mainittavaa ja että hän ajatteli usein Susea.

Sitten vaihdettiin kirjeitä säännöllisesti kerta viikossa. Suse kirjoitti koruttomasti ja luonnollisesti kaikellaisista arkielämän pikku tapauksista; Klaus Baas hieman suurellisesti ja varsin varmasti, ja tavallisesti tulevaisuudestaan. Kun hän kerran, innoissaan kuin kypsymätön nuorimies ainakin, kirjoitti Suselle jotain opettavaista tai moittivaa, niin hän sai odottaa vastausta kaksi viikkoa.

Nyt hänellä oli siis morsian. Hän ei katsahtanut sivulleen, kun kulki Jungferstiegiä ja Burstahia pitkin. Ja vaiva, joka muutama aika sitten oli tuntunut melkein sietämättömältä, asettui; ja jos se milloin nousi sotaan, hän karkoitti sen luotansa ritarillisen arvokkaasti ja vakavasti. Hänen oli nyt päästävä ylimalkaan kaikesta nulikkamaisesta ja kypsymättömästä. Hän asteli verkkaisemmin ja maltillisen miehekkäästi, hänen kasvoihinsa ilmestyi huolekas ilme. Kotona hän muistutteli joka päivä setämäisesti Hannaa pitämään huolta pienokaisten läksyistä ja uskalsipa hän mahtailla äidillekin ja sieti kylmästi hänen pilkallisen salavihjeensä siitä St. Paulin tapauksesta ja vastasi: "Kylläpähän vielä näette!" Ja hän istui äitiä vastapäätä pöydässä ja luki engelskaa ja kaksinkertaista kirjanpitoa ja kauppaoikeutta niin että päätä pyörrytti. Ja laski väliin kirjan polvilleen ja ajatteli tätä ihanaa, hurmaavaa maailmaa ja näki sen keskuksena pilvilinnansa, joka oli hänen ja hänen rakkahintensa.

Hän syventyi vähitellen perusteellisemmin kauppaliikkeen asioihin, ja kun hän alasaksilaisena suorastaan eli liikkeen harrastuksista, niin hän tunsi iloa ja surua, aina liikkeen menestyksen mukaan. Hän kiihtyi, kun eräänä päivänä lehdissä ei ollut Antwerpenin silavanoteerausta, mikä oli tärkeä tietää kopran[44] hintain vuoksi. Yhtä kiihkoissaan hän oli, kun firma erään asiamiehen erehdyksen vuoksi osti liiaksi säkkejä Kalkuttassa, missä ne nyt odottivat joutavina varastossa. Hänen sydämensä paisui ylpeydestä, kun kirjanpitäjä, jonka kanssa hän oli samaa mieltä, erään kerran ivaili kilpailijoita ja sanoi heitä säkkipäiksi mullikoiksi. Ja kun inventeerauksessa erästä paperia ei löytynyt, niin hän näki untakin tuosta kummallisesta tapauksesta. Päällikkö sairastui kerran: Klaus Baas oli hyvin huolissaan ja pelkäsi jo kaikkein pahinta: mihinkä liike joutuisikaan, jos päällikön täytyisi olla kauan poissa liikkeestä tai jos hän vaikkapa kuolisi.

Hän siirtyi vuoden varrella tavaraosastolle ja oppi eroittamaan toisistaan hyvät, mukiinmenevät ja huonot tehdastuotteet, ja hänelle tuli hinnan tietämysvaisto koreista kumipalloista aina uskallettuihin pronssistatuetteihin saakka, ja hyvällä menestyksellä hän oppi noiden kaukaisten kansain maun. Ja kun sijoitusmestari kerran sairastui, niin tottuneena ja rauhallisen vähäsanaisena hän seisoi kokonaista viisi päivää aamusta iltaan vilussa ja kovassa itätuulessa Grasbrookin satamassa varastoaitassa n:o 71, jonka ohi hän kaksi vuotta sitten oli niin monasti kulkenut hiekkakuutissa, -- ja valvoi vientitavarapakkain lastausta.

Ja kun vuosi kallistui loppuunsa ja Karl Eschen erosi liikkeestä, niin Klaus saattoi tosiaankin ilmoittaa komealla kirjeellä Suse Garbensille, että hän oli nyt Karl Eschenin seuraaja. Ja hän oli varmaa miestä ja seisoi entisen ystävänsä paikalla muistellen alinomaa, kuinka eronnut oli menetellyt, ja merkitsi debetiä ja kreditiä siihen suureen, harmaakantiseen kirjaan, joka alkoi vanhaan kauppiastapaan sanoilla: "Jumalan avulla."

Ja hän oli ylpeämpi kuin tarvitsikaan, ja hyväkin mies mielestänsä. Totta oli, että hän juoksi sukkelasti käskyn mukaan aituuksessa, jonka vanha liikekuri ja liiketavat ja ihmisten luonteet olivat rakentaneet. Mutta mitäpä se vielä merkitsi!

Sillä eikö ihmisen ole löydettävä itse tiensä? Ja ellei sitä näy, eikö hänen ole se itse raivattava ja pystytettävä omat tienviittansa ja omat aitansa? Useimmat ihmiset eivät pääse koskaan niin pitkälle. Ja Klaus Baas oli vielä kaukana, kaukana siitä.

Mutta joskus hän tunsi sisäistä kutsua sellaiseen: ja se oli hyvä merkki. Joskus lensi hänen sielussaan kuin tummia varjoja syvän lammen pinnalla. Kun hän illoin kiivaasta päiväntyöstä uupuneena seisoi keittiössä ja odotteli illallista, kun pieni kitupiikki pankolla kirkastui ja kutistui pieneksi, ritisi ja riuskahteli punanpuhuvana liekkinä, kun työhuoneesta kuului hiljaisen, väsymättömän äidin ompelukoneen hurina, silloin häntä ahdisti, hän muisteli ja uneksi. Hän muisti kestetyt vaivat ja surut, monenmoiset nuoren sydämen pettymykset ja kiusalliset hetket, tahtonsa ja kykynsä ahtauden ja heikkouden, luonteensa arveluttavat piirteet. Ja aavisti tulevaisuudessa uutta katkeruutta ja harha-askeleita, niin, jopa kamalia rikoksia. Silloin hän tuijotti ryppyisin otsin ja raskain miettein tähän tunnustamaansa kiroukseen: "Kolkko ja raskas ja harhaava on ihmisen elämä lapsuudesta saakka." Silloin luistivat ajatukset itsestänsä kauemmaksi ja ehtivät päämäärään: sinussa itsessäsi on parannus. Sinun tulisi olla sellainen ja sellainen: ja voisit olla sellainen.

Hänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka ikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja ihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi häntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla!

Silloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt elämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä.

Niin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja kevätmyrskyt.

XI.

Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia? Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja raikkaita sanoja -- ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.

Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti kapteenin käskyn.

Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin. Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon. Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin, lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.

Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät. Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista. Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä takana.

Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä oli, -- ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot. Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron, joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä, jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä, ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan savuavaan laivaan.

Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa: päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.

Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.

"Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi...?"

Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti tulokasta ja hänen ystäväänsä.

"Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut; ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut kolme vuotta kaukana merillä... hitto soi, sanon minä vieläkin kerta: tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein käynyt. Tiedätkö sinä mitä?"

Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa häntä."

"No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni! Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä; toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi, "sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he lähtivät.

Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin. Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, -- eikö itse Jumala, eivätkö ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?

Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.

Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän kanslianoven -- hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra -- ja katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut hävytön; missähän se poika nyt oli?

Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa, mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen: "Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee niin ollen puoliyöhön... Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on 'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis, ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin."

Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti: "Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista."

Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä vastannut mitään.

Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan."

"Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?"

Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon huolta."

"Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle, jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen tuhraus, mitä se toimittaa?"