Part 12

Kysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli elellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen suoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset unelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja lyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein kysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus Baas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä paisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja päivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli työtä minkä ehti tehdä.

Herra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja sanoi:

"Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa, jotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä käsiala?"

Maalari nyökkäsi.

"Ja mielestänne", jatkoi herra, "pitäisi sellaisen suuren liikkeen, kuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?"

Maalari nyökkäsi nyt kahdesti. "Minä menen takuusen hänestä."

Liikemies hymyili leppoisasti ja tokaisi: "Mistä summasta?" Sitten hän loi vielä pitkän, tutkivan katseen Klaus Baasiin ja sanoi: "No, tehdään sitten poikkeus ja otetaan nuori mies, koetteeksi. Te pidätte huolta, ettei hän eroa puvussaan huomattavasti muista meidän pojista. Ja toivotaan vielä, ettette tarvitse katua suositustanne, neiti Laura."

Niin he saivat lähteä.

Portaiden alapäässä henkäisi maalari syvään ja murahteli: "No sitä myöten on kaikki selvä. Herra hyvästi varjelkoon! Etteivät tuollaiset voi koskaan olla hyviä tekeytymättä samalla muka niin yleviksi... Ihan luissani sen tunnen... No niin, silmät auki nyt poika, pidäpä huoli, että sinusta tulee jotakin! Tämä oli jalo loikkaus: hiekkakuutista P.C. Trimbornin konttoriin... kuinka hän nyt olikaan nimeltään se...?"

"Petter Sööt, Laura täti."

X.

Antje Baasilla oli tapana pestä joka pyhäaamu ja muutenkin erikoisissa tilaisuuksissa isommatkin lapset omakätisesti. Se tapahtui niin rajulla voimalla ja perinpohjaisesti, että he pääsivät hänen käsistään aivan muokattuina, pyöristettyinä ja putipuhtaina. Mutta koskaan hän ei ollut käynyt lapsiinsa niin navakasti käsiksi ja alustanut ja kuuraellut heitä niin kuin nyt järjestyksessä kolmatta, jonka luonne pienestä ja erikoisesti eilisen tapauksen kautta oli hänestä epäiltävä. Sitten poika vielä harjattiin ja suittiin ja haukuttiin lyhyesti, mutta läpikotaisesti ja laskettiin pampulla ja hirsipuulla uhattuna menemään.

Neljännestunnin päästä hän pujahti siitä kirkkaasta lasiovesta sisään. Eräitä nuoria herroja seisoskeli tai istui jo konttorissa valmiina päivätyöhönsä. He katselivat uteliaina Klaus Baasiin. Toisesta huoneesta ilmestyi pienenläntä ja keski-ikäinen herra, yllä lyhyt lastinkitakki.

Klaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä toisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja selvästi:

"Klaus Hinrich Baas."

Pitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten, sutkahutti: "Heti valmis firma!" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen nuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät.

Jos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä enemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi. Silloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi hänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa.

Nyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta juhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli hänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä korkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita, jotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne luetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa.

Hän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan! Kuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut! Kuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat ylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta jotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli selkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt kysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä kauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen, jonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi ripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli pyytänyt.

Seuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo repäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin "koulita virkaansa", kuten he sanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava tukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja milloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi kirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja rekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään kirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen. Jonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla hän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja viiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja loppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli prokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa vierailta, jotka tulivat konttoriin.

Klaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa kömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili itseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin pisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi pankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset paperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta sekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei vieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti notkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön huoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän kielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne perähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati vaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä kirjoituspöydän takaa: "Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?..." ja hymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli vielä makeat tortut.

Sellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona jaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui allapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa lohdutusta: "Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä tuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi."

Vähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan pois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja silloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana, joka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti ympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli joutunut.

Perähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi selvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi miestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden asiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva viemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui tavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain mukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi osastossa tavaton levottomuus, -- joskus, päällikön poissa ollessa, oikea pikku kapina ja lievä vallankumous.

Keskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman aran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa. Prokuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä emäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena, lukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta. Klaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa ymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä määrättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla puolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä tukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera ja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa ääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava kirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja säntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin katoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän vastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut ulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen laskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä kauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana esikuvana.

Punaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla! Hänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät kuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän tytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli hurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän menisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi samaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty harvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä, Heineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle nuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen ja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen laatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja vaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta Lontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan, ainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. -- Mutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä Länsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki olivat hänen ystävättäriään, ja "ukko vanhuksesta", isästään nimittäin, joka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon kaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren runoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita ja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät suurten puiden alla, "ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa." Klaus ei malttanut olla häntä kuuntelematta -- ja aina hän sai yhä enemmän ihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille jutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs sanoi kursailematta hoikaleelle: "Te olette hullu!"

Se neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä suora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana viimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja kun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä vapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja vaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta sen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole elämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään olemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia, lapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla leluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta mutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan maamiehellä oli olemassaolon oikeutus... Ja sitten hän nauraa hihitti kiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä.

Kauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein aina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se oli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä tarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki päällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä hänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta iltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia viimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai myöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden tarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin hypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat.

Vaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka sitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon rinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä sumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku vaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos yhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä vilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja meni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain sijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat, pusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden näytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa tupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi heidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien ryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän oudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja kirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä, kelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua, varta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille -- ja niitä he tyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja, lasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä, messinkihelaisia sauvoja -- n.s. neekerin virkakeppejä --, kehnoja soittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin kohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne tavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa.

Joskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä virkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, -- katsomaan entistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He astuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin ja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista! Ja kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin tavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat heille takaisin perähuoneesta: "Eikö siis liike vedellyt teidän käsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!"

Tai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista tuhansien markkojen kauppoja.

Joskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan postin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä, teiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala, joka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni päivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein rauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään ja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja koreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin "virkasauvoilla" ja joutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä rykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa potki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa löytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja pilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja, kukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa vaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia; ja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja sohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin keskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat Heini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat levällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja unohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian takaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen lausui vakaasti ja tyynesti: "Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?" Hänellä oli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä. Silloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino joukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua leikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään oli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän.

Päivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen tuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän käveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle. Ja silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi leikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret pyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika läheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli mielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin katselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän kasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen varjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa komeassa konttorihuoneistossa... Vuosi vielä... ja sitten hän olisi jo Karl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi säntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut sitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi maalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa matkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan, kokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä... ah miten hienolla älyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat rikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina miehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat laivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!... Klaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan verkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui kirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli huolia, joita päälliköllä oli... Niin hän leikitteli, kunnes muut tulivat...

Silloin kuvittelu loppui. Aran ja kömpelön maanpojan tummatukkainen pää painui kumaraan, ja hän alkoi tarkastella numeroitaan, jotka vielä olivat hänelle vain kuin tyhjiä kuppeja ja arvottomia ruukun sirpaleita.

Niin vieri vuosi, ja Klaus Baas oli yhtä tunnontarkka ja uupumattoman ahkera. Syntyipä silloin eräänä kirkkaana, tuulisena syyspäivänä keskihuoneessa taas arveluttavaa levottomuutta. Uuttera, pieni kulonpolttaja oli jo muutamia päiviä sitä ennen ollut ärtyisä, ja nyt oli hänen yhdeksästoista syntymäpäivänsä. Ja kun vielä kaunis syysilma häntä kiihoitti, niin hän tuli kiukkuisen puheliaaksi. Hän sanoi, että oli suorastaan epämoraalista hautua sellaisella ilmalla sisässä ja -- lisäksi sellaisessa työssä. Koko Hampuri ja firma P.C. Trimborn oli suuri halpamaisuus ja järjettömyys. Poroksi koko kaupunki vaan! Mitä on pörssi, mitä kauppasaksat, mitä numerot? Joutavaa tyhmyyttä ja variksenvarpaita! Talonpoika, hyvä hevonen ja vankka sonni: _ne_ ovat todellisuuksia!

Muut koettivat rauhoittaa häntä. Tavaraosastolaiset pyysivät häntä luokseen auttelemaan pari päivää, sillä he eivät tienneet miten työstä selvitä: oli lastattava harvinaisen suuri tavaralähetys ja laadittava satakunta laskua. Siellä keskihuoneessa hän ei oppinut tietämään mitä työ on!

Heini Peters taas sanoi löytäneensä eilen Ohlsdorfin kirkkomaalta erään hänen kotiseudullaan eläneen naisen haudan. Ja kuinka runollisessa paikassa! Herttaisessa piilossa, saarnien ja seljapensaiden varjossa... ihastuttavaa!... Sinne olisi kulonpolttajan paettava hetkeksi maailman pauhusta ja hän ei unohtaisi vain pikku harmejaan, vaan kaikki toiveensakin.

Kulonpolttaja ei häneen vilaissutkaan, vaan vastasi lyhyesti: "Hupsu!"

Karl Eschen kohotti katseensa työstä ja lausui tyynesti ja vakavasti: "Teidän tulisi virkatehtävienne ohella harjoittaa jotakin urheilua, Hanssen. Liittykää meidän soutuklubiin; minä vien teidät mielelläni sinne tänä iltana."

Mutta kulonpolttaja vain murisi jotakin.

Kirjanpitäjäkin oli pahalla tuulella ja sanoi: "Työ se on paras keino hullun puuskia vastaan."

"Niinpä juuri", toisti Hanssen, "mutta on ero työllä ja työllä! Käskekää minut kaivamaan kaivoa, salvamaan tupaa tahi etsimään karannutta sonnia! Onko tämä nyt työtä!"

Ja hän nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen ja katseli pitkän aikaa kirkasta, säteilevää, auringonpaisteista taivasta. Sitten hän pyörähti kantapäillään ja sanoi: "Hei pojat, minä pistänkin pillit pussiin! Hitto täällä olkoon! Serkullani on farmi Argentinassa; kahden viikon päästä olen siellä."

Samassa tuli päällikkö konttoriin. Ja Hanssen pyysi seisovalta jaloin ja vakavasti hiukan puhella hänen kanssaan. Hetken päästä hän palasi päällikön huoneesta ja sanoi matkustavansa kahden viikon kuluttua; ja kehui päällikköä hienoksi mieheksi.

Prokuristi, joka muuten oli hyvin ystävällinen ja sävyisä mies, tuli moisen hyvän työmiehen menettämisestä tavallista hermostuneemmalle päälle. Liikkeen saarimailla olivat rotat ilkeänä viljelysten vaivana ja niitä oli pitkät ajat koetettu hävittää. Sinne oli lähetetty muutamia kuukausia sitten myrkkyä ja pyydetty toimittamaan pääkonttoriin pari kuollutta rottaa, jotta nähtäisiin, miten myrkky oli vaikuttanut. Nyt olivat ne rotat tulleet, mutta aivan pilalle mädänneinä. Siitä oli nyt prokuristi harmissaan ja murahti viimein, että Klaus Baas oli, "niinkuin tavallisesti", varmaan jättänyt jonkun lauseen kirjeestä pois, joten lähettäjät eivät olleet tienneet panna rottia ilmanpitäviin laatikkoihin.

Klaus Baas kalpeni, ja ajatteli: "Kas niin, se on selvä! Minä en pysty mihinkään! Senhän tiesin! En mihinkään!"

Kulonpolttaja oli niin hyvillään oivasta päätöksestään, että rauhoitteli: "No heittäkää nyt tuo rotanraatonne, herra Wallis. Katsokaa sen sijaan ikkunaan, kuinka ihana ilma on!"

Heini Peters huikale otti pulpetinlaatikosta paketin sinisiä silkkinenäliinoja ja näytteli niitä virkaveljille. Karl Eschen ei ollut yleisestä tuulesta millänsäkään, työskenteli vain hartaasti ja uutterasti kuin tavallisesti. Ja näyttipä katsahtavan silloin tällöin erityisen ystävällisestikin motkottelevaan prokuristiin.

Ne katseet läikähyttivät Klaus Baasin harminmaljan yli laitojensa. Hän kohautti päätänsä ja vastasi silmät hurjasti säkenöiden: "Teidän syytöksenne on tuulesta temmattu, herra prokuristi, sen tiedätte itse! En viitsi vaivata päällikköä asialla. Otan siksi tällä kertaa syyn niskoilleni."

Prokuristi piti suunsa, ja painui työhönsä. Toiset koettivat poikaa rauhoittaa: "Mutta miksi noin tulistua... eihän tuossa nyt mitä pahaa!" Karl Eschen nykäytti moittivasti olkapäitänsä. Klaus Baas painoi päänsä kumaraan ja kyyneleet samentivat hänen silmänsä. Hän ajatteli: "Siihen se nyt meni. Et pysty mihinkään ja olet naurettava. Ja sinua on vielä kohdeltu halpamaisesti ja väärin."