Part 10

Jo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat maston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja nostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat virran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti. Äänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen liikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö, ankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan rakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat, hänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt, mutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja merkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin aaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli taas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen merkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä kultanauha joen kalvossa... Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni, Klaus Baas ajatteli... kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä syvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän ohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä, ei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen hohde! Tuolla salongit... tuolla komentosilta... tuossa hyttien seitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt... eräs ulkomaalainen herra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat... hän tuli kaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen Rademachersgangin varrella... Mies oli monta vuotta sitte rakastanut äitiä ja jättänyt hänet... siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen... Ja siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset... äiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli selväpäisin ja... äiti oli hänelle kaikkein ankarin... Ja nyt muukalainen tuli vierailta mailta... ja huomenna, ei, tänä aamuna jo... nyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten: ilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja ostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna, joka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin.

Kun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty poijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti taskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista groschenia ja sanoi lyhyesti: "Osaathan pitää suusi kiinni?" Ja kun Klaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko: "Tule taas tänä iltana kello seitsemän."

Klaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin rastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin.

Antje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi, missä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa kelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään taskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut sitä näkevinäänkään.

Kun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti lyhyesti: "Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten sinä pääset puotipojaksi."

Klaus oli hyvillään. "Sillä ei ole kiirettä", hän sanoi. "Ensin aion koota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista. Sitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin hauskaa."

Sitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti kotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus makasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä ollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin vierestä.

Kun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko häntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja sanoi vain: "Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu milloinkaan mitään."

Jotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: "Kuules, sanopas, -- me ei tunneta teitä oikein -- kuletatteko te molemmat roskaa laivareitille?"

Klaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli kysyjiä eikä vastannut.

Silloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: "Menehän plihtiin makaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa."

Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli olostansa.

Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona, tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle, tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne -- valtio sai ne aikanaan sieltä mutauttaa, -- ottivat samasta paikasta hiekan, -- ja päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai "Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." -- Ja he junnivat hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.

Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien, hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina autiolla, aavalla uomalla. -- Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan, heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta: parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva, viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen kuin hullut, -- terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa, sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan keisarin vointia, -- keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa, opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa hänestäkin tulisi kauppias!... Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.

Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä. Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja, merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.

Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.

Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset, moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi. Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.

Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti, tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.

Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?

Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa, usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee. Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä vai vasemmalta sivuitse:... se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan, kiukutellaan kannelta toiselle... Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry; kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä. Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa toisiaan kynsille... miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan sateesta... heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta...

Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei näekään monta kyynärää eteensä... on niin hirveän kylmäkin... köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.

Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi... nyt hän kulkee elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako vain... laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä... Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin... tai pikkukaupungista kirjuri, jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista; tuleekin kuolon viesti.

Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista... Mahtavasti möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten, kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt lepattaa lippu hiukan ja avautuu... tietysti tähtilippu! -- Pieni siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin katkurännäli."

Sitten valkenee vähitellen päivä... Koko satama huuruaa ja usvii ja tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto. Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.

Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla... miten se surisee ja juoksee pitkin permantoa!... Ja äiti on vihdoinkin ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä... Ja hänpä sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi, johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo mies, ettei moista... ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.

Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä, itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät; mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän rakasti.

IX.

Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle... Ja puristi pienen kuutin itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään, vihertävään veteen.

Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin, tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.

Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan, sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti kotiin minkä kerkisi.

Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!...

Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko sänkyyn!" Ja jatkoi työtään.

Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi: juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä vähitellen kelpo ihmiseksi.

Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa, ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse."

Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?... Onko todistuksia?... Mikä isänne?... Missä hommissa pääsiäiseltä?... En voi käyttää..."

Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt hänelle selkänsä...

Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.

Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea ympärillänsä.

Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa, kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja lueskella sitä kaikessa rauhassa?

Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä. Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja tuossa."