Part 7

HELJÄ _Säpsähtää, katsoo kysyvästi Roukaan._

ROUKA En ymmärrä... Mitä ihmettä tämä tiennee...?

URMAS _Nousee seisoalleen_: Nyt minun täytyy--kuulittehan, torvi jo kutsuu puhujakivelle. _Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti_: Minun täytyy, ystävät--kansa odottaa----_Lähtee perällepäin_.

_Pysähtyy, silmissä outo loiste_: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn veräjällä!--Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä hetkenä tuntevat. _Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee puhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät lähelle_.

Mervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen ihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän aamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!

_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan voimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia, Horhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla. Heljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn jousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti. Rouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea nuorukainen astuu Urmasta kohti.

Urmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä tulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! _Vaalea nuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan._

Eikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys? Jokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: _siitä että kansan täytyy olla uskollinen itselleen_! Emmekö sitä ennen tietäneet? Tiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole, sanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme--myöstimme tämän, tuon säilyttääksemme--myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten tuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan elämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.

_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat merkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.

Urmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! _Varjostaa kädellä silmiään_: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme uskollisimmat!

_Hivelee miettien otsaansa_: Mutta miksi olemme olleet niinkuin mielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin nälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet keskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me, jotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme ihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta katsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös _sisäänpäin_ eikä ainoastaan _ulospäin_. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen tosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei toinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat he ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. _Vaalea nuorukainen kääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan._

Nyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen. Jumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! _On silmänräpäyksen liikutuksesta vaiti._

Olemmeko jo tarpeeksi jauhetut? Minä vannotan teitä, Mervian miehet, että ymmärtäisitte tämän hetken tärkeyden, jolloin sydämemme taas kerran sulana läikkyvät. Jos te kiellätte niiltä, jotka heikkoudesta olivat toista mieltä, ihmisarvon ja teette heistä heittiöitä, niin te yritätte leikata heidät kansakunnan ruumiista irti--ja katso, he tekevät heikkoudesta hyveen, jonka puolesta ottelevat kuin pedot pentujensa. Ja heidän jatkokseen hiipivät kaikki onnenonkijat, kaikki kehnouden ruoppa ja sakka--kaikki he kulkevat päät pystyssä ja julistavat etteivät he mitään häpeä! _Äänettömyys_.

_Katsoo ylöspäin kohottaen hiljaa kätensä, silmät syttyvät_: Kuinka ihmeellistä! Nyt uskon olevan hetkiä, jolloin kohoamme kirkkauden vuoren tutkaimille ja näemme sumujen läpi. _Kuuluu taas voimakas torventoitotus. Urmas katsoo kauvas etäisyyteen_: Ah orjat, terve työn raatajat! Me epäilimme, me puhuimme kahdestakymmenestä viidestä vuodesta. Sumua, sumua! Kuinka kaikki näyttää toiselta, kun jumalat meitä jauhavat. Kuinka raskaasti veenit huokailivat niin kauvan, kun he yhä käänsivät kasvonsa Veeniaan päin ja tahtoivat eri joukkona elää. Kuinka nyt on selvää ettei pensas voi metsää hallita, eikä taas mitään hävittämällä hävittää, mikä elämään luotu on. Katsokaa kuinka kansan uusi elämänusko kulkee kohotetuin otsin päämääräänsä. Sillä sen otsaan on poltettu _kansakunnan kokonaisuuden_ elämänmerkki. _Äänettömyys_.

Kansakunnan kokonaisuus, yksimielinen kansa! Siitä isät huokailivat, sen vuoksi me lapset vihasimme ja rakastimme. Nyt se on saavutettu.--Me vaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko tämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä! Mikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia kuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vain kourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt ja luontomme syvät perintökirot paljastanut?...

Tämä, Mervian miehet, on tarina siitä kuinka sirpaleita kansaksi jauhetaan. Paljon on meissä ollut harhaa, mutta me painumme näiden kirovuosien hiljaiseen hautakumpuun. Siellä me lepäämme: veenit ja mervit, orjat ja vapaat, vihamme ja rakkautemme, harhamme ja kirkkaat tekomme. Mutta sen yli kulkee kansan uusi tulevaisuuden tie, sen vainaittenpuun oksalla kukahtelee kevään käki.

_Osottaa, silmät intomielisesti säteillen, kauvas etäisyyteen_: Katsokaa kuinka kirkkaana taivaanranta aukeaa! Sen huikaisevassa valossa viha sammuu, taistelu raukee, kaikki kehno karisee--kansa elää!

_Kaukaa kuuluu voimakkaita riemuhuutoja._

Kuuletteko, kuuletteko Mervian tulevaisuuden ääniä! Niinpä huutakaa, en tahdo kauemmin pidättää. Eläköön Mervia, uutena, lujana, kirkkaana--eläköön!

_Kohottaa kätensä ja huutaa, mutta kaatuu äkkiä suulleen, kirkas verisuihku ruiskahtaa suusta lattialle.--Toiset seisovat silmänräpäyksen kivettyneinä, rientävät sitten luo._

HELJÄ Ah, Urmas!

HORHOJA Tuonen tummilla vesillä!

KOVAS _Kyynelettä murtaen_: Missä viha sammuu, taistelu taukoo!

_Nostavat kuolleen vuoteelle. Heljä viereen polvistuneena pyyhkii veren hänen suunsa ympäriltä._

VAALEA NUORUKAINEN _On siirtynyt pöydän luo ja purskahtanut hiljaiseen nyyhkytykseen. Kääntyy kasvoiltaan lumivalkoisena vainajaan päin_: Tulimme sinua vangitsemaan--sinut vangitsi toinen voima. Kiitän teitä siitä, jumalat--kiitän teitä siitä armon langasta, jonka minulle itselleni soitte...

_Läheltä kuuluu torventoitotus._

Mervian päivä nousee!... Minun tehtäväni on loppuun suoritettu... Kaikki painuu kumpuun--kansa elää! _Huudahtaa äkkiä hiljaisen »ah» ja painaa kädellä rintaansa, tarttuu toisella istuimen nojaan, vaipuu hervotonna istuimeen. Raukeana, vienosti hymyillen_: Ja ihminen itse oli ... vain nimetön suortuva! _Painuu hengetönnä taapäin_.

_Toiset rientävät hämmästyneinä luo. Nuorukaisen pään vaipuessa alas putoaa hänen vaalea peitetukkansa lattiaan ja mustat suortuvat valahtavat esiin._

HELJÄ _Lyyhistyy, kuin aaveen näkisi_: Mertsi...?

TOISET _Hämmästyksen valtaamina_: Mertsi!?

ROUKA _Liikutuksesta vavisten_: Tikari-nuorukainen!--Tunsin hänet heti kun ovesta sisään astui.

TOINEN _Yhä enemmän hämmästyneinä_: Tikari-nuorukainen...? _Äänettömyys. Katselevat toistensa silmiin._

HORHOJA Niin kaihtelematta keskellämme liikkui, ettei kukaan mitään aavistanut!

TOINEN Leimuavin innoin nuo äänet nosti, jotka nyt lähenevät!

KOVAS Sanansaattajan kautta meidät Muronnian tyrmästä kutsui.

HELJÄ Me näemme unta!

Ulkoa pirtin takaa kuuluu häliseviä ääniä, puheensorinaa ja jalankapsetta. Sisällä olevat nostavat Heljän viittauksesta pöydänedus-rahin Urmaan vuoteen viereen ja kantavat Mertsin sille.

HORHOJA _Syvästi liikutettuna_: Kansa elää... Rauha heille!

TOISET Rauha!

ULKOA _Raivoisia huutoja_: Petturi! Konna! Vielä on Merviassa miekkoja! Repikää! Tilinteon päivä on tullut!

_Samassa kuuluu valtava räsähdys: koko pirtin takaseinä reväistään maahan, niin että jälelle jää vain kehys- ja kiinnikepuut. Aamuauringon häikäisevässä valossa näkyy ääretön asestettu kansanpaljous, joka huitoo käsiään ja huutaa vimmatusti_: Noin petturin käy! Surma armonpyytäjille!

KOVAS _Rientää peräsillanteelle_: Mitä tämä, te hullut? Käräjämäelle teidän piti!

VEENI-RUNONIEKKA FLÖJDE Sinne menemmekin, mutta tilinteon päivä on tullut!

KOVAS _Osottaa Urmaan ruumista_: Kuolleet eivät tee eläville tiliä! _Paljastaa päänsä_: Kunniata kuolemalle!

JOUKKO Kuollut...? Hän kuollut...? _Paljastavat päänsä, paitsi Flöide ja eräät muut_.

FLÖIDE Konnan edessä ei pääni paljastu, ei elävänä eikä kuolleena!

KOVAS _Kiivaasti_: Vaikene!--_Kansalle_: Meillä on hänen tervehdyksensä. Ja erään toisenkin. Käräjämäelle!

_Käy joukon etunenään. Toiset huoneessa olevat, paitsi Heljä ja Rouka, seuraavat. Kansanjoukko kulkee paljastetuin päin ohitse, oikeaan kaartuvalle rinnetielle. Käräjämäeltä kuuluu pitkällistä torventoitotustä.

Heljä ja Rouka vaihtavat muutamia sanoja, jonka jälkeen Rouka menee ulos. Sisään tulee Sätene, jonka Heljä viittaa luokseen._

SÄTENE _Pysähtyy Mertsin ruumiin nähdessään hämmästyneenä ja kauhistuneena, katsoo epätietoisena Heljään_.

HELJÄ _Nyökäyttää hiljaa_: Mertsi-valio!

SÄTENE _Huudahtaa tukehtuneen »Mertsi-valio!» ja vaipuu kuolleen viereen hyväillen liikutettuna hänen suortuviaan._

TIEN KÄÄNTEESTÄ _Vasemmalta kuuluu raskasta askeleitten töminää ja häliseviä ääniä, joiden joukosta erottaa selvästi_: Pois sortajat! Pois tietäjät! Pois jumalat! Rautainen nyrkki lakaisee kuin myrsky!

_Tiellä näkyy orjain joukko. He ovat asestetut: millä miekat, millä keihäät tai nuijat, useilla ainoastaan kanget olalla. He tulevat vinhaa vauhtia rinnettä alas, laulaen uhmaavaa, kiihdyttävää laulua, jonka loppupoljennot jymähtävät kuin nuijan iskut._

Orjain laulu:

Ei-ei, ei! Ei-ei, ei! Ei-ei auta ei jumalaiset, ei manalaiset! Ei-ei auta ei jumal-auta muu kuin rauta, orjan nyrkin, orjan nyrkin raudanraskas paino!

JOUKOSTA _Huutoja_: Hei, Urmas! Kakskymmentäviis vuotta, Urmas! _Pysähtyvät ja jäävät hälisten ällistyneinä katsomaan._

JOKU _Hiukan päihtyneesti_: Se oli oikein pojat! Pois seinät, pois katot, nyt on vapaus--helee!

JOUKKO Helee, helee!

HELJÄ _Kuohuvan värähtävästi_: Kuolemalle kunniata! Eikä hän ollut teidän vastustajanne.

JOUKOSTA _Huutoja_: Entäs kakskymmentviis vuotta!--Mitäs se ämmä nääköttää?--Kun ottais ja panis pakaroille että paukkuis!

JOLMA _Rajusti_: Huutia, pojat! _Astuu esiin_: Älä pane pahaksi, valtijatar! He ovat nyt vähän hurjalla päällä--tänään, ja ehkä vielä huomennakin. _Osottaa orjien otsia_: Katsos, nuo arvet kutkuavat yhden ihmisijän.-- Mutta nyt on vapaus Merviassa!

JOUKKO Nyt on vapaus--helee!

JOLMA Nyt mennään käräjämäelle, nyt ajetaan sortaja maasta. Hei, pojat, eteenpäin! Maahan sortajat!

JOUKKO Maahan sortajat! Helee! _Kiertävät oikeaan menevälle tielle_:

Ei-ei, ei! Ei-ei, ei! Ei nyt estä sorron pahlat, Hornan hahlat! Ei-ei estä, ei hiis kestä, kun nyt vestää orjan nyrkin, orjan nyrkin raudanraskas paino!

HELJÄ _Seisoo Urmaan ja Mertsin ruumiitten ääressä katsellen orjain jälkeen, jotka katoavat näkyvistä.

Käräjämäeltä kuuluu valtava torvien pauhu ja sen lomitse orjien uhmalaulun jymähtelevät poljennot._