Part 6

ÄLYTIKKA _Itkien ja hätäisesti rukoillen_: Väärin, väärin... Viaton olen... En kellekkään pahaa tehnyt... Puhutaan vielä--_huutaa_: niistä isommista ja viisaammista! _Äänettömyys._

VANHA MIES Nyt Urmaan puheille! Kutka tulevat mukaan? _Työntävät veneen vesille, useita miehiä hyppää veneeseen._

8. KANSAN SINETTI

_Urmaan pirtti._

URMAS _Seisoo kalpeana ja tuskaisena pöydän luona:_ Kun pääsisi taas tämänkin päivän! _Käy mietteissään eteenpäin:_ Jos ne, jotka tämän meille tuottivat, omin silmin näkisivät mihinkä kärsimysten kuiluun he kokonaisen kansan syöksivät, totisesti: he kauhistuisivat astua Tuonen maille!

_Muistaa jotain, käy Heljän ovelle ja huutaa häntä._

HELJÄ _Tulee, katsahtaa hänen liikutettuihin kasvoihinsa:_ Sinulla on taas vaikea päivä, Urmas.

URMAS Vaikein kaikista--sen inhotuksen tähden, mitä tunnen! Voisin melkein uskoa jonkun äkki-ihmeen tapahtuvan, joka meidät tästä kurjuudesta pelastaisi.

HELJÄ _Elävästi:_ Sinäkin...? Minulla se on jokapäiväisenä palavana rukouksena. Joku suuri, leimahtava ilmestys, joka taas kohottaisi ja puhdistaisi!

URMAS _Keventyvästi:_ Niin, jumalain sallimukset ovat monet. Hänhän voisi sairastua... Tai voisi sattua vielä ratkaisevampaa: nousta myrsky järvellä--nyt tuulee, on tuullut kaiken yötä...

HELJÄ _Katsoo häneen hämmästyneenä. Masentuneesti:_ Niin ... niin... _Lämpimämmin:_ Niin, voisihan niinkin sattua.

URMAS Tai ruhtinas äkkiä kuolla... Uusi ruhtinas, uudet toivot... _Tuskaisena:_ Mutta tästä päivästä ei sekään pelastaisi! _Miltei rukoilevasti:_ Tulethan kuitenkin häntä tervehyttämään...?

HELJÄ _Hiljaa, mutta päättävästi:_ En saata, Urmas!

URMAS Mutta ajattele: veronhaltija--ruhtinaan edusmies--maan tapa--

HELJÄ _Värähtävin äänin:_ En voi--kansani häpäisijää--kodissamme--en!

_Oven takaa kuuluu puheen ääntä, reutomista ja tiukujen helinää. Sisään tunkeutuu Taakankantaja Sätenen koettaessa häntä pidättää._

URMAS Mitä tämä? Kuka se?

SÄTENE Taakankantaja ... en voinut mitään...

HELJÄ Anna onnettoman tulla.--Minä olen kuullut hänestä, Urmas. _Sätene poistuu. Urmas käy korokesillalta alas._

TAAKANKANTAJA _Joka on muuten entisellään, paitsi taakassa entisen lisäksi molemmissa päissä riippuvat kahleenkappaleet ja laella pieni vetohihnoilla varustettu vene, läähättää hiljaa taakkansa alla, vilkasee hätäisesti ympäri huonetta, salaperäisen kiihkeästi:_

Siis tämä se on se paikka... Kas äänet, äänet!... _Kääntyy Urmaaseen:_ Ja sinä olet Urmas?

URMAS Minä... Onko asiata?

TAAKANKANTAJA _Häntä kuulematta, sillanteen reunalla seisovaa Heljää osottaen:_ Ja tuo tuolla on Mertsi!

URMAS _Hätkähtää, vaihtaa silmäyksen Heljän kanssa:_ Ei--Mertsi on kuollut.

TAAKANKANTAJA _Varjostaa kädellä silmiään, ihmetellen:_ Kuinkas minä väärin näin...? Vai on Mertsi kuollut ... _nauraa outoa naurua.--Astuu sitten Urmaan luo, kiivaan läähättävästi:_ Taakka, Urmas, taakka? Sinulla sanotaan olevan niin paljon ... en ole ennen ennättänyt. _Osottaa taakkaansa:_ Katsos: _tunnethan sinä nämät_...? Ah, painaa, painaa...

URMAS _Omituisesti liikutettuna:_ Niin ... taakkaa meillä on, mies-rukka...

TAAKANKANTAJA _Kiivaasti, outo palo silmissä:_ Urmas! _Tarttuu hänen mekkonsa hihaan ja vetää kiireesti muutamia askeleita etualalle päin. Kiinteästi silmiin tuijottaen:_ Urmas! Kissat syövät ruohoa!

URMAS _Vähän levottomasti:_ Niin niin.

TAAKANKANTAJA _Yhä kiinteämmin:_ Kissat syövät ruohoa!

URMAS Niin niin ... kyllä olen huomannut.

TAAKANKANTAJA Kissat syövät ruohoa--_sähähtäen:_ tulee sade! _Jää takanojoon vetäytyneenä tuijottamaan kammottavasti avoimin silmin.--Hätkähtää äkkiä, kuuntelee:_ Kuulitteko, kuulitteko!? Kiire, kiire, kiire... _Ryntää ulos, tiuvut rajusti soivat._

HELJÄ _Kalpeana:_ Se oli tavatonta! Minä vähällä pelkäsin, vähällä säälistä itkin.

URMAS _Raskaasti:_ Ja kuitenkin--kuka tietää vaikka hän olisi tätä nykyä onnellisin ihminen koko Merviassa!

SÄTENE Muuan vanha vaimo pyrkii puheille!

URMAS Odottakoon hetkisen.. Ei, anna tulla heti.--Puhumme siitä sitten, Heljä. _Heljä menee._

VAIMO _Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä täyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan luotuna, syvä mielenliikutus äänessä:_

Olen Laudusta--sen tytön äiti, joka--

URMAS Sinä...? _Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa suuresti hämillään:_ Se tapaus on minuun koskenut.--Istu, äiti parka!

VAIMO _Hievahtamatta_: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja vieraan--

URMAS Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin--enhän voi sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.

VAIMO _Värähtäen_: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.--Kuulin muidenkin käyneen siitä puhumassa.--Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään vastaan otettavaa.

URMAS Ymmärrän--koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä, saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän on ilmottanut tänne tulevansa.

VAIMO Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.

URMAS Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan _minun_ kotini, eihän kellään pitäisi olla valittamista.

VAIMO _Hiljaa kuohahtaen_: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen! --_Miltei tukahtuneesti_: Sinä siis et tahdo...?

URMAS _Tuskastuneena_: Tahdo...? Minä en voi!

VAIMO _Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin, astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä_: Urmas!

URMAS _Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä_: Mitä...? Nousevatko kuolleet haudoistaan...?

MERTSI _Hiljaisen läpitunkevasti_: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä odottaneet hetkeänsä.

URMAS _Yhä kauhuissaan_: Mitä tahdot minusta, Mertsi...?

MERTSI Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin edessä.

URMAS _Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna_: Silloin myöskin tiedät miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.

MERTSI Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta kaivattu.

URMAS _Sisäisestä kuohunnasta vavisten_: Mertsi! Jos tämä oli minun hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?

MERTSI Minun heimoni...? _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Olin jo unohtanut kuuluneeni johonkin heimoon... Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus? Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä, kompastua ... matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja poistamaan, koskaan ymmärtänyt _minun_ heimoni kiroja?

URMAS _Hämmästyneenä_: Sinun heimosi kiroja...?

MERTSI Niin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!

URMAS _Kuin itsekseen_: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut ajatelleeksi... _Äänettömyys_.

MERTSI Menneet menneinä. _Astuu askeleen lähemmäksi_: Urmas! Sirpaleet huutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on sortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit ja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa takaisin, anna sille merkki!

URMAS Merkki...? Ja se olisi...?

MERTSI _Kuohahtaen_: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä annoit merkin?

URMAS _Liikutuksesta vavisten_: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.

MERTSI Ajat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko sielussani!

URMAS _Katsoo häneen hämmästyneenä_: _Sinä_...? Uhrikiveltä...?

MERTSI _Nyökäyttää hiljaa_.

URMAS _Tuskaisena_: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?

MERTSI Hän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, _sinun_ kodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä oleman jalan sijaa!

URMAS _Levottomasti_: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.

MERTSI Sanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!

URMAS _Käy käsiään väännellen edestakaisin_: Miksi kiusaatte minua? Miksi vaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti turmiota?

MERTSI _Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa_: Minä tulen uhrikiveltä ... minäkin kohotin silloin käteni. _Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja, josta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta_. Se raja on nyt meillä. Anna merkki!

URMAS _Sitä_ merkkiä minä en voi antaa.

MERTSI _Mitään muuta ei ole_. _Äänettömyys.--Rukoillen_: Urmas! Sinä tiedät mitä Laudussa oli vähällä tapahtua... Tämä on viimeinen säije, josta pidämme yhteisesti kiinni--älä anna sen katketa! _Jää eteenpäin kurottuneena, jännittyneenä odottamaan_.

URMAS _Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen_: Minä rukoilen jumalilta sitä armoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee-- minä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.

MERTSI _Lyyhistyy takaperin, kalpeana_: Onko se sinun viimeinen sanasi, Urmas...?

URMAS Sen _täytyy_ olla--ymmärrä minua.

MERTSI _Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten kalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat._

URMAS _Hätääntyneenä_: Mitä...? Mikä sinun tuli, Mertsi?

MERTSI _Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti_: Ei .,. mikään. _Kohottaa hunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan--poistuu sanaa sanomatta._

URMAS _Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia askeleita hänen jälkeensä_: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit...? _Pysähtyy, kääntyy takaisin_: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua ymmärrä... Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!

_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa. Sisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on siitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!

HELJÄ _Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti_: Niinkö...? Ja sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?

URMAS Olen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!

HELJÄ _Yhä riemuisemmin_: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta pakoon!

SÄTENE _Tulee_: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!

URMAS Joko? Pyydä sisään!--Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy olla hänen kanssaan samojen ortten alla.

_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin, menee.

Rouka ja Hallo tulevat_.

ROUKA Terve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.

URMAS Kunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! _Nousevat sillanteelle._

Minä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran tehtävä loppu!

ROUKA Tuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!

HALLO Tuosta naisjutustakin...?

URMAS _Lujasti_: Niin.

HALLO _Olkapäätään kohauttaen_: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti tiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua alttiiksi--ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien miesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu ... yksityisluontoinen asia--

URMAS _Kiivaasti riehahtaen_: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!

HALLO _Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin_: Neuvon sinua joka tapauksessa punnitsemaan mitä sanot.

_Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus._

URMAS Nytkö jo...? _Rientää seuralaisineen ovelle_.

VERONHALTIJA _Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa viitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla_: Tervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu, vaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa--hyvä muisto! _Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten Roukaa ja Halloa._

URMAS _Väkinäisen kohteliaasti_: Pyydän istumaan. _Nousevat sillanteelle_.

VERONHALTIJA _Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen_: Istukaa, ystävät, myös! _Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen jännittyneenä lähelle seisomaan_.

Minä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan. Hyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein hyvä maa--ihana matka!

URMAS Toivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy koskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne tapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin--

VERONHALTIJA Ah se--ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! _Huomaa Urmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen_: Eikö ymmärrä Mervian mies vaimon, raton päälle...? Luulin minä. Tyttö-ihminen ovenvartijana--hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei ymmärrä. Liian vakava, liian vakava--elämä ikävä. No, me jätetään se asia.

URMAS _Painokkaasti_: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa--

VERONHALTIJA _Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti_: Me jätetään se, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.

URMAS _Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti_: Meillä on itse veronkannonkin suhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin määrätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät liikoja, niinkuin ei--

VERONHALTIJA _Naurahtaen_: Eikö ymmärrä sitäkään...? Määrävero ruhtinaalle, oma vaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! _Nauraen_: Kansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi--rikas kansa. Ei kelpaa tämä! Muronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä ruoka, vähä työ, vähä vero--ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa kantaa, ei maata puolustaa--tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun ruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota--olis somempi itsellenne--

SÄTENE _Tulee_: Kirjeentuoja--arvoisalle veron haltijalle!

URMAS _Katsoo kysyvästi veronhaltijaan._

VERONHALTIJA Saapi tulla. Jatkamme sitten.

KIRJEENTUOJA _Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään oven luona._

VERONHALTIJA _Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä_: Uljaat nuorukaiset teillä--minä kaikesta kauniista pidän!

NUORUKAINEN _Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan_.

VERONHALTIJA _Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan_: Mitä...? Mitä tämä...?

NUORUKAINEN _Kohottaa oikean kätensä ylös_:

Jumalain tuomio, jonka alle kansa ... painaa sinettinsä!

_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan rintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä taapäin.

Nuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän värähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! _Urmas, joka tuntee nuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen »ah», Hallo aikoo rynnätä ovea kohti. Nuorukainen astuu tielle_: Säästä vaivasi, kurja! _Osottaa tikarin kärellä rintaansa_: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon toisenkin. _Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti_: Urmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat... _Kuuristautuu hämmästyneenä ja katsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu_: Mitä...? Etkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? _Kohoutuu vitkalleen suoraksi_: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa... _Työntää tikarin poveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti._

HALLO _On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa_: Apua! Apua! Murha!

_Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle. Ovesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen katsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa_: Murhaaja kiinni! _Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun rientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti, survasee kätensä rakkoruutujen läpi--sotamiehet tointuvat, syöksähtävät päin--nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne lattialle--hyppää ikkunasta ulos._

9. KIROJEN KUMPU.

_Urmaan pirtti.--Patsaan luona on matala, uutimeton juurakkovuode, jolta Urmas on vastikään noussut. Vuoteen vieressä matala istuin, jonka päällä pari maljaa. Pöydän etupäässä olevalla noja-istuimella lepää Urmas, nojaten päätään istuimen selukseen kiinnitettyyn pielukseen, jalat pienelle jakkaralle kohotettuina. Hänellä on päällään ainoastaan pitkä, valkoinen yöviitta ja peurannahkavirsut jalassa. Hän on hyvin vanhettunut ja riutunut--tukka ja parta lähes valkoiset. Vastapäätä, pöydänedusrahilla, istuu Rouka.

On varhainen aamuhetki. Ulkona vielä hämärtää, huonetta valaisee kaksi soihtua._

URMAS _Ylös kattoon tuijottaen, painokkaasti_: Tämä matka meidän olisi pitänyt jo aikoja sitten tehdä!

ROUKA Niin, ystävä. Mutta vielä ei ole myöhäistä.

URMAS _Kiihtyen_: Ei myöhäistä? Kuka sen tietää! _Raivona_: Miksi? Miksi minua estitte? Mikä salajuoni se oli? Vastatkaa, taikka murskaan teidät!

ROUKA _Rauhottaen_: Se oli erehdys, ystävä, paha erehdys. Mutta kaikki tulee vielä hyväksi ... mehän juuri valmistaudum--

URMAS _Keskeyttää kiivaasti_: Vanha? Minä liian vanha? Se on vale! Se on niitä teidän ainaisia parjauksianne. Niin juuri. Vale, vale! Istun satulassa yhtä hyvin kuin kukaan. _Nostaa molemmat kätensä, huutaa_: Miksi hevosia pidätätte, antakaa laukata! _On tempaavinaan suitsista_: Hei, Purmo, täyttä neliä! _Ratsastaa, jännitettyjä käsiään nelistyksen tahdissa liikuttaen, niin että koko ruumis väräjää, kiivaasti läähättäen_: Hih-hih-hih-hih-hih ... kovemmin! ... hih-hih-hih-hih-hih-hiiii. _Painuu hiljaiseksi. Rouka, joka on noussut häntä rauhottaakseen, istuutuu._

_Urmas kohoutuu lepoasennosta istualleen ja kumartaa syvään. Puhuu miehekkäällä, väliin värähtävällä äänellä_: Niin, Merviasta olemme, ruhtinas--siitä maasta, joka on niin paljon kärsinyt. Puhumme nyt suoraan. Kansa ei voi tätä kauvemmin kestää ... _kauppareitit ovat Mervian viimeinen valtasuoni_!

_Äänettömyys, kuuntelee jännittyneenä_.

Me olemme sen arvanneet... Aivan niin... Jos olisit tämän kaiken tietänyt, et olisi koskaan voinut sallia ... sellaisen kurjuuden kirouksen ... et koskaan! _Äänettömyys_. Kiitämme! _Kumartaa, vaipuu lepoasentoon, silmät sulkeutuvat. Alkaa vääntelehtiä tuskissaan, tukehtuneesti_: Ei ei! Väärä syytös! En minä armoa pyytänyt, en minä palkintoa määrännyt! _Huutaa_: Hallo, Hallo, Hallo, se jääsilmä se oli!... Ei sinne, ei sinne! Käärmeitä, Rajakorven käärmeitä! Nyt ne tarttuvat ... auttakaa! _Niinkuin vääntäisi jotain rinnoiltaan irti_: Puristaa, puristaa ... irrottakaa pää ... minä tukehdun... _Räytyy hiljaiseksi_.

_Ponnahtaa äkkiä istualleen_: Parjausta, parjausta! Kaksikymmentäviisi vuotta...? Se on vale! Kuka uskaltaa minun työni särkeä? _Pui nyrkkiä_: Veenit, veenit, te Mervian kirous! Mutta _tänään_ se on tapahtuva... Mervian päivän koittoa ei kukaan voi sumentaa! _Vaipuu taaksepäin, kuin haaveillen_: Ja merviläisyyden ihana puu kohoaa suurena ja mahtavana Rajakorven väkevästä mullasta... _Äänettömyys. Rouka, joka on ollut hänen istuimensa ääressä, palaa paikalleen._

_Urmas avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, tuntee Rouan. Nousee pontevasti seisoalleen_: Joko hevoset ovat satuloidut?

ROUKA _Painaa hänet hiljaa takaisin_: Orjat juuri sukivat--kyllä pian joutuu. _Huokaa raskaasti_.

URMAS _Raukeasti_: Levähdämme vielä sillaikaa... Pitkä on meillä matka... _Vaipuu horros-uneen_.

HELJÄ _Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa_: Nukkuuko hän? Kuinka on nyt?

ROUKA Huonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken, juuri rauhottui.

HELJÄ _Tulee Urmaan luo, katselee häntä_: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä koettelette!

ROUKA Ei sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on ohimenevää.

HELJÄ Kunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.

ROUKA Samoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas. Juuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.

HELJÄ Voi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa mursi. _Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen_.

ROUKA Tuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon katalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi--

HELJÄ _Jännittyneenä_: Mutta häntä ei ole saavutettu...?

ROUKA Ei, eikä saavutettanekkaan... _Alennetulla äänellä_: Kansalla on siitä asiasta oma uskonsa...

HELJÄ _Tulee luo_: Mitä...?

ROUKA _Hiljaa_: Ettei se ollut ihminen--niin uskovat. Katsos, kukaan ei nähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä seisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.

HELJÄ Niinkö...? _Katsoo ylös, nyökäyttää päätään_: Niin ... ihme, ilmestys! --Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta, pitkän yön valvottuasi! _Lähtee, kääntyy_: Ulkona jo sarastaa, täällä vielä soihdut palaa. _Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut. Kirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin.--Ovella_: Jätämme raolleen, niin kuulemme milloin herää. _Menevät. Lyhyt äänettömyys._

URMAS _Unissaan_: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi...? _Äänettömyys_.

_Tuskissaan_: Joka nuoruutensa uskon hylkää ... joka itsensä pettää ... ah painaa, painaa! _Vääntelehtii_: Mervian soitten sumut ... tukehtaa, tukehtaa, tukehtaaa...

_Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt Taakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää ystävällisesti ja hymyilee_.

TAAKANKANTAJA _Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat_: Urmas!

URMAS _Kohottaa päätään, kuuntelee--raukeaa takaisin_: Väsyttää ... painaa...

TAAKANKANTAJA Urmas!

URMAS _Liikuttelee silmäluomiaan, mutta jaksaa ainoastaan hiukan raottaa. Kauhistuneena, käsillään torjuen_: Pois, pois! Mitä sinä tahdot? _On paremmin tuntevinaan_: Sinäkö se oletkin...? _Hivelee otsaansa_: Olenhan minä sinut jossain nähnyt?

TAAKANKANTAJA Nyökäyttää, hymyilee: Eh-kä.

URMAS _Lämpimästi muistellen_: Sinä kävit meillä ... ja äiti antoi sinulle ruokaa... Sinä istuit pankolla ... ja kerroit Mervan suvun muinaisista... _Hivelee taas otsaansa_: Olenko minä sinut joskus muulloinkin nähnyt?

TAAKANKANTAJA _Nyökäyttää_: Eh-kä.

URMAS _Kuin haaveillen_: Nyt minä muistan! Sinä ihanana keväänä, jolloin minä näin sen kauniin unen uhrikivestä ja Mervan suvun suuresta valasta...

TAAKANKANTAJA _Nyökäyttää hiljaa_: Aivan niin.

URMAS Mutta siitä on jo pitkä aika! _Tuskaisena_: Nyt on toiset ajat, taatto! Kirot, kirot! _Torjuu molemmin käsin ylöspäin_: Etkö näe tuota kirojen kalliota? Nyt se putoo ... ah, ah, aah... _Lyyhistyy istuimeen_.

TAAKANKANTAJA _Käy istuimen taa ja sivelee lempeästi hymyillen hiljaa hänen tuskan-helmeilevää otsaansa_.

URMAS _Hengittää syvään, hymyilee_: Nyt on niin hyvä ... niin hyvä...

TAAKANKANTAJA _Poistuu hiljaa takaperin, nyökäyttää päätään, tiuvut vienosti soivat_: Olet väsynyt, Urmas. Näe hyviä unia! _Viittaa kädellään_: Rauha! _Katoo_.

URMAS _Hymyilee unissaan, kasvoilla vilkas jännitys_: Katsokaa, katsokaa! Noin mervit ryntäävät! Kas kuinka orjat hyökkäävät! Jo murtuu, murtuu sortajain rivit! _Kohoutuu lepoasennostaan, heilauttaa kättään ja huutaa kovasti_: Voitto--voitto--Mervian päivä on noussut!

HELJÄ ja ROUKA _Juoksevat kiireisesti sisään ja painavat hänet hiljaa lepoasentoon_.

URMAS _Innostuneesti_: Se oli kuuma ottelu, ystävät! Mutta yksikään ei horjunut, joka mies oli sankari!

ROUKA ja HELJÄ _Nyökäyttävät myönnyttäen. Heljä kostuttaa rahilla olevassa kulhossa liinan ja käärii sen Urmaan pään ympäri_.

URMAS _Kohoaa virkeänä istualleen, koettelee käärettä, hymyilee onnellisena_: Se oli liikaa, aivan liikaa! _Nyökäyttää Heljälle_: Mutta kiitos, kiitos--te Mervian nuoret neitoset! On ihanata puhua seppel päässä, on ihanata puhua Mervian vapauden juhlassa!

_Katselee, kädellä silmiään varjostaen, ovelle päin, viittaa riemuisesti_: Katsokaa tuota kansanpaljoutta, kaikki kukkulat ja rinteet täynnä! Sellaista juhlaa ei ole ennen Merviassa vietetty. Kas ... yhä uusia joukkoja...

_Kaukaa kuuluu pitkä, voimakas torventoitotus._