Part 2

TUNTEMATON ÄÄNI. _Kunnaan takaa, kireän vihlovasti_: Minä olen ... minä olen ... minä olen korven yksinäisyydessä teidän kiroustanne kantanut. Sinä valehtelit, sinä valehtelit Urmas! Oman sukunne kirot teitä painaa. Teidän kanta-isänne näki Oudan järvellä veljensä vedenhädässä. Selän käänsi, sinne heitti, sillä hänen mieltänsä poltti veljen riista ja vaimo. Sieltä, sieltä tulee kirot! Kukin tonkii oman kärsänsä mukaan. Olette kuin nälkäiset kurjet kaiken maailman soilla. Missä ovat Majatrit, missä mahtava Röydön heimo? Huuda hulluja jälestä! Nokkivat, missä nokkivat, samoja kirojen marjoja kuin te. Nokitte, nokitte maailman loppuun saakka... Kulette, kulette suolta suolle, kunnes tulee maailman-äären meri vastaan, te kirotut!

Tuliko nyt meri vastaan, te mervien kissat ja koirat? Joko teille nyt kasvaa hampaat? Jo--toisianne repiä, te sudenpenikat! Katsokaa! Tämän iski kirveellä minun rakas veljeni--sulasta rakkaudesta hah hah hah! Minulla oli viisi poikaa--ne vierasta syöttävät, minä olen saanut korvessa juuria järsiä ja lutikkain punaamilla pahnoilla viereksiä.

Urmas! Sinä seisot siellä. Jauha, jauha näitä kirouksen kuopuksia--luuletkohan sinä, pätö mies, jauhavasi hyvinkin tasaisia jauhoja, kun kivien välissä kiljuu kirot, kirot, kirot!

_Mertsi tovereineen peräytyy kauhuissaan. Kunnaan laella näkyy takaperin nouseva, pienikokoinen, kyömyhartiainen Tuntematon--nyrkkiin puristetut kädet koholla, hampaitaan kiristäen:_

Kuuletteko! Mervian soissa makaa kirot--ja sieltä ne sumuna nousee, nousee, nousee! _Tulee kiivaasti kunnaalta alas, menee oikeanpuoleiselle tielle._

MERTSI _Vavisten_: Se oli kamalaa!

URDIS Tämä on kauhistuksen päivä!

EILA Kaikki hornan henget ovat valloillaan!

URDIS _On hiipinyt ylös kunnaalle_: Jumalat! Urmas on noussut uhrikivelle!

EILA _Rientää Mertsin kera ylös_: Kuinka hän uskaltaa!

MERTSI _Tyyntyen_: Hän puhuu--merveille. _Toistaa_: Kirot, kirot kaikkialla... Sukumme perintökirot ... eriheimoisuuden verikirot... Tahdomme kirot suistaa ... sirpaleet liittää.. suureksi, kokonaiseksi Mervan kansaksi... Arpa on heitetty... _Kirkasee_: Jumalat, hän tempasi puukkonsa!

EILA Hän on tullut hulluksi ja tappaa itsensä.

URDIS Voi, voi, voi, voi!

MERTSI Nyt hän iski käsivar... _Peittää käsillään silmänsä. Urdis itkee_.

EILA _Kylmäverisesti_: Hän vaan vuodattaa käsivarrestaan verta maahan.

URDIS Niinkö...? _Katsoo. Vavisten_: Niinkuin verivalaa tehtäessä?

MERTSI Nyt hän kohottaa kätensä... Kaikki mervit kohottavat. _Toistaa_: Liittää mervan hajanaiset heimot lujaksi, kokonaiseksi Mervan kansaksi--vannomme!

_Uhrilehdosta voimakkaasti, innostuneesti: Vannomme!_

_Toistaa, lämpimästi_: Nostaa Mervan päivän.. merviläisyyden hengen.. tämän halveksitun suvun mielen ja ponnen--vannomme!

_Uhrilehdosta: Vannomme!_

_Yhä lämpimämmin_: Sille maalle, joka tämän veren imee ... suvulle, joka sille nimen antoi ... kaiken työmme, varamme, voimamme--vannomme!

_Uhrilehdosta: Vannomme, vannomme!_

EILA Jo loppui hullujen meno.

URDIS Nyt he kohottavat Urmaan ilmaan!

_Lehdosta kuuluu pitkällistä, riemukasta huutoa._

MERTSI _Kohottaa innoissaan kätensä ja yhtyy huutoon._

EILA _Tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa_: Mertsi!

MERTSI _Kääntyy masentuneena poispäin, painaa päänsä alas._

2. NIMETÖN SUORTUVA.

_Urmaan pirtti. Keskellä pirtinpatsas: kasvava honka, jonka latva on katkaistu katon yläpuolelta. Patsaan rungon molemmin puolin, vankkojen oksien haarukoissa ylhäällä lepää kaksi pitkin pirttiä juoksevaa ortta, pirtin emosta, joiden päihin seinärakenteen ristikkokehys tukeutuu. Itse seinämä on paksua olkipannikkoa, katto emosten kantama.

Pirtin vasemmassa ylänurkassa on koristelaudoin vyötetty kivikiuvas. Sen edessä kahden juurakon puitokseen punottu matala liesiverho. Vasemmalla ulko-ovi. Ovenpuolella on polettu maalattia, patsaasta oikealle sekä perällä kiukaan etureunaan saakka puinen korokesilta kaksine askelmalautoineen. Korokesillalla, oikealla seinällä, on pitkä pöytä, jota kantaa kaksi laajajuurista juurakkojalkaa. Pöydän takana seluksellinen seinärahi, molemmissa päissä raskaat, käyristä puunrungoista muodostetut nojaistuimet. Oikeassa ylänurkassa samoin muodostettu avokaappi. Kaapin ja uunin välillä perällä uutimilla varustettu vuode, kaapin ja pöydän välillä oikealla ovi kylkeissuojaan. Pirtinpatsaaseen lyödyissä vaarnoissa riippuvat Urmaan aseet, torvi y.m. Oviseinällä on rahvaanrahi, uunin luona pari juurakko-istuinta._

_Valo lankeaa osaksi vasemmalla olevasta, rakolla verhotusta leveänmatalasta ikkunasta, osaksi suuresta lakeisaukosta pirtinpatsaan vieressä._

URMAS _Istuu kahden toverinsa Rouan ja Horhojan kanssa pöydän ääressä, iskee kätensä pöytään_: Heidän täytyy! Jokaisen mervin täytyy taipua yhteisyyden alle!

ROUKA Mutta mitä sanomme noille metsäläisille?

URMAS _Lujasti_: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä neljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.

ROUKA Vastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat asiansa!

URMAS _Yhä lujemmin_: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko Merviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka Niitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi tulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja toimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia heidän siellä toisiaan veristävän! _Nousee_: Niin, itse tiedätte.

Olkoon matkanne onnekas--minä puolestani lähden huomenna Viiron-Merviaan.

HORHOJA Viiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?

URMAS En tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten kanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven tuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.

ROUKA Ja me uskomme! Jää hyvästi. _Lähtevät_.

URMAS _Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy etualalle päin_: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä olut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.

_Seisoo hetkisen mietteissään_: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä on! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä. Liittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet. Veenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä. Muronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta kokoo laajoja liepeitään.--_Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja huudahtaa iloisen hämmästyneenä_: Orpa! Sinä, äiti...? _Rientää nopeasti vastaan.

Sisään on orjatytön saattamana astunut vanha vaimo. Hänellä on lempeä katse ja hopeata hiuksissa._

Tule tervennä, äiti!

ORPA Jumalat taloon, lapseni! _Puristavat pitkään toistensa molempia käsiä._

URMAS Hartaasti olen sinua kaivannut näinä ihmeellisinä aikoina.--Onko enoni nyt tervehtynyt?

ORPA Hän on ... vihdoinkin. _Hymyilee lämpimästi_: Ja minä olen taas kotona. _Käyvät sillannetta kohti._

URMAS _Osottaa verhottomia seiniä_: Tällaiset ovat nyt seinäni! Kaikki riistin: verhot, taljat, omat ja isänikin kaatamat.

ORPA _Nyökäyttää päätään_: Olen siitä iloinnut, lapseni!

URMAS _Auttaa hänet askelmista ylös_: Vain yksin karvasteli sydäntäni... _Asettaa pöydän päässä olevan istuimen mukavasti Orvalle_... Sinun heleät antisi, äiti! Niitä riisuessani epäröin.

ORPA _Nyökäyttää hiljaa_: Olen sinusta ylpeä, poikani!

URMAS Arvasin mielesi--sinustahan se kaikki on minussakin. Ja niin se alkoi. Kymmenet tempasi sama into, ja nyt--niin, sinähän et vielä tiedäkkään!

ORPA Mitä, hyvä lapsi...?

URMAS _Kuohuvan riemuisena_: »Mervan karhu», sukumme ensimäinen kauppahaaksi, lähti eilen etelään ja »Mervan havukka» lepää Uiron rannassa teloillaan, odottaen vain päiväänsä. Siellä, niiden mastoina ja laitoina, on kaikki mitä Mervan köyhästä suvusta irti saatiin.

ORPA _Painaa hiljaisen riemuisesti kätensä rintaa vasten_: Suvussamme siis on vielä voimaa nousta!

URMAS On, jokainen päivä tuo jotain uutta. Se on kuin uusi usko, äiti! Sitten käräjämäenpäivän se on kulkenut kuin arpakapula kylästä kylään, kutsuen miehiä taisteluun.

ORPA Jumalat siunatkoot hehkuvan intosi! Ja oikea asia aina menestyy. _Hiljaisen kiinteästi_: Mutta omat asiasi, Urmas...? Sinä niistä ilmotit lyhyesti orjamme kautta.

URMAS _Raskaasti_: Niin ... ne asiat. Ne ovat minulta riistäneet monen yön unen. Mutta siinä oli niin tehtävä eikä toisin.

ORPA Monen yön unen...? _Katsoo pitkään_: Oletko nyt varma?

URMAS Olen. Sekin oli lopulta kansan asia ja liittyi erottamattomasti heimojemme onneen.

ORPA _Ihmetellen_: Heimojemme...? Kuuluuko sekin heimoihin?

URMAS Kuuluu. Mertsi on sen heimon tytär, jonka kanssa taistelu käy. Minä ja Mertsi--ei äiti, se olisi saanut monen pudistamaan päätänsä.

ORPA Olisiko sinua sentähden epäilty?

URMAS Ei, ei minua. Mutta veeni-naiset mervien pirteissä ovat syöneet merviläisyyttä niinkuin salainen kotivarkaus. On pantava heikoille sulku, on nostettava yhteisyyden henki! Urmas ja kaukaisten vuorimervien mahtavimman miehen tytär on liitto, joka tempaa vuorelaiset mukaan, ja tuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät tervaslastut siellä täällä muualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän pohja, jonka ympärillä merviläisyyden langat yhtyvät.

ORPA Totta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka kuuluu ainoastaan sinuun! _Katsoo kiinteästi_: Ketä rakastat...?

URMAS _Tuskaisena_: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma. Mutta sen unelman täytyi särkyä.

ORPA Täytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä--myös häneen nähden?

URMAS _On hetken vaiti_: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä asiasta koskaan sanaa vaihdettu.

ORPA _Hiljaa_: Puhutaan joskus sanoittakin ... enemmän kuin sanoin.

URMAS Puhutaan, puhutaan--ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi olen ystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.

ORPA _Jännittyneenä_: Onko hän jotain vastannut...?

URMAS Ei ... ei vielä...

ORPA _Kuin itsekseen_: Moni ei vastaa koskaan... _Äänettömyys_. Entä Heljä? Mitä hän on sinulle?

URMAS _Lämpimästi_: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja sukumme asia liittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.

ORPA Sukumme asia, taas...? Niin niin... _Hiljaisen värähtävästi_: Ennen meitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin suurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat ... ei koskaan se yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. _Hiljaa_: Täytyykö minun nyt jäädä minun uskoineni?

URMAS _Lyhyen äänettömyyden jälkeen_: Sinun täytynee, äiti--ellet tyydy siihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla. Heljä se on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja kotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.

ORPA _Hiljaa_: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne--vaan Mertsi...? Tiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen sydämen polut ... pettyneen sydämen kirot, poikani----_Katkeaa äänettömäksi._

URMAS _On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan_: Minä olen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen vuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä joku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta muusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne kohdatkoot--ne ovat kansani onnen kirot!

ORPA _Syvästi liikutettuna_: Ymmärrän--sinun kohtalosi on ratkaistu.

URMAS _Käy äkkiä sillanteen reunalle--sisään on astunut muuan orja._

ORJA Isäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta miehiä iloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.

URMAS Tulen heti--niin tervehdi isäntääsi! _Orja poistuu_.

Iloisia uutisia, tärkeitä asioita--kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa kuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu, kiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se kuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit. Ja niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on Mervian miehuus ja ponsi!

ORPA _Hiljaa_: Taivas suokoon, että niin kävisi! _Pyyhkäsee kyyneleen silmänurkastaan_: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. _Nousee_.

URMAS Nytkö jo...? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.

Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne--pirttini jää sinun vastuullesi. _Hiljemmin_: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan--sano että viivyn tuskin hetkeä.

SÄTENE Sanon. _Poistuu Orvan kera_.

URMAS _Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.

Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._

MERTSI _Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen ympärilleen, hämmästyneenä_: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona...? Peittämätön olki seinänä...? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin puhuttavan? _Äänettömyys.

Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö alastomaksi, näinkö kaikki...? _Äänettömyys. Liikutettuna_: Mikä ihana voima, mikä säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin... Sinun seinäsi ovat puhuneet, Urmas!

_Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri kuullessaan oven avautuvan_: Ken...? Talon orjatarko?

SÄTENE Orjatar.--Isäntäni ei ole kotona.

MERTSI Tiedän. _Pieni äänettömyys_. Minulla on isännällesi viesti--heitän tänne pöydälle--jätä minut hetkiseksi!

SÄTENE En voi--niin on isäntäni käsky.

MERTSI _Neuvottomana_: Et voi...?

SÄTENE En. _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Mutta tahdon olla niinkuin minua ei olisi. _Kääntyy kiukaaseen päin_.

MERTSI _Iloisesti liikutettuna_: Niin ... ole niin!--Mikä onkaan nimesi, tyttö?

SÄTENE Sätene.

MERTSI Sätene! Isäntäsi antama?

SÄTENE _Loistavin silmin_: Isäntäni!

MERTSI _Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa povestaan pienen hopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka ympäriltä irrottaa silkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side kädessä tuskaisena_: Kuinka vaikeata, kun hetki lähenee... _Nojaa pöydän päässä olevan istuimen käsinojaan, hämmästyy_: Tämä on hänen paikkansa...? _Heltyen_: Niin, tässä hän istuu... Ja tuolla on... _Menee lapsellisen innostuneena pöydän taa, istuutuu rahille_: Näin...? Ei, lähempänä! _Siirtyy, hymyilee, nyökäyttää päätään--niinkuin istuisi toisen kanssa pöydässä.

Nousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri... Puut räiskyvät... Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä ... ehkä aina täällä saakka?

_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee kädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan kepeästi.

Käy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin tarjoten_: Tässä, Urmas!... Onpa se painava. _Panee pois.

Astuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla, kasvot säteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän kutsuvasti_: Sätene!

SÄTENE _Nousee nopeasti_: Mitä käsket, valio?

MERTSI _Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen_: Ah!! Ei mitään, ei mitään, istu rauhassa. _Kääntyy äkkiä pöydän ääreen ja purskahtaa hiljaiseen itkuun. Kohottaa sitten päättävästi päänsä_: Nytkö itkisin? _Astuu pari askelta eteenpäin.

Samassa ulko-ovi avautuu--sisään astuu nuori vaalea nainen orjattaren saattamana._

TULIJA _Huomaa Sätenen_: Onko isäntäsi kotona, orjatar?

SÄTENE _Kumartaa syvään_: Ei ... mutta saapuu hetken päästä. Isäntäni-- _Keskeyttää havaitessaan hänen kasvonilmeensä muutoksen.

Tulija on huomannut Merisin. Molemmat naiset katsovat toisiinsa kalpeina ja jäykistyneen jännittyneinä. Sitten leimahtava välähdys silmissä, sitten katseitten nopeata puhelua._

MERTSI _Koettaen tyyntyä_: Olet Heljä... Tunnetko minua?

HELJÄ Olen nähnyt... Olen kuullut... _Äänettömyys_.

MERTSI _Voittaa kuohuntansa, käy päättävästi sillanteelta alas ja ojentaa kätensä_: Terve!

HELJÄ Terve itsellesi! _Äänettömyys_.

MERTSI Orjattaret! Jättäkää meidät. _Toinen orjatar menee_.

SÄTENE En saata, valiot... En häiritse. _Kääntyy perälle päin._

MERTSI _Tarttuu Heljän käsivarteen, vie hänet etualalle_: Heljä! Me voisimme vihata toisiamme!

HELJÄ En tiedä...

MERTSI _Kiihtyen_: Me voisimme otella elämästä ja kuolemasta! Me voisimme murskata toisemme sen onnen tähden, jota emme voi jakaa!--Etkö tunne vihaavasi minua? _Äänettömyys_.

HELJÄ _Varmasti_: En. Enkä soisi sinunkaan. Tiedät asian ja syyt...

MERTSI Tiedän. Mutta tiedätkö sinäkin erään asian...?

HELJÄ Tiedän ... kaikki. Ellet olisi veeni-tytär--

MERTSI _Kuohuen_: Niin, ellen olisi veeni, niin!! Mutta jos sinä olisit veeni etkä mervi, niinkuin olet, niin sinä et olisi ... niin me emme olisi koskaan joutuneet toistemme tielle!

HELJÄ _Hiljaa, kyyneltyvästi kuohahtaen_: Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä sinä tiedät mitä minä olen ... olenko minä tahtonut, olenko minä pyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun olen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun kanssasi en ole vihoin.

MERTSI _Katselee häntä pitkän aikaa vaijeten, ojentaa sitten liikutettuna molemmat kätensä_: Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole vihoin. Minulla oli rakkaus, sinulla merviläisyys, kohtalo ratkaisi meitä kumpaakaan kysymättä... _Taas hiljaa kiihtyen_: Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa. _Vetää hänet oviseinän rahille istumaan_. Se on minua loukannut, se on minua kuohuttanut! _Hiljaisen kiinteästi_: Olen veeni, vaan tuskinpa minä olisin tässä tapauksessa ollut huonompi mervi kuin sinä tai kuka muu tahansa! _Äänettömyys_.

HELJÄ Minäkin tahtoisin sanoa sinulle--se on minua loukannut. Minäkin rakastan, ja tuskinpa minun rakkauteni on pienempi kuin sinun ... ehkä myöhempi, ehkä hiljaisempi.

MERTSI _Pienen jännittävän äänettömyyden jälkeen, värähtäen_: Uskon ... emme pääse niitä koskaan vertailemaan.

_Nousee_: Nyt hyvästi, Heljä--tahdon olla hetken yksin. _Katselee häntä pitkään, sulkee sitten omituisesti liikutettuna hiljaa syliinsä ja katsoo syvälle silmiin_: Meidän tiemme nyt eroovat ... ole onnellinen!

HELJÄ _Liikutettuna_: Sinä sanoit sen sydämestäsi?

MERTSI Sanoin. _Puristaa hänen käsiään_: Ole onnellinen! _Kääntyy kiireesti etualalle päin. Heljä menee.

Mertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi sillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla...? Lapsena aina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten tulit sinä ... sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se on, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni, veenitytön--teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! _Käy mietteissään eteenpäin_: Tähänkö se nyt päätyikin...? Valui kuin leikatut rihmat käsistäni...

_Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin_: Kuinka olenkaan teitä vaalinut... Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran armain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit ovat! Saattaisin itkeä... _Äänettömyys_.

Hupsu olen--sinähän ne saat! _Tarttuu rintavitjoissa riippuviin keritsimiin. Syvästi tuskaisena_: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian äidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen--kun

neito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä vain tuonelaiset tietävät. _Työntää suortuvan keritsinten väliin._

SÄTENE _Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena_: Valio! Minä rukoilen--

MERTSI _Hievahtamatta_: Älä häiritse, orja!

SÄTENE Oi, elämä on suuri, elämä on rakas--

MERTSI _Kuin ennen_: Onko elämä orjallekin rakas...?

SÄTENE Jokaiselle... Kun olemme nuoria...

MERTSI _Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä. Yhä tuskaisempana_: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon kovuus, etten voi elää enkä kuolla... Minä--tunsin tehtävän ... minäkin tahdoin nousta uhrikivelle... Synnyinkö minä liian aikaiseen...? _Kädet rinnoilla ristissä, rukoillen_: Jumalat, kuinka minä olen avuton!... Eikö ole ... sitä elämän ja kuoleman välistä saarta ... jossa voisi piillä elämää ... kun se ei meidän uhristamme huoli...? _Jäykistyy pää taaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi,_ Niin, niin se on oleva! _Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella keritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen »ah»--suoristautuu, hengittää syvään._

SÄTENE _Kääntyy selin, itkee._

MERTSI _Peräytyy pöydän päähän ja panee suortuvan lippaaseen, sitoo lippaan nauhalla ja laskee sen pöydälle. Käy sitten sillanteelta ovelle.

Oudolla, muuttuneella äänellä Sätenelle, joka yhä itkee:_ Jää hyvästi! _Vetää liinan kasvojensa suojaksi ja lähtee, mutta kääntyy vielä ovella ja luo pikaisen, harhailevan katseen huoneeseen. Nyökäyttää hiljaa Sätenelle, menee._

SÄTENE _Painaa alas kyyneleiset kasvonsa. Hetkisen päästä_: Kaikki lienemme orjia--elämän orjia. _Istuutuu. Äänettömyys._

URMAS _Tulee iloisena_: Onko Heljä-valio käynyt?

SÄTENE _Levottomasti_: On... Lupasi tulla myöhemmin...

URMAS _Nyökäyttää hymyillen päätään, nousee sillanteelle ja vie päähineensä patsaaseen_: Eikö muita ole käynyt?

SÄTENE _Neuvottomana_: On... viesti ... pöydällä. _Purskahtaa itkuun, menee kiireesti ulos._

URMAS _Katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä--rientää pöydän luo--ottaa lippaan käteensä--irrottaa siteen--_

3. SOIHTUJEN VALOSSA.

_20 vuotta myöhemmin._

_Vanhimpainpirtin edusta. Avoin tanhua--oikealla muutamia mataloita rakennuksia, vasemmalla harvaltaan puita kasvavan kunnaan reuna. Taustalla häämöttää vanhimpainpirtti, jonka harjalla pirtinpatsaan nenässä kohoaa lakeisaukkoa suojaava pikku katoke. Pirtin molemmissa päissä kasvaa suuret pirttikuuset. Keskellä on leveät portaat ja suurehko valta-ovi--molemmin puolin ikkunoista tuikottaa tuli.

Edusta on valaistu sinne tänne pistetyin soihduin, taivaalla kiitävät raskaat pilvet. Tanhualla paljon kansaa vilkkaassa liikkeessä ja keskustelussa.

Muuan ryhmä on pysähtynyt etualalle._

ENSIM. MERVI Mitä luulet hetken olevan?

TOINEN MERVI _Haukottelee_: Puoliyöksi tuon kohta luulisi--hoh hoh!

ENSIM. MERVI Ja me, lempo soi, tässä yhä tepsutamme! Iltas-eineestä pitäin olemme samoja jälkiä hioneet.

TOINEN MERVI _Osottaa pirttiin päin_: Ja ne ovat istuneet puoliltapäiviltä. Kaikki vanhimmat ovat koolla, aina Vuori-Merviasta saakka.

KOLMAS MERVI Eikä synny valmista! Mikäs hornan koukku siinä pitelee?

ENSIM. MERVI Muronni on kavala mies! En ole koskaan uskonut että meidän ikämme menisi kolinoitta.

NELJÄS MERVI Olkaas nyt! _Pirtin puolelta kuuluu hälinäisiä ääniä, kaikki kääntyvät jännittyneinä._ Ei mitään, kiinni pysyy ovi. Kireät on paikat!

KOLMAS MERVI Hitto kans! Asia on selvä kuin otrainen leipä: tämä on minun, tuo sinun --istu ja ime omaasi!

ENSIM. MERVI Oikein! Emme myönnä itikan istuma-alaa.

VIIDES MERVI Emme, vaikka tulisi tupenrapinat! Rajakorpi on Mervian!

USEAT _Painokkaasti_: Rajakorpi on Mervian!

NELJÄS MERVI Onkos se ihka selvä?

KOLMAS MERVI On. Rajat ovat olleet sillaan hamasta Liittuan suuresta taistelusta. Muronnien kanssa ryskiessämme emme mitään menettäneet, ainoastaan verollisiksi häädyimme--niin haastavat vanhat.

NELJÄS MERVI Mitäs ne sitten kyselevätkään?

KOLMAS MERVI Muka kalaa, lintua pyytääkseen, niinkuin mekin. Ketunhäntä koipien välissä, sanon minä! Siin' on metku!

ENSIM. MERVI Varmasti.

KUUDES MERVI _Tulee muutamain seuralaisten kanssa_: Mitäs miehet tuumivat?

ENSIM. MERVI Harmaat ovat tuumat--istuvat siellä liian kauvan.

SEITSEMÄS MERVI No, pelkoon toki ei ole syytä. Mutta sen sanon minäkin, että jos keltaiset olisivat yksin valtijaina, niinkuin olivat kaksikymmentä vuotta takaperin, niin jumal-avita Rajakorpi menisi vielä tänä yönä!

VIIDES MERVI Älä houni!

SEITSEMÄS MERVI Rajakorpi menisi! Mitä korvet heitä liikuttaa, ei siellä rikastuta.