Part 13

-- Siihen minä en voi mitään, herra piispa. Olen jo huomannut, ettei ole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan.

-- Omatuntokin muodostuu sellaiseksi, millaiseksi sen kasvatamme. Te olette kasvattanut sen harhaoppiseksi.

-- Eikö omatunto ole Jumalan ääni?

Janne Flykt irtautui kaapista ja seisoi suorana.

-- Kyllä, mutta siihen voivat paljon vaikuttaa ulkonaiset olosuhteet, lueskeleminen, mietiskely jne. Te olette kasvattanut omantuntonne kirkolle vieraassa ilmapiirissä. Siitä johtuu vakaumuksenne.

Janne Flykt ei vastannut. Tuli taas hiljaisuus, jonka aikana seinäkello takoi: "Ei vain! ei vain! ... parantumaton! parantumaton!"

-- Millä kannalla pastori on muihin kirkonoppeihin nähden?

Janne Flykt mietti ennen kuin vastasi.

-- Minua ei ole syytettykään muusta kuin Kristuksen jumaluuden kieltämisestä. Katson, etten ole velvollinen vastaamaan herra piispan kysymykseen.

Pieni, hinterä piispa korkeassa selkämys-tuolissaan kasvoi. Hänen laihat kasvonsa jännittyivät, ja käsi tarttui kultaiseen ristiin lujin ottein. Hän oli nyt piispa, jolla oli valta käskeä.

-- Te _olette_ velvollinen vastaamaan kysymykseeni, kun minä teidän esimiehenänne sen teille asetan! lausui hän ankarasti.

Janne Flykt silmäsi asessori Tallborgia, joka näytti vaivaantuneelta. Hänestä tuntui, että asessori antoi hänelle ystävällisen merkin perääntymiseen.

-- Minä hyväksyn ne ... yleensä, vastasi hän hiljaa.

-- Yleensä ... jaa, mutta ette täydelleen?

-- Kyllä...

-- Esimerkiksi yliluonnollisen syntymän?

-- Tavallaan, vaikka minulla ei ole siltä mitään vakaumusta. Minä en ymmärrä sitä enkä voi siis oikein kysymykseenkään vastata.

-- Ylösnousemuksen?

-- Ehdottomasti. Olen sitä mieltä, että kuka hyvänsä meistä täydellisesti kristuksenkaltaisessa jumalasuhteessa eläen voisi tehdä saman.

Värähdys kävi läpi pöydän ympärillä istuvien vanhojen herrojen. He katsoivat kummissaan nuorta pappia.

-- Mitä pastori tarkoittaa?

-- Tarkoitan sitä, että jos ken hyvänsä meistä olisi sisäiseltä olemukseltaan yhtä ehyt ja vapaa, niin Jumalan voiman kantama kuin Vapahtaja, hän uhmaisi kuolemaakin. Hän olisi silloin elämän herra, täydellisesti tuttu elämän kanssa, eikä kuolema voisi hänelle mitään.

Tuli taas hiljaisuus, jonka kestäessä tuomiokapitulin jäsenet näyttävät syventyneen miettimään nuoren papin sanoja. Hetken kuluttua lausui piispa:

-- Onko se pastorin ehdoton kanta, jonka olette vastauskirjeessänne esittänyt ja jota nyt olette täällä puolustanut?

-- On.

Janne Flykt kuuli kyllä, mitä seinäkello takoi, mutta siitä huolimatta hän vastasi varmasti.

-- Tiedättekö, mikä seuraus siitä teille on?

-- Jos käsitykseni selitetään Kristuksen jumaluuden kieltämiseksi -- jota se minun mielestäni ei ole -- on siinä seurauksena viran menetys.

-- Jaa, te tiedätte siis sen. -- Tuomiokapituli siirtyy neuvottelemaan ja päätöstä tekemään. Pyydän pastoria istumaan ja odottamaan sen aikaa.

Piispa osoitti tuolia ovensuussa.

Herrat poistuivat viereiseen huoneeseen, lihava Tallborg viimeisenä, ja Janne Flykt jäi yksin.

Häntä väsytti ja hän istui osoitetulle paikalle. Omituinen tunteiden sekoitus velloi hänen sydämessään. Mitä? Nytkö ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo tuossa viereisessä huoneessa?

Hänen sydäntään ahdisti. Miten hän tulisi toimeen, jos virka vietäisiin?

Hän nojasi päätä käsiinsä ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Niin valoisana, lupaavana oli elämä auennut hänelle, ja nyt tuntui siltä, kuin loppuisi kaikki pimeyteen. Isku näytti seuraavan toistansa: pari viikkoa sitten oli hänen appensa, rikas kauppias Roslund tehnyt vararikon. Se oli tuntunut aivan käsittämättömältä. Hän oli luullut appensa seisovan vakavalla pohjalla: olihan kauppahuone siksi vanha ja monet kovat kestänyt. Mutta viimeinen suuri jauhojen tukkuosto kotimaisilta kauppiailta oli antanut vanhukselle loppuiskun. Hän oli luottanut hinnan nousuun ja se olikin alennut -- ulkomaisten odottamattoman hyvien satojen vuoksi. Kolme ja puoli markkaa säkkiä kohti! Se teki lähes puoli miljoonaa markkaa rahtien kanssa. Sitä ei vanhus enää ollut kestänyt, vaan oli murtuneena jättänyt vararikkohakemuksen. Siihen hupenivat hänenkin myötäjäisensä, joista kaupungilla oli niin suurta ääntä pidetty.

Janne Flykt hymyili katkerasti. Johannan flyygeli jäi hänelle myötäjäisiksi. Ja sillä tulisi virkaheittopapin elättää itsensä ja perheensä.

Mahdotonta.

Hän oli kyllä musiikkimies, mutta konsertteja hän ei pystyisi antamaan, -- paremmin viululla kuin sellollakaan, pianosta puhumattakaan. Ne vaativat suurempaa koulutusta kuin esiintyminen palokunnan vuosijuhlissa.

Hän nosti päätään ja silmäili avuttomana ympärilleen. Seiniltä katselivat häntä entisten piispojen kuvat.

Niin, siinä ne olivat rivissä kaikki, ensimmäisestä alkaen. Vakavia, juhlallisia miehiä, vanhanaikaisissa korkeakauluksissa kauhtanoissaan, piispanristit rinnalla. Ne tutkivat häntä, harhaoppista, ja niiden tuomio oli yksimielinen.

Pois kappa ja kaulus vääräoppiselta!

Ainoastaan runoilija-piispa näytti olevan eri mieltä. Hänen lempeät, klassilliset piirteensä tuntuivat puhuvan toista kieltä. Hän vastusti virkaveljiään. "Hävetkää!" Puhui hän. "Vanhat miehet ja tuomitsette nuorta sen vuoksi, että hänen taiteellinen sielunsa haluaa luoda uusia muotoja vanhoille totuuksille. Minäkin ajattelin vapaammin ja pysyin kuitenkin piispana kuolemaani asti. Mutta te tahdotte ottaa viran apulaiselta, jolla ei ole mitään turvaa. Älä murehdi! Taide on Jumalasta."

Niin, niin ... se oli totta. Hänen taiteensa rajoittui paremmanpuoleiseen viulun- ja sellonsoittoon... Mutta ansaitsisiko sillä vielä leipäänsä?

Se näytti mahdottomalta.

Viereisestä huoneesta kuului puhetta. Hän erotti asessori Tallborgin äänen. Hän varmasti asettuisi puolustavalle kannalle.

Asessorin ääni oli kiihkeä. Oli selvää, että viereisessä huoneessa käytiin kiivasta taistelua apulaispapin tulevasta kohtalosta.

Äkkiä tunsi Janne Flykt väkevän turvallisuudentunteen täyttävän rintansa.

Ehkäpä häntä ei erotetakaan! Ehkäpä ne eivät pysty siihen! Tahi eivät uskalla! Se olisi sentään huomiota herättävä tapaus. Eivät tohdi ottaa sellaista edesvastuuta hartioilleen!

Ja hänen ajatuksensa lensivät äkkiä tuomiokirkkoon. Ei, hänen oli mahdotonta luopua siltä! Ne eivät saaneet vetää häntä alas saarnatuolista! Se oli hänen paikkansa. Tuomiokirkko ymmärsi häntä ja hän sitä. Kuinka hän voisi elää iltaan sen kukitettua alttaria, jonka ääressä hän oli jo kolme vuotta seissyt? Vapahtaja ei sitä sallisi. Hän astuisi varmaan tänne, noiden herrojen luo ja sanoisi: "Joka ei ole minua vastaan, se on minun kanssani!"

Samassa narahti ovi, ja Janne Flykt säpsähti. Tuliko Vapahtaja häntä puolustamaan --?

Ei... Se oli vain vahtimestari, joka raotti ovea ja tirkisti eteisestä huoneeseen. Nähdessään Janne Flyktin, hän painoi oven varovasti kiinni ja hiipi pois.

Viereisessä huoneessa keskusteltiin yhä. Hän tarkkasi. Nyt puhui piispa. Hänen äänensä värähteli niin kummallisesti, mutta siinä ei ollut sitä sointua, jota hän olisi kaivannut.

Erottavat ne. Ihan varmaan! Asessori Tallborg ei saisi heitä vakuutetuiksi.

Ja entä sitten?

Kotona istui Johanna ja odotteli häntä, pelko ja epätoivo sydämessä. Pikku Pentti taapersi lattialla ja jokelteli: "Itä on pappi, itä on pappi!"

Niin, tällä hetkellä vielä. Mutta huomenna?

Hän muisti elävästi sen päivän, jolloin hän vastavihittynä pappina seisoi tässä samassa huoneessa. Hän nojasi juuri tuota samaa kaappia vasten, johon äskenkin, piispa astui hänen luoksensa ja lausui ystävällisesti: "Pastori on hyvä ja tulee illalla klo 7 meille." -- Siellä oli ollut illalliset vanhaan tapaan. Kaikki kaupungin huomatuimmat henkilöt olivat olleet läsnä, maaherra von Toll'kin. -- "Pastorihan kuuluu olevan musiikkimies?" "Kyllä vähän." "Minun vaimoni harrastaa musiikkia." "Vai niin." "Kyllä! Schubert ja Beethoven ovat hänen mielisäveltäjiään. Minä en pidä Schubertista. Hän on liian lempeä. Mutta Beethoven, ah, famos!" Ja maaherra oli tassutellut pormestarin luo ja ruvennut kertomaan, mitenkä vietettiin ensimmäistä iltaa Plewnan antautumisen jälkeen. Oli tanssittu ja soitettu. Ja Osman pasha, joka oli ollut läsnä, oli toistellut, kuunnellessaan Beethovenin C-molli-sinfoniaa: "Ah, famos!" Hän oli välittänyt viisi linnoituksien antautumisesta...

Seinäkello löi puolta kahdeksaa.

Kauan se kesti! Eivät päässeet yksimielisyyteen. Ehkäpä Tallborg saisi heidät vakuutetuiksi.

Mutta ei... Nyt puhui tuomiorovasti: "Minä yhdyn herra piispaan."

Eikö hän sanonut niin? Vai kuuliko hän oikein?

Viran ne vievät ... ihan varmaan!...

Ja taas valtasi hänen musertava ahdistus. Mitä? Jospa hän menisi tuonne sisään ja peruuttaisi? Hän ei voisi nähdä Johannan tuskan repimiä kasvoja. Hän kuolisi.

Janne Flykt nousi ylös ja otti pari askelta ovea kohti. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä runoilija-piispan kuvaan. Oli kuin olisi tämä kieltänyt: "Älä luovu vakaumuksestasi! Ne vievät sinulta musiikinkin, jos taivut. Minä tunnen heidät."

Hän pysähtyi ja palasi paikalleen. "Ei ole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan..."

Kuului kolinaa, kun tuoleja siirreltiin. Varmaankin päätös oli valmis.

Janne Flykt tunsi kalpenevansa. Hän oli kuin kuolemantuomiota odottava vanki.

Viereisen huoneen ovi avautui, ja piispa seurueineen astui sisään. Heidän kasvonsa olivat juhlalliset ja totiset. Tuntui kuin olisivat he tulleet taivaasta itse Isä-Jumalan luota. Nytkin kulki asessori Tallborg viimeisenä, mutta hänen käyntinsä oli velttoa, laahustavaa. Näki, että hän oli jäänyt vähemmistöön.

Tuomiokapitulin jäsenet istuivat paikoilleen. Ja heidän läsnäolonsa sai taas seinäkellon hokemaan: "Olisit ... peruuttanut! Olisit ... peruuttanut!" takoi se.

Sihteeri ojensi piispalle paperiarkin. Tämä silmäili sitä hetken ja alkoi vavahtelevin äänin, jota hän turhaan koetti tukea:

-- Koska pastori Janne Flykt, tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen, on täällä tehdyn kirjallisen syytöksen mukaisesti havaittu omaavan evankelisluterilaisen kirkon opista jyrkästi poikkeavan käsityksen, koskeva Herramme ja Vapahtajamme jumaluutta, joka on kirkon pohja ja perustus, eikä hän, pastori Janne Flykt, ole varoituksista huolimatta taipunut peruuttamaan harhakäsitystänsä, vaan pysyy siinä edelleenkin lujana, on Tuomiokapituli voimassa-olevan Kirkkolain 122 §:n perustuksella ollut pakoitettu tuomitsemaan hänet, virallisen apulaisen Janne Flyktin, pappisvirkansa menettäneeksi, ja vaatii häneltä takaisin hänen pappeuskirjansa sekä kieltää häntä laillisen edesvastauksen uhalla tästä lähtien papillisia toimituksia tekemästä sekä pappispuvun merkkejä kantamasta.

Tuokion vallitsi suuressa huoneessa haudan hiljaisuus. Tuntui kuin olisivat kynttilätkin käsittäneet, mistä oli kysymys, sillä niiden liekit paloivat värähtämättä. Seinäkello vain takoi kuuluvasti: "Tuomittu! tuomittu!"

-- Tämän päätöksen on tuomiokapituli tehnyt kolmella äänellä yhtä vastaan ja on entisellä pastori Flyktillä oikeus hakea siihen muutosta laillisessa järjestyksessä.

"Entisellä pastori Flyktillä." Se vihlaisi kuin veitsen pistos.

Konsistoriumi nousi, ja Janne Flykt hoippui eteiseen.

Asessori Tallborg riensi hänen jälkeensä ja puristi osaaottavaisesti hänen kättään.

-- Minä koetin tehdä kaikkeni, mutta turhaan. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta.

-- Kiitos! vastasi Janne Flykt tuskin kuuluvasti.

-- Millä te nyt tulette toimeen? Sillä minä pelkään, että hovissa ovat samaa mieltä.

-- Jumala auttaa. Janne Flykt tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän painoi lakin päähänsä ja astui ovelle.

-- Hyvästi, herra asessori, ja kiitos siltä, mitä olette minun hyväkseni tehnyt! Hän läähätti kuin hukkuva.

Asessori Tallborgin kasvot kävivät aivan avuttomiksi.

Janne Flykt tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän hyökkäsi ulos. Pimeys löi häntä vasten kasvoja ja hän oli langeta liukkaille porraskiville.

Kello tuomiokirkon tornissa löi juuri kahdeksaa. Sen ääni kiiri yli pienen, talvivaippaansa kääriytyneen kaupungin.

Janne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt vastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.

Hänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin rannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi säikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: "Itä on pappi, itä on pappi!"...

XII

Janne Flykt harhaili kaupungilla ilman päämäärää, Hän ei ajatellut yhtään missä kulki, astui vain eteenpäin katua ylös, toista alas. Oli ruvennut tuiskuttamaan, ja kaduilla puhalsi kylmä viima.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tullut portille.

Pitkän, matalan puurakennuksen yhdestä ikkunasta tuikki valo. Hän tiesi, kenen huone se oli. Siellä istui appivaari papereidensa yli kumartuneena ja laski laskemistaan, löytämättä kuitenkaan mistään pelastuksen reikää.

Janne Flykt siirtyi keskelle katua paremmin nähdäkseen. Aivan oikein. Appivaari istui kumartuneena kirjoituspöytänsä yli. Kuinka hän oli vanhentunut viime viikkoina! Nahka riippui irrallaan hänen ennen niin pyöreillä kasvoillaan, ja tukka oli epäilyttävästä harmaantunut.

Hän mietti jo mennä sisälle auttamaan appivaaria hänen työssään. Mutta samassa hän muisti oman surkean kohtalonsa.

Kaksi haaksirikkoutunutta: appi ja vävypoika! Molemmat ajelehtimassa tyhjän laudankappaleen varassa elämän myrskyisellä merellä.

-- Pois tieltä! Peijakas, mikä tollo siinä seisoo keskellä katua!

Janne Flykt hypähti kiireesti syrjään. Korskuva hevonen, sieraimet renkaina, oli ollut polkea hänet alleen. Kuskipenkillä istui paksu, ajurinturkkiin puettu mies ja sivalsi häntä ruoskalla selkään.

Piispan kuski!

Janne Flyktin poskia poltteli. Siinä ajoi piispa tuomiokapitulin istunnosta lämpimään kotiinsa, ja hänen kuskinsa oli sivaltanut häntä ruoskalla! Hän oli kerran kastanut tuon kuskin lapsen, ja tuolla samalla hevosella oli häntä kyyditty kotiin...

Niin saattoivat ajat muuttua...

Janne Flykt nojautui portinpielustaan. Muistorikas paikka! Tässä he olivat Johannan kanssa yhdessä seisoneet ja haastelleet tulevaisuudesta. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkenut tuon ihanan tytön syliinsä tässä samassa porttikäytävässä! Oi, ne olivat suloisia muistoja, mutta nyt niistä tuntui olevan niin hirveän pitkä aika...

Pihalla kulki joku pimeässä. Aisakello kalahti. Appivaarin renki puuhaili reen ääressä. Pian kai sekin myytäisiin ... kahdella pienellä messinkipuitteisella lasi-ikkunalla varustettu kuomureki. He olivat ajaneet sillä kerran Johannan kanssa ulkosatamasta, ja heistä oli ollut hauskaa pienestä kuomunikkunasta katsella kuun valaisemaa, lumipeitteistä merenselkää. Se oli ollut kuin lämpöisten haaveiden kukittama satumaa... Renki kolisteli pihalla, ja Janne Flykt lähti astumaan katua ylöspäin.

Minne hän menisi? Kotiin? Sinne oli hänen velvollisuutensa mennä, mutta vielä hän ei voinut sitä tehdä. Hänen piti saada vähän pohjaa jalkainsa alle. Nyt ajelehti hän vielä kuin haaksirikkoutunut meren ulapalla...

Hän suuntasi kulkunsa tuomiokirkolle. Kello löi juuri yhdeksää, mutta kirkon ikkunoista loistivat valot. Urkujen ääni kantautui pehmeänä ja kaukaisena ulos autiolle kadulle. Mikä toimitus siellä oli? Hän ei ajatellut sitä enempää, vaan lähti kiertämään kirkkoa...

Tuossa he olivat monta vuotta sitten olleet seinärahalla, Lassilan Gideon, Tervon Kalle ja hän. Oi, siitä oli pitkä aika! Eikös silloin piispa ollut sekaantunut heidän leikkiinsä?...

Janne Flykt painoi kädellä polttavaa otsaansa. Hän kuisti kyllä tuon aurinkoisen kesäpäivän.

Mutta oliko se sama piispa, joka tänä iltana oli häneltä riistänyt viran?

Hänestä tuntui mahdottomalta, että se oli sama piispa. Silloin niin lempeä ja nyt ankara kuin Isä-Jumala itse.

Mutta oliko Isä Jumala ankara?...

Janne Flykt katseli taivaalle. Sieltä tuikkivat lempeät ystävälliset tähdet.

Eihän Jumala voinut olla ankara. Se oli vain kuumeinen mielikuva, joka ahdisti häntä: lumivalkeakasvoinen, mustapartainen mies, säkenöivän mustine silmineen, paavin tiaara päässä...

Sehän oli muutamassa kirjassa, erään keskiaikaisen maalarin maalaus.

Jumalahan oli rakkaus...

Oliko todellakin?

Eivätkö tähdet näyttäneet nyt vierailta ja kaukaisilta?...

Ja kirkon kiviseinä oli kylmä kuin jää... Hän painoi päänsä kirkonseinää vasten ja tunsi, kuinka urkujen ääni väreili muurien sisäpuolella.

"Ain' Jeesus rakkahin, Sinussa riipun kiinn"...

Hän erotti sanat aivan selvästi.

Kirkosta kuuluvat sävelet tuudittivat hänet lapsuuden valoisaan maailmaan... Hän istui isoäidin rinnalla ja veisasi. Virsikirjan messinkinen haka oli irtautunut nahkaisesta alustastaan, muodostaen melkein pikkusormen mentävän reiän... Meri-Kustu kulki varpaillaan käytäviä pitkin. Hän piti silmällä länsiristeyksen etelänpuoleista kamiinia. Sehän se oli ainaisena kiusankappaleena... Ei, se ei savunnutkaan tänään! Hän näki selvästi, kuinka sen luukun yläpuoli hehkui punaisena...

Mutta silti paleli häntä niin kovin.

Hän havahtui mietteistään. Kylmä puistatti hänen ruumistaan.

Missä hän oli? Mitenkä hän oli tähän joutunut? Ah! Nyt hän muisti. Hänhän oli pappi ja aikamies. Tuosta äskeisestä oli kulunut jo monta vuotta...

Mutta...

Hän tunsi, kuinka päätä poltti, ja ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri. Ne ajoivat takaa toisiaan kuin villiytyneet henget.

"... kieltää ... pappispuvun merkkejä kantamasta..."

Kuka oli kieltänyt? Kuka --?

Hän koetteli kaulaansa. Hänellähän oli liperit kaulassa ja kauhtana yllä.

Mistä hän oikeastaan tuli ja mihin oli matkalla? Oliko hän sairas, vai myöhästynyt...?

Nyt hän sen muisti!

Piispahan se oli kieltänyt äsken ... tuomiokapitulissa.

Hänet oli erotettu virasta!

Hänet vakasi uuvuttava raukeus. Rinta tuntui tyhjältä ja ontolta. Se painuisi kokoon ihan tuossa tuokiossa. Oh, oh! ... Hän vei kädet niskaan ja rupesi irrottamaan liperien nauhoja. "Saahan nämä ottaa!" hoki hän itsekseen. "Miksi ne eivät jo ottaneet näitä?" Mitä varten ne jättivät tämän hänen tehtäväkseen? ... Olisihan tuomiorovasti... Jaa, jaa... Kyllä hän saattoi itsekin, vaikka hän tunsi, että veri pakeni sydämen äärimmäiseen soppeen. Hän oli kuin mies, joka ennen mestauslavalle polvistumistaan viimeisen kerran riisuu takkinsa...

Oh! ... tuossa ne olivat, vielä ihan rypistymättömät ... juuri vasta silitetyt ... Luttisella... Niin, niin... "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella..." Niin, niin ei tarvinnut enää ... ei... Hän nojasi kirkonseinää vasten kuin kuoleva. Tuuli heilutteli lipereitä hänen kädessään.

Hetkisen kuluttua hän lähti hoippumaan, liperit kädessä. Hänellä oli vain se tunto, ettei hän saanut niitä enää kaulaansa sitoa...

Hän havahtui siltä, että kirkas valo löi häntä vastaan. Hänen piti oikein siristää silmiään nähdäkseen. Kas noin!... Mikä hänen silmissään oli?

Huoneessa kuhisi valkopukuisia tyttöjä. Ne pysähtyivät yht'äkkiä, katsellen häntä säikähtyneinä.

Mihin hän oli tullut?

Aa ... hänelle selveni: tämähän oli sakaristo! Tuolla seisoi Matti-vahtimestari ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Miksikä hän niin tuijotti? Eikö hän tuntenut pastori Janne Flyktiä?

Vanha Skarp tuli kirkosta ja jäi seisomaan kuin naulattuna. Kaikki katsoivat häntä...

Hän yritti ruveta selittämään Skarpille jotakin siihen suuntaan, että "nyt se oli valmis", kun hän samassa tunsi jonkun tarttuvan itseään käsipuolesta ja taluttavan hiljaa ulos.

Se oli Matti-vahtimestari.

-- Onko pastori sairas?

Hän tuijotti eteensä vastaamatta mitään.

-- Aa, nyt minä ymmärrän! Herra Jumala! Kylläpä olivat!

Ja vanhan vahtimestarin silmistä virtasivat kuumat kyyneleet.

Nuo kyyneleet saivat Janne Flyktin tajuihinsa. Hän ei saattanut milloinkaan nähdä toisen itkevän. Sellaisissa tapauksissa hän tunsi kasvavansa suuremmaksi, voimakkaammaksi. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.

-- Älähän itke, Matti! puheli hän ja taputteli vahtimestaria olalle. -- Kyllä minä vielä... Ei kaikki tähän lopu.

Vahtimestari kuivasi kyyneleensä. Hattupäisiä koulutyttöjä kulki heidän ohitsensa, katsellen kummissaan sakariston portailla seisovia miehiä: toinen avopäin, kyynelsilmin, ja toinen kalpeana kuin palttina, papinkaulus kädessä ... huulilla rohkaiseva hymy. Se vaikutti peräti omituiselta.

Yht'äkkiä heillekin selvisi. Päät yhteen painautuneina he astuivat portaita alas, sipisten keskenään.

-- Minä lähden saattamaan pastoria, sanoi vahtimestari.

-- Ei, kiitos! Kyllä minä tästä kotiin osaan.

Hän huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai hänet täyteen tajuntaan.

-- Hyvästi, Matti, ja kiitos kaikesta!

Hän pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.

-- Flykt, kuule! huudettiin hänen jälkeensä.

Se oli Skarp.

Mutta Janne Flykt ei halunnut jäädä hänen seuraansa, Se olisi voinut saattaa hänet raivoon.

Hän puristi huulet tiukasti yhteen ja astui kirkkopuiston halki kadulle.

Hän silmäsi kelloa tuomiokirkon tornissa. Mitä? Puoli kymmenen jo! Kauan se Skarp viipyikin konfirmatsiooneissa...

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä koti ja Johanna. Hyvä Jumala! Hän oli harhaillut tuntikausia ympäri kaupunkia, ja sillä aikaa oli Johanna odottanut häntä sydän kurkussa! Hän astui katua eteenpäin pitkin, rivakoin askelin.

Nyt hänellä oli kiire. Tuomiorovastin katukäytävästä loisti tuli. Siellä oli varmaan vieraita.

Portille hän pysähtyi. Mitä hän sanoisi Johannalle?...

Hän lähti hiipimään porttikäytävää pitkin ja pysähtyi keittiön ikkunan alle. Hän oli kuin varas omalla pihallaan.

-- Kuka siellä hiipii?

Tumma hahmo läheni häntä uhkaavana, varsiluuta kädessä.

-- Kas! Pastoriko se on? Minä jo halonvarkaaksi epäilin. Eivät anna tuomiorovastin halkopinon olla rauhassa. Pakkaavat viemään ihan väkisin...

Talonmies naurahti ja hävisi pimeälle pihalle.

Ei tainnut Mikkonen vielä tietää...

Hän astui portaille ja nousi raskain askelin ylös. Mutta ihmeellistä: joka askeleella kasvoi hänen tyyneytensä. Muutaman viikon päästä näitä portaita nousisi toinen pappi. Millähän mielellä hän astuisi? Hengellisiä lauluja hyräillen, palatessaan lähetysyhdistyksen ompeluseurasta. Hän ei nyt saattanut hyräillä eikä hän halunnutkaan. Mutta siitä huolimatta nousi hän lujin askelin. Hän tahtoi nousta ... elämän korkeita portaita vielä kerran ylös.

Hän avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen lämpö huokui häntä vastaan.

Kodin lämpö! Voi!...

Nyt hän tunsi, että rintaa poltti taas.

Valoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.

-- Janne! Rakas Janne!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna hänen rinnoillaan ja itki katketakseen. Hän aavisti, miten oli käynyt.

-- Voi, voi! Millä me nyt tulemme toimeen? Hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! Isä, isäkin...!

Nuoren vaimon itku oli sydäntä särkevää, mutta se mursi Janne Flyktin vain hetkeksi. Aivan kuin äsken sakariston portailla hän tunsi nytkin kasvavansa. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.

-- Älä, älä, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, älähän nyt! Pikku Pentti herää ... kuule ... kuulehan!...

Mutta Johannan itku ei laannut.

-- Älä, Johanna, älä...! Mennään sisään, minä kerron. Hän talutti vaimonsa huoneeseen, asetti hänet sohvaan ja riisui päällystakin yltään.

Pöydällä paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan huoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyväisenä ja muhkeana, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä huoli! Olenhan minä vielä."

Mutta Janne Flykt ei välittänyt siitä nyt. Hänen ajatuksensa olivat Johannassa.

-- Älä itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala elää. Emme me vielä ole hukassa sentään.

Johanna tuijotti eteensä avuttomana. Hän muistutti ruumiillistunutta epätoivoa.

-- Kyllä se on vaikeaa. Isäkin niin avuttomassa tilassa. Hän puhkesi uudelleen kyyneleihin.

Janne Flykt istui hänen viereensä.

-- Emme me saa epätoivoon joutua, puheli hän tyynnyttäen. -- Nyt jos koskaan kysytään, uskallammeko me kaksi lähteä elämän tuntemattomia teitä kulkemaan. Hyvähän on elää, kun on turvattu tulevaisuus, mutta tyhjin käsin, Johanna, tyhjin käsin, siinä kysytään uskoa ... ja rohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa lähteä tyhjin käsin! Ja minä tunnen, Johanna, että minä uskallan. Tänä hetkenä tunnen sen. -- Ne veivät minulta tuomiokirkon, mutta Jumala jäi.