Part 12

Mutta sijaan oli tullut uusia kuulijoita, jotka -- vaikka eivät istuneetkaan aivan saarnatuolin juurella -- syvällä hartaudella kuuntelivat nuoren papin elävää esitystä. Kapellimestari Borellista ja neiti Såltinista oli tullut innokkaita kirkossakävijöitä, ja heihin oli liittynyt pormestarin sekä maaherran rouvat. He muodostivat kantajoukon, mutta heidän ympärilleen oli kerääntynyt paljon muita, kaupungin ylioppilasnuorisosta vakaviin, itseopiskelua ja valistuspyrinnöitä harrastaviin työmiehiin saakka.

Se uhkaava pilvi, joka kolme vuotta takaperin lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa pidetyn esitelmän johdosta oli kohonnut kirkolliselle taivaalle, oli vähitellen hajaantunut. Ettei se ollut täydellisesti hävinnyt, sen saattoi päättää niistä jälkimainingeista, joita kaupungilta säännöllisesti kuului Janne Flyktin saarnojen jälkeen. Puhe harhaoppisuudesta ei suinkaan ollut loppunut. Päinvastoin se kyti kuin tuli kuuman tukan alla, herättäen epäluuloa ja hiljaista, vaikka sitkeää vastarintaa. Tätä epäluuloa havaitsi Janne Flykt toimituspaikoissa kaupungilla, niin ristiäis- kuin hautajaistilaisuuksissakin. Se loisti ihmisten silmistä ja kuvastui heidän kasvoiltaan: Ja siellä missä pastori Skarp oli viimeksi vieraillut, se poltteli pahimmin. Kun hän oli kastanut lapsen jossakin porvariperheessä, saattoi hän toimituksen loputtua lukea tämän kysymyksen läsnäolijoiden kasvoista: "Mihin uskoon pastori nyt kastoi lapsen, omaansako vai kirkon?" Ja hautajaisissa puhelivat saattovieraiden surupuvut: "Hohoo! Kaikki loppuu aikanaan, ihmisten omatekoiset oppirakennukset yhtä hyvin kuin tukkukauppa kaloilla tai viisikymmenvuotinen hevosenajo 'Veljekset Karstenilla!' Kukaan ei suorastaan puhunut hänelle mitään, mutta tuo äänetön epäluulo hiipi hänen kantapäillään niin hyvin sakariston rappusissa kuin Laidan pimeissä porttikäytävissäkin. 'Janne Flykt, Kirkko-Janne!' 'Vääräoppinen ja Kristuksen kieltäjä.' 'Sen siitä nyt sai vanha Flyktiska! Ei ollut kyllin ankara pojalle pienenä, vaan antoi soitella kaiken maailman pelit ja rallatukset.' 'Ei niitä pappeja joka Laidan nurkassa kasva! Kanniaisen Iikka oli kyllä Laidan poikia, mutta hänellä olikin katkismus povessa. Ja rovastintyttären nai ja rovastina kuoli!'"

Näin juteltiin Laidalla, kun Janne Flyktin solakka vartalo varjosti matalain talopahaisten ikkunoita. Pienen piispankaupungin yleinen mielipide löysi aina vastakaikua Laidalta, sillä sen vaimot kävivät säännöllisesti kaupungin porvarisperheissä töissä. Konttisen Kustaava, joka oli leipuri Luukelan perheessä vakituisena apurina, pesi pyykit ja siivoten leivintuvan sekä saaden säännöllisesti korpunreunukset lapsilleen vietäviksi, kertoi illalla miehelleen, mitä Luukelan rouva oli haastellut. Ja miehelle olivat nämä uutiset vereksenä virkistyksenä iltahetkinä työn päätyttyä. Eipä sillä, että Kaaperi Konttinen olisi välittänyt kaikista vaimonsa jaarituksista, mutta saihan niistä aina jotakin tietää, mitä kaupungilla tapahtui. -- Mutta toista mieltä oli Ollakan Riika, joka taas oli pormestarirouvan vakituinen apulainen. Hän ei kärsinyt kuullakaan, että naapurin eukko sätti Flyktin Jannea. Oh, vai jo että! ... Flyktin Janne, joka oli maailman paras pappi ja messusi kuin Herran enkeli! Vai luuliko ehkä Konttisien Kustaava, että pastori Skarp messusi paremmin? Joo, kaunis kunnia! Niinkuin vanha varis hän lauloi. Hänellä ei ollut enemmän nuottia kuin Punikki-vainajalla! "Herra olkoon teidän kaanssaannee." Herra varjele! Johan sitä harakatkin kirkonkatolla kauhistuivat! Toista oli Flyktin Janne! Hän se oli oikea "Kirkko-Janne"! Sopivan ne olivat sille pojalle nimen antaneetkin. Häntä kelpasi kuunnella! Ei siinä ryitty eikä köhitty, kun se poika saarnasi! Niin tuli kuin vettä vain! Vai vielä Kanniaisen Iikka! Ohoh, jopa nyt kummia! Joka ei saanut vakinaista paikkaakaan kuin vasta vanhana miehenä! Ja siihenkin menestykseen sanottiin hänen rouvallaan olleen hyvänpuoleisesti ansiota, tämä kun oli tyttönä ollessaan toiminut samassa seurakunnassa kansakoulunopettajattarena.

Näin vaihtelivat mielipiteet ja arvostelut Janne Flyktistä pienessä piispankaupungissa. Yksi kiitti, toinen laittoi, kolmas kuunteli muka puolueettomana, vaikka rauhan vuoksi säestikin milloin mitäkin puolta.

Mutta mielipiteiden sekavasta vuolteesta pakkasi aina pinnalle tämä: Janne Flykt on harhaoppinen.

* * * * *

Tämä yleinen huomion esine eleli vain omaa elämäänsä. Hän oli kaksi vuotta taaksepäin mennyt naimisiin, ja häät olivat olleet komeat. Ei muistanut piispankaupunki pitkiin aikoihin nähneensä sellaisia pitoja. Jos nyt ei otettu lukuun maaherran vanhimman pojan Torste-luutnantin häitä. Mutta niissähän oli ollutkin morsiamena etelän aateliskartanon rikas ja ylhäinen neiti.

Mutta porvarispiireissä vietetyistä häistä veivät Roslundin patruunan tyttärelleen toimeenpanemat kerrassaan voiton. Sitä ruokien ja juomien paljoutta ja häävieraiden tulvaa. Joukossa oli ollut itse piispakin rouvine vaikka vihkimisen oli toimittanutkin tuomiorovasti. Olihan Janne Flykt hänen apulaisensa. -- Pastori Skarp oli ollut mukana -- mielipiteistään huolimatta. Mutta hyvällä ruokahalulla oli hänkin silti syönyt ja juonut. Roslundin patruunahan oli leikillään sanonutkin, etteivät hänen tyttärensä häitä saaneet oppiriidat häiritä.

Eivätkä ne olleet häirinneetkään.

Oli puheltu muista asioista, valtuusmiesvaaleista ja tekeillä olevista rautateistä. Vanha piispa oli selitellyt viimeisten arkistotutkimustensa tuloksia varalääninsihteerille. Ne kuuluivat nimittäin piispan erikoisalaan. Sulhanen oli soittanut kauniin kappaleen sellollaan, ja neiti Såltin oli lausunut hääparille omistamansa runon. Hänellä oli näet vähän niitäkin taipumuksia. Tanssittu vain ei oltu. Sitä ei Roslundin patruuna ollut ottanut ohjelmaan. Hänen mielestään piti papin häiden sentään jossakin suhteessa erota tavallisista "pelimannihäistä".

Puolitoista vuotta häiden jälkeen oli pappilassa, apulaisen puolella, vietetty ristiäisiä. Roslundin rouva itse oli kantanut tyttärensä pojan kasteelle, ja kummeina oli ollut Laidan väkeä. Isä oli arvellut, että kun hänen sukunsa kerran juonti sieltä, saivat hänen pojalleenkin kelvata tavalliset työläiskummit: Lassilan Gideon ja Leinosen Konsta vaimoineen. Meri-Kustu, vanhapoika, oli saanut parikseen neiti Såltinin, joka viimeksimainittu kapellimestari Borellin kanssa oli edustanut kaupungin hienompaa säätyä.

Janne Flyktin onnellista perhe-elämää ei siis häirinnyt mikään. Hän oli reipas ja iloinen, ja hänen suloinen vaimonsa oikea kodin emäntä. Kirkosta tullessaan hän tapasi pikku Penttinsä jokeltamassa kehdossa ja leikkimässä vempeleeseen kiinnitetyllä avainkimpulla. Ja hänestä oli suurimpia nautintoja puhella lapselle, joka tapaili kiinni hänen papinkauluksestaan, uhaten kiskoa sen irti.

Mutta nyt oli hänen taivaallaan ukkospilvi jälleen nousemassa.

Piispankaupunkiin oli vuosi takaperin muuttanut kuparisepänkisälli Kamula. Hän oli saanut työtä kupariseppä Lackströmillä eikä hänestä alussa tiedetty muuta, kuin että hän oli ruskeapartainen, vähän synkkä vanhapoika, joka viime markkinain aikana oli seissyt Lackströmin kauppakojussa itse vanhan patruunan tilalla. Se oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, sillä vuosikymmenien aikana he olivat tottuneet näkemään patruunan itsensä kahvipannujensa ja kattiloidensa keskellä, kasvoiltaan samanvärisenä kuin hänen valmistamansa kuparituotteetkin. He olivat jo niin tottuneet tinkimään vanhan patruunan kanssa, että heitä oli oudostuttanut tämä ruskeapartainen, synkkä mies, joka ei ryhtynyt pitkiin selittelyihin, vaan nosti kysymyksessäolevan kahvipannun ostajan eteen kuin mies, joka halveksii maailman turhuutta. Ilmeisesti olivat hänen ajatuksensa muualla koko kirjavan markkinaelämän aikana.

Tämä synkkäkatseinen kuparisepänsälli hautoi suuria ajatuksia. Hän oli lukenut kristikunnan suurista miehistä ja ruvennut ajattelemaan olevansa kutsuttu johonkin suureen ja tärkeään tehtävään. Niinkuin Dwight L. Moodylle muutaman kenkäkaupan tiskin takana Bostonissa oli selvinnyt, että maailma hukkui jumalattomuuteen, oli Kamulallekin kirkastunut Lackströmin kahvipannujen keskellä, että pienoinen piispankaupunki huolimatta tuomiokirkosta ja tuomiokapitulista eli surutonta elämää. Hän liittyi kaupungin uskovaisten joukkoon, jotka heti tunsivat hänessä itseoikeutetun johtajan. Eikä kulunut Montakaan kuukautta, ennen kuin koko kaupunki puhui vain Kamulasta, tuosta ruskeapartaisesta kuparisepänsällistä, joka saarnasi kuin Vanhan Testamentin profeetta.

Pitkää aikaa ei Kamula tarvinnut, ennen kuin hän sotapäällikön tavoin oli saanut yleissilmäyksen taistelutantereesta. Hän käsitti paikalla, missä oli vika kaupungin jumalattomuuteen: Katso, itse Antikristus asui sen keskellä!

Ja se Antikristus oli -- pastori Janne Flykt. Kummako, että suruttomuus sai vallan, kun papit palvelivat Baalia ja uhrasivat Moolokille! Kummako, että jumalankieltämys kasvoi, kun Kristuksen palvelijat viettivät iltansa teattereissa ja tanssisalongeissa, vinguttivat viulua ja viheltelivät, maailman kunniaa pokkuroivat ja pyhän virkansa porttoudeksi muuttivat! Voi maailmaa pahennusten tähden!

Tuli oli sytytetty, ja kansa riemuitsi. "Suuri profeetta on noussut keskuuteemme", profeetta maailman viisaudesta vapaa, mutta pyhän Hengen täyttämä kiireestä kantapäähän! Se odotti vain merkkiä ryhtyäkseen rynnäkköön.

Ja merkki annettiin:

Pastori Flykt oli pantava viralta!

Niin, tietysti! Kumma, ettei sitä oltu jo ennemmin hoksattu! Eikö totta? Oh, olipa kyllä, mutta oli säälitty köyhää miestä, oman kaupungin kasvattia! Eikö oltu? Pyh kaikkia! Olivathan sen jo lausuneet Moilasen Matleena ja räätäli Tarkkanen senkin seitsemät kerrat, mutta se kun oli vain annettu asian jäädä. Parannusta oli odotettu kärsivällisesti, Mutta nyt oli kärsivällisyys loppunut! Kirves oli pantu puun juurelle.

Pois rienaaja kirkosta! Alas Kristuksen häpäisijä saarnatuolista!

Kaupunki oli kuin tulessa. Vakavammat ihmiset pudistelivat päätään, mutta eivät panneet tikkua ristiin. Heistä oli hauskaa seurata tapausten kehittymistä.

Ja ne kehittyivät -- huimaavan nopeasti.

Aluksi elettiin jonkinverran epätietoisuudessa. Kaikenlaisia huhuja liikkui kaupungilla, toinen toistaan kummempia. Kerrottiin, että pastori Flykt oli jo erotettu. Piispa itse oli riistänyt papinkauluksen hänen kaulastaan ja lausunut: "Näin riistää Jumala sinulta viimeisenä päivänä taivaallisen autuutesi osan!" Tuomiokirkon vanha Matti-vahtimestari oli kutsuttu tuomiokapituliin ja hän oli saanut määräyksen nostaa kaikki ne kapat ja messukasukat, joita Janne oli käyttänyt, sakariston ulkopuolelle tuultumaan, jotta ne sitten voitaisiin uudelleen vihkiä pyhään tarkoitukseensa. Saarnatuoli ja alttarin sisäpuoli oli määrätty pestäväksi lysoolivedellä, koskapa vääräoppi oli tarttuvaa kuin rutto ja leviäisi joka paikkaan, jollei sitä ajoissa tukahdutettaisi. Pesijänä mainittiin jo Matleena Moilasta, ja Matleenan naapurit olivat jo tietävinään, paljostako hän sen työn oli ottanut. Sataviisikymmentä markkaa! Sillä sellaiseen hommaan ei ruvennut mielellään kukaan -- uskovainen ihminen olletikaan. Mutta näiden huhujen aiheuttama jännitys herpaantui vähän, kun Ollakan Riika oli käynyt vartavasten toteamassa, ettei sakariston edustalla ollut mitään kappoja eikä kasukoita näkynyt. Ja kun Janne Flykt saarnasi seuraavana pyhänä, laukesi viimeinenkin jännitys, ja ihmiset joutuivat aivan ymmälle.

Mitä tämä oli? Paljaita valheitako oli levitettykin ympäri kaupunkia? Kuka hävytön sen oli tehnyt?

Piispankaupungin asukkaat olivat arkoja kunniastaan. Heitä ei saanut niinkään vain nenästä vetää!

Ruvettiin jo kyselemään huhujen alkuunpanijaa. Yksi syytti yhtä, toinen toista. Pantiin oikea ajojahti toimeen, mutta syyllistä ei ilmaantunut. Tämä epäonnistuminen tuli tavallaan Janne Flyktin hyväksi. Väkevä myötätunnon laine vierähti hänen ylitsensä. Että ihmiset kehtasivatkin olla niin hävyttömiä! Viralta pois! Hm! Ei sitä niin virkaa otettu kuin sanottiin! "Johan minä Manniskalle sanoin, että älä sinä lörpötä! Ei se nyt pappi sentään ole mikään puukhollari, jonka saattaa potkaista pois milloin haluttaa! Mutta kun sitä ruvetaan jotakin hölyämään niin sitä hölytään! Kaikkea! Sanokaa te muuta!"

Janne Flykt sai taas osakseen ystävällisiä katseita. Ja yksi ja toinen pistäysi katsomassa, mitenkä "pasturska uudessa kodissa jaksoi".

Mutta tämä kaikki oli vain tyyntä ukonilman edellä kuin kaunista kajastusta ennen auringon laskua. Janne Flyktin harvat ystävät iloitsivat, että mokomasta häväistyshistoriasta vihdoinkin oli päästy, kunnes he eräänä marraskuun aamuna heräsivät hirvittävään todellisuuteen: kolmenkymmenviiden kaupunkilaisen allekirjoittama valituskirjelmä oli jätetty tuomiokapituliin. Siinä syytettiin pastori Flyktiä harhaopista ja vaadittiin erotettavaksi papinvirasta. Tuomiokapitulin asessori Haglund oli virallisen juhlallisena ottanut valituskirjelmän vastaan, ja asiamiehenä oli ollut kuparisepänsälli Esaias Kamula.

XI

Tuomiokapitulin ylimääräinen istunto oli määrätty maanantai-illaksi kello 6.

Jo hyvän aikaa ennen istunnon alkamista saapuivat tuomiokapitulin jäsenet yksi toisensa jälkeen. Pappispuvuissa, aivan kuin valmistautuneina joihinkin papiksivihkiäisiin tekivät he juhlallisen, arvokkaan vaikutuksen. Mutta tällä kertaa ei heidän kasvoillaan tavattu tuota jokapäiväistä, rauhallista ilmettä, joka niillä tavallisissa oloissa asui kuin merkkinä siitä, etteivät säännölliset pappistehtävät pitkän virkatottumuksen vuoksi enää heidän mieltään erikoisesti kiinnittäneet. Ei, tämä toimitus oli siksi epätavallinen, että sen näki jo itse herra asessori Tallborginkin kasvoilta, joilla tavallisesti leikki hyväntuulen veitikka. Sen huomasi selvääkin selvemmästi vahtimestarikin, joka pari vuosikymmentä oli autellut tuomiokapitulin herroille päällystakkia ylle.

Nyt olivat hänenkin kuihtuneet kasvonsa vakavuuden kirkastamat hänen ottaessaan vastaan herra asessori Tallborgin supinnahkaista turkkia.

Asessori Tallborg veti esiin nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli lihava, keskikokoinen mies ja hiostui helposti.

-- Onko piispa jo saapunut? kysyi hän, tukkien nenäliinaa kauhtanansa takataskuun.

-- Ei ole, herra asessori. Ainoastaan herra tuomiorovasti ja herra asessori Haglund, vastasi vahtimestari nöyrästi.

Asessori Tallborg astui istuntohuoneeseen, jossa tuomiorovasti ja asessori Haglund istuivat pitkän, viheriällä veralla päällystetyn pöydän ääressä.

-- Hyvää iltaa! tervehti Tallborg. -- No, mitäs veljet arvelevat tästä?

Mitäpä siitä oli arvelemista. Tuomiorovasti pudisti päätään, ja asessori Haglund teki samoin.

-- Ikävä juttu. Asessori Tallborg istahti virkaveljiään vastapäätä ja tarkkasi heidän huolestuneita kasvojaan.

-- Ikävä juttu, perin ikävä, virkkoi hänkin. Tuomiorovasti korjasi silmälasejaan ja vertasi kelloaan ikkunoiden välissä riippuvaan seinäkelloon.

-- Se on merkillistä, kuinka tuo on ruvennut jätättämään. Viime torstaina panin omani sen kanssa yhteen ja nyt se on taas viisi minuuttia jälessä.

-- Mutta jos omasi menee edelle?

-- Ei pitäisi. Se on kuukausi sitten ollut kellosepässä eikä sen pitäisi mennä. Tuomiorovasti pisti kellon taskuunsa ja otti pöydältä asiakirjavihkon. Siinä oli syytöskirja pastori Flyktiä vastaan sekä hänen antamansa kirjallinen selitys.

Tuomiorovasti katseli sitä ja puistautti vähä-väliä Päätään. Innostusta, innostusta ... ja kaunista kieltä, mutta oppi ... se oppi...

-- Jaa-a. Ikävä juttu, kerrassaan ikävä juttu, virkkoi hän ääneen. -- Minä olen koettanut sille pojalle takoa järkeä päähän, mutta ei. Hän on itsepäinen, harvinaisen itsepäinen. -- Hän katseli virkaveljiään huolestunein ilmein ja jatkoi lukemistaan. -- Miksi ei, -- murahteli hän. -- Saattaa sitä kai noinkin sanoa ... "Kristuksen jumalallinen ihmisyys" ... mutta tarvitseeko nyt julistaa saarnatuolista kaikkea mitä ajattelee. Hm! -- Hän silmäsi asessori Tallborgia kuin lukeakseen tämän kasvoista, mitä virkaveli ajatteli asiasta. Mutta Tallborg istui kuin itseensä vajonneena ja leikki kultaisilla kellonperillään. -- Tätä minä olen koettanut hänelle iskeä päähän, mutta ei. Hän on järkkymätön. Vakaumus? ... niin no ... vakaumus kyllä, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön ... niin ... sovelluttaminen ... taikka ... no niin, miksi emme voi sanoa: sovelluttaminen. Eihän sitä nyt tarvitse maailmalle huutaa kaikkea, mitä ajattelee.

Tuomiorovasti otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä, viitaten päännyökkäyksellä asiapapereihin. Hänen mielestään juttu oli auttamaton.

-- Siinä on hänen kirjallinen selityksensä, lausui hän.

Asessori Tallborg otti paperin ja rupesi lukemaan. Hänen lihava leukansa venähti rinnalle ja poskilla värähti tuontuostakin hermostunut nykähdys.

-- En minä nyt voi sanoa, että hän suorastaan kieltäisi Kristuksen jumaluuden, mutta onhan se vähän hämärästi esitetty ... lausui hän leveään tapaansa... "Sellainen täydellisyys, sellainen tinkimättömän läheinen suhde Jumalaan, josta hän ei heitä irti kärsimyksen ratkaisevimmalla hetkelläkään, vaikka hänen omassa sielussaan kaikki on pimeää kuin yö, sellainen horjumaton uskollisuus omaa elämänkutsumustansa kohtaan, oikeuttaa meidät sanomaan, että hän on 'jumalallinen', vieläpä enemmänkin: hän on 'Jumala'... Jaa ... hm! hiukan modernia, mutta melko oikein, melko oikein."

Asessori Tallborg heitti asiakirjavihkon pöydälle ja vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

-- Nuo lainausmerkit ovat minusta vaarallisia. Niihin on hienosti kätketty koko kielteinen kanta, virkkoi asessori Haglund, joka pelkäsi Tallborgin ryhtyvän syytettyä puoltamaan.

-- Minusta ne ovat paikallaan. Käsite "Jumala" on nyt kerta kaikkiaan kiistanalaisena, ja ystävämme Janne Flykt osoittaa sen yksinkertaisesti lainausmerkeillä. Ne eivät sano sen enempää ... eivätkä vähempää.

Eteisestä kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Piispa, tuomiokapitulin sihteerin seuraamana astui sisään.

-- Hyvää iltaa, hyvät veljet! Tjaa-ah! Meillä on raskas ilta.

Piispa tervehti tuomiorovastia ja asessoreita ja kävi istumaan pöydän päähän korkeaselustaiseen, puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin. Hän näytti avuttomalta tuossa mahtavassa tuolissa, jonka selusta ulottui hyvän joukon yläpuolelle hänen harmaan päänsä. Hermostuneena rupesi hän kuivaamaan silmälasejaan, räpytellen pieniä, likinäköisiä silmiään.

-- Ei ... syytetty ole vielä tullut?

-- Ei ole vielä.

Tuomiorovasti vertasi taas kelloaan seinäkelloon. Se osoitti nyt seitsemää minuuttia vailla 6.

-- Jaa-ah. En minä ole tämmöistäkään iltaa vielä elänyt. Jumala auttakoon meitä tekemään oikean päätöksen.

-- Asia on melko selvä.

Asessori Haglund lausui sen melkein koleasti.

-- Tarkoitatko...?

Piispa ei hirvennyt jatkaa loppuun.

-- Tarkoitan. Kirkkolaki ei anna mahdollisuuksia muuhun mielipiteeseen.

-- Asia on melko vaikea, huomautti asessori Tallborg, ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuo niille niin tutunomainen poikamainen hymy. Meidän on kuljettava Skyllan ja Kharybdiksen välistä.

Mikä sinun mielestäsi tässä tapauksessa on Skylla?

-- No ... pastori Flyktin mielipiteet.

-- Ja Kharybdis?

-- Kirkkolaki. Minä omasta puolestani välttäisin Kharybdista ja kulkisin lähempää Skyllaa ... tässä tapauksessa.

-- Siis hyväksyisit harhaopin?

-- En, vaan koettaisin ymmärtää ja kääntää asian parhainpäin, jotta poikariepu saisi pitää virkansa.

-- "_Incidit in Scyllam, qui vult evitare Charybdin_." [Se joutuu Skyllaan, joka haluaa välttää Kharybdista.] Taikka ... päinvastoin, lausui järkähtämätön asessori Haglund.

-- Niinpä niin. Minä vain arvelen, että tuomiokapituli voisi helpommin selvitä Skyllasta kuin pastori Flykt Kharybdiksesta.

Tuomiokapitulin kello löi 6, ja vahtimestari tuli ilmoittamaan, että pastori Flykt oli saapunut.

-- Käsketään sisään.

Janne Flykt astui huoneeseen ja kumarsi. Hän oli kalpea, mutta hänen tiukasti yhteen puserretut huulensa osoittivat, että hän oli valmistautunut ottamaan vastaan pahimmankin, jos asiat niin vaatisivat.

Piispa sormeili hermostuneena rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä. Asessorit istuivat jäykkinä, liikkumattomina. Laiha Tallborg'kin oli vakava. Ainoastaan poskilla värähtelevät nykähdykset ilmaisivat hänen käyvän sisäistä taistelua. Sihteeri kirjoitti nopeasti, korjaten silloin tällöin nenäkakkuloitaan.

Piispa rykäisi pari kertaa kuivasti ja vaivautuneesti. Hän loi pienet, harmajat silmiänsä ovensuussa seisovaan nuoreen pappiin, ja hänen vanhaa sydäntään kaihersi sääli. Millä elättäisi poloinen poikaparka perheensä, jos laki nyt hänet tuomitsisi?

-- Pastori Flykt, astukaa hiukan lähemmäs.

Janne Flykt otti pari askelta viheriää pöytää kohti.

-- Niinkuin edellisellä kerralla kävi selville -- alkoi piispa ja hänen värähtelevää puhettaan keskeytti vähäväliä kuiva yskintä -- on kuparisepänkisälli Esaias Kamula jättänyt tuomiokapituliin kolmenkymmenenviiden seurakuntalaisen allekirjoittaman syytöskirjelmän, jossa teitä syytetään harhaopista, erikoisesti siitä, että kiellätte Kristuksen jumaluuden. Tuomiokapituli antoi teille viime kerralla alkaa vastata syytökseen kirjallisesti, jotta saisitte asiaa harkita ja mahdollisesti peruuttaa väitteenne. -- Pyydän asessori Haglundin lukemaan syytetyn vastauskirjelmän.

Asessori Haglund korjasi silmälasejaan ja nousi. Hänen kuiva vartensa oli jäykkä kuin seiväs ja hänen äänensä terävä ja läpitunkeva.

Vastauskirjelmä oli pitkä. Siinä selitti pastori Flykt, ettei hän suinkaan kieltänyt Kristuksen jumaluutta, vaikka hän käsittikin sen hiukan toisin kuin evankelisluterilainen kirkko. Hänen mielestään Kristus oli ennen kaikkea ihminen, täydellinen, jumalallinen ja synnitön ihminen. Sellaisena häntä voitiin hyvällä syyllä sanoa "Jumalan pojaksi", siksi ainoaksi, joka tämän nimen täysin ansaitsi ja siis myöskin "Jumalaksi". Mutta siinä mielessä Jumalaksi kuin kirkko opetti, nimittäin että Vapahtaja olisi yhtä kuin Isä, ja Isä yhtä kuin Poika, -- siis ottanut esimerkiksi osaa maailman luomiseen, niinkuin kirkon katekismuksessa sanottiin, -- ei hän voinut Vapahtajaa nimittää, jonka vuoksi kolminaisuusoppi olikin hänelle epäselvä, -- ei niin ymmärrettynä, että hän tahtoisi sen kieltää, vaan niin, ettei hän ollut päässyt siltä vielä rehelliseen vakaumukseen. Tästä oli johtunut, ettei hän ollut voinut siitä saarnoissakaan puhua, niinkuin toiset papit, vaan oli tyytynyt melkein yksinomaan julistamaan jumalallista Kristusta ihmisenä, koskapa hänen mielestään Vapahtaja sellaisena tuli ihmistä paljoni lähemmäs kuin taivaallisena hallitsijana ja kuninkaana, joksi hänkin, Janne Flykt, Vapahtajan uskoi, koskapa Raamattukin opetti, että "Jumala on hänet _korottanut_".

Tämä oli lyhyesti hänen vakaumuksensa, josta hän rehellisenä miehenä ja kristittyinä ei voinut luopua, koskapa -- niinkuin jo oppi-isä Lutherkin sanoi -- "ei kenenkään ole hyvä tehdä missään omaatuntoaan vastaan".

Asessori istuutui ja laski vastauskirjelmän pöydälle, Hän katsahti piispaan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei hiukkaakaan perääntynyt, pikemmin päinvastoin."

Piispa oli lukemisen aikana vaipunut kokoon tuolissaan. Oli kuin olisi vuori laskettu hänen kapeille hartioilleen.

Avarassa huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kuului vain kellon yksitoikkoinen käynti. Tuntui kuin olisi sokin sanonut: "Ei vain! ei vain! ... turha toivo! turha toivo!"...

Piispa nosti kumaraan painuneen päänsä. Näkyi, että hänen oli vaikea puhua.

-- Pastori Flykt ei ole ollenkaan perääntynyt mielipiteistään. Syytöskirjelmän pääponsi on niin muodoin oikein?

-- Se riippuu siitä, miten asia käsitetään.

Janne Flykt nojasi korkeaan kaappiin. Hän tunsi tarvitsevansa tukea.

-- Jaa. Sitä on vaikea käsittää muuten kuin että pastori todella kieltää Kristuksen jumaluuden.

-- En, herra piispa, minä ymmärrän sen vain hiukan toisin kuin kirkko.

-- Jaa, mutta teillä ei ole lupa ymmärtää sitä toisin! Te olette tehnyt pappisvalan ja luvannut käsi Raamatulla pysyvänne kirkon opissa. Teillä ei ole oikeutta rikkoa valaanne!

Piispan hinterä varsi oikeni, ja hänen harmaissa silmissään välähti.