Part 10

Pormestarin rouva tuli viereisestä huoneesta ja varoitteli hellan ääressä puuhailevaa kauppias Blomin puotineitiä pitämään silmällä hänen kahvipannuaan. Sitä oli varottava kolahduksilta.

-- Se on vanha perhekapine enkä sallisi sen turmeltuvan, lausui hän, luoden yleissilmäyksen hellalle, jolla porisi yhtä aikaa neljä pannua.

-- Kenenkä tuo kuhmuinen kahvipannu on? kysyi hän osoittaen oman pannunsa lyttynokkaista naapuria.

-- Se on Moilasen Matleenan. Hän tuopi sen aina lainaan, kun on isompi juhla.

-- Kylläpä on saanut kolahduksia!

Pormestarin rouva liiteli viereiseen huoneeseen. Siellä istui pastori Skarp, joukko rouvia ympärillään.

Vanha Skarp oli erityisesti kaupungin rouvien suosiossa, huolimatta siitä, että hän toisinaan antoi saarnoissaan heillekin osansa. Mutta sehän kuului hänen virkavelvollisuuksiinsa, ja sitä paitsi hän tavallisessa seurassa oli siivo, hyväntahtoinen mies.

-- Meidän mammalla on ollut monet huolet näinä päivinä, puheli pastori Skarp, sivellän harvaa partaansa.

-- No mitä huolia pastorskalla nyt on ollut?

Pormestarin rouva oli istunut vapaaksi jääneelle tuolille ja teki pastorille tämän osaaottavan kysymyksen.

-- No ensinnäkin siitä uudesta lampusta, joka ostettu viime viikolla. Se savuaa vallan mahdottomasti!

Leskirouva Blom, joka itse oli lampun pastorska Skarpille myynyt, punastui hiukan ja sanoi kuin itseään puolustellen:

-- Ehk'ei pastorska osaa sitä hoitaa? Ne ovat vähän konstikkaita.

-- Mahdollisesti. Mutta kyllä minä ennen käytän Isältä perimääni pöytälamppua. Siinä on pieni valo, mutta se ei rettelöi.

Pastori Skarp kynsäisi korvallistaan ja jatkoi:

-- Uudenajan keksinnöt saattavat kyllä olla mukavia, mutta parempi minun mielestäni on pysyä vanhassa. Esimerkiksi nuo paistinuunit hellakamiineissa ovat vallan mahdottomat.

Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.

-- Mikä niissä on vikana? Nyt pastori horisee!

Pastori Skarp ei tiennyt, kenelle vastata.

-- No katsokaahan! Meillä on sellainen paistinuuni, joka tekee aina kepposet. Toisinaan se ei paista ollenkaan ja toisinaan polttaa jo ennen, kuin mamma on ehtinyt selkänsä kääntää. Tänään se poltti viimeksi pannukakun paljaaksi karreksi.

-- Voi, voi, sitä pastoria! Pelleissä se on asia, miten niitä hoidetaan! Meillä on sellainen paistinuuni, ettei polta koskaan! Nuo vehnä-palmikot tuolla pöydällä ovat paistetut meillä. Katsokaahan, pastori, eivätkö ole kauniita! Luukela ei saisi niitä paremmin paistumaan! Eikö totta, pastori?

Tiesi kuinka kauan rouvat olisivat keskustelleet paistinuuneistaan, jollei kanttori Kandelin olisi tullut virsiä kysymään.

Pastori Skarp otti virsikirjan pöydältä ja selaili sitä.

-- Niin ... pelleissä se on vika. Niitä kun on nykyajan uuneissa puolen tusinaa. Tuota ... jaa virsiä. Otetaan 282.

Kandelin lähti. Hetken kuluttua alkoi harmooni soida. Juhlayleisö yhtyi virteen, ja rouvat hajaantuivat, keskenään sipisten ja nauraen.

Janne Flykt, joka oli saapunut vasta virren aikana, seurasi hiukan hermostuneena sen kulkua. Hän pahoitteli ettei ollut saapunut aikaisemmin. Hän olisi valinnut toisen virren.

Vaikka sopihan tämäkin. Ainakin hänelle itselleen.

"Ilolla otan vastaan Sen kalkin, minkäs tuot..."

Todellakin, hänen oli nyt otettava kalkkinsa ja tyhjennettävä se pohjaan saakka. Mutta tekikö hän sen ilolla, siitä hän ei ollut oikein selvillä.

Hän heräsi kuin unesta huomatessaan seisovansa saarnatuolissa rukoushuoneen perällä. Virsi loppui, ja odottava hiljaisuus levisi yli täpötäyteisen huoneen.

Tuntui vähän omituiselta aloittaa, kun muisti mistä oli puhuttava. Tulisivatko kuulijat ymmärtämään?

Hän oli lausunut alkutervehdyksen ja pitänyt lyhyen rukouksen. Siinä hän oli rukoillut siunausta juhlalle. Nyt hänen tuli alkaa.

-- Minua on pyydetty tänä iltana pitämään täällä esitelmä ja olen saanut vapaat kädet sen valitsemiseen. Älköön kukaan sen vuoksi hämmästykö, jos sen aihe onkin hiukan outo: "Kirkko ja taide."

Salissa syntyi hiukan levotonta liikettä ja sivuhuoneen avonaisesta ovesta kuului selvään kahvipannun kuohuminen kyökissä. Se oli kuin varoittava ennemerkki siitä mieltenkuohusta, jonka outo aihe ehkä tulisi kuulijoissa herättämään.

Janne Flykt tarkkasi seurakuntaansa. Keitä täällä oikeastaan oli?

Hän näki paljon tuttuja kasvoja, näki piispan ja pormestarin rouvat, leipuri Luukelan, kauppias Punkerin, ja Pormestarin neidit. Seurakunta oli siksi sekalainen, että se teki hänet vain entistä neuvottomammaksi.

Tuntui aivan kuin olisi pitänyt käyttää kieltä, jota vain osa kuulijoista ymmärsi.

Varsinkin, Moilasen Matleena, joka istui aivan etupenkissä ja oli kaikkien pappien itseoikeutettu arvostelija, hermostutti häntä kovin.

Mutta keskellä rukoushuonetta, aivan penkin päässä istui lihavahko, vanhanpuoleinen herrasmies kirjava kaulaliina kaulassa. Hänen näkemisensä rauhoitti Janne Flyktin kokonaan.

Se oli kapellimestari Borell.

Janne Flykt oli varma, että hän ainakin ymmärtäisi. Tämän ainoan henkilön läsnäolo herätti hänessä samanlaisien turvallisuuden tunteen kuin lapsessa oman isän näkeminen keskellä outoa ihmisjoukkoa. Hän aloitti rohkeana ja varmana. Aluksi hän muutamilla sanoilla kosketteli kirkon asemaa Suomessa katolisena aikana. Se oli siedettävämpi kuin monessa muussa maassa. Rooma, "pyhän isän" kaupunki, oli siksi kaukana, että tuolla pitkällä matkalla "ikuisesta kaupungista" Suomen lahden rannoille ehti moni paavillinen toimenpide melkolailla väljähtyä, jotenka ne eivät järin suuria aikaansaaneet. Katolisen kirkon vaikutus jäi niin ollen pintapuoliseksi. Se ei jättänyt syvempää jälkeä kansan elämään.

Mutta tuonakin aikana piti kirkko tavallansa huolen ihmisten taidetarpeista. Lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota se verraten runsaasti tarjosi, toimeenpani kirkko näytelmiä rahvaan keskuudessa uskonnollisista aiheista. Markkina- ja suurempina väenkokousaikoina saatiin näitä näytelmiä nähdä teinien ja ylioppilaiden esittäminä, ja moni uskonnollinen ajatus piirrettiin niiden kautta kansan muistiin.

Mutta vasta uskonpuhdistuksen vaikutuksesta syntynyt luterilainen kirkko oli päässyt muodostumaan todelliseksi tekijäksi kansan elämässä.

Että se oli ollut sivistystekijä, nähtiin Suomen kirkon historiasta.

Luterilainen kirkko oli ollut koulun isä. Se oli opettanut kansamme lukemaan, joka taito oli harvinainen katolisella ajalla. Se oli lyhyesti sanoen antanut kansamme käteen ne aseet, joilla se oli itsestään sivistyskansan kasvattanut.

Varhaisempi luterilainen kirkko kantoi sydämellään kaikkia kansamme elämää koskevia asioita. Eivät esimerkiksi maanviljelys ja karjanhoito olleet sille vieraita. Välillisesti se tuli edistämään niitäkin kirkollisten virkatalojensa kautta, joiden haltijoiden, pappien ja lukkarien palkkauksen ne muodostivat. Ei myöskään valtioelämä ollut sille vierasta. Moni sangen huomattava valtiopäivä-aloite noilta ajoilta oli Suomen kirkon miesten herättämiä, vieläpä sellainenkin siihen aikaan harvinainen ja monelle outo asia kuin uskonnonvapaus.

Kuulijat liikahtivat levottomina. Mihin pastori Flykt oikeastaan pyrki? "Kirkko ja taide." Siitähän ei näkynyt jälkeäkään!

Mutta Janne Flykt oli katsonut tämän alkusoiton välttämättömäksi. Hän ei ollut tahtonut iskeä suoraan asian ytimeen. Se olisi tyrmistyttänyt kuulijat siihen paikkaan. "Alkusoiton" tarkoituksena oli ollut näyttää, kuinka laajalle kirkon harrastus vanhoina aikoina oli ulottunut.

Nyt oli aika antaa orkesterille merkki.

Ja hän antoi sen.

-- Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole historiallisesti käydä läpi kirkkomme eri vaiheita eikä selostaa sen suhtautumista eri aikoihin. Siihen kävisi aika liian lyhyeksi, eikä se ole tämän esitelmän tarkoituskaan. Olemme vain lyhyesti muutamia merkitsevimpiä kohtia Mainitsemalla tyytyneet osoittamaan, mikä tärkeä sivistystekijä kirkko on maallemme ollut. Se on vaalinut nousevaa sivistystä ja suhtautunut ymmärtämyksellä sen ilmiöihin, -- ainakin niin kauan, kuin koulu oli sen hoidossa, ja kirkonmiehet koulumiehinä joutuivat suoranaisemmin tekemisiin kansamme sivistyselämän eri ilmiöiden kanssa. Se oli ihanteellista aikaa, jolloin sellaisessa miehessä kuin Runebergissa yhtyi runoilija ja pappi sadassa persoonassa, -- elävä esimerkki siitä, että kristinusko aina viihtyy jalon ja puhtaan taiteen kanssa eikä suinkaan suhtaudu siihen vihamielisesti, niinkuin arkielämän käytäntö monesti myöhemmin on osoittanut.

Iskusana oli lausuttu, ja orkesteri puhalsi täyteen vauhtiin.

-- Tämä viimeksimainittu seikka antaa meille aiheen siirtyä katselemaan kirkkomme suhtautumista kansana sivistyselämään nykypäivinä, Ja sanottakoon heti, että senjälkeen kuin kirkko vanhan äidin lailla laski täysikasvuisen tyttärensä, koulun, maailmalle -- tyttären omasta halusta -- on se vanhuksen tavoin vetäytynyt yksinäisyyteen sekä osoittanut vieraantumista niille sivistyselämän tekijöille, joiden kanssa koulu -- tämä täysikasvuinen tytär -- on solminut lujan ystävyysliiton. Kirkko on käynyt kylmäksi nuoruutensa ihanteille, se on: se ei ole luonnollisesti luopunut päätehtävästään, kansan uskonnollisen elämän vaalimisesta, vaan on se niin sanoaksemme -- siirtynyt syrjään "uuden ajan" tieltä, -- ajan, joka suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen merkeissä on koittanut kansallemme.

Janne Flykt piti pienen välipään, tarkaten kuulijoitansa. Moilasen Matleena nousi etupenkistä ja lähti niskaansa heilauttaen astumaan ovelle. Pari muuta vaimoa seurasi esimerkkiä, mutta muut istuivat paikoillaan kuin naulittuina.

-- Kirkon helmassa viihtyivät lapsuutensa aikana kirjallisuus ja taide, niin hyvin näyttämötaide kuin musiikkikin, jatkoi Janne Flykt. -- Näitä hoivasi kirkko kuin kasvaneitaan ainakin. Mutta nyt ovat kasvatit tulleet isoiksi ja lähteneet maailmalle.

-- Miten on kirkko myöhemmin niihin suhtautunut?

-- Kylmästi, ja usein syystä kyllä.

Janne Flykt ryhtyi selittämään syitä kirkon oikeutettuun kylmyyteen. Kirjallisuus ja taide eivät olleet aina esiintyneet arvonsa mukaisesti. Ne olivat riehaantuneet maailman markkinatorilla ja herättäneet pahennusta! Näyttämö oli usein palvellut suorastaan epäsiveellisiä aiheita, musiikin kilvan ylistäessä niitä. Kirjallisuus oli innostunut ihmiselämän varjopuolia kuvaamaan, hävittäen lopuksi kaikki ihmiselämän siveelliset arvot seuraamalla pintaisesti tunnussanaansa "taide taiteen vuoksi". Näin oli usein paheesta tehty hyve sekä kruunattu valhe siveettömyys totuuden ja puhtauden kultaisella kuningaskruunulla. Oli itsestään selvää, ettei kirkkoäiti voinut kasvateitaan omikseen tunnustaa kapakoiden ja porttoloiden vieraina.

Mutta usein olivat kirkkoäidin kasvatit, kuin olisivat kasvatusäitiään muistaneet, katuneet hurjaa elämäänsä sekä ryhtyneet parantamaan tapojansa. Niistä oli tullut siivoja, hyvää harrastavia kansalaisia, joille aate oli jälleen ollut pyhä. Näyttämö oli palvellut kansallista sivistyselämää esittämällä isänmaallisia, historiallisia ja kansanelämää kuvaavia kappaleita. Kirjallisuuskin oli muuttanut sävyään. Entisten vapaanvallatonta taiteilija- ja ylioppilaselämää kuvaavien teosten rinnalle oli ruvennut syntymään mm. vakavahenkisiä aateromaaneja, joista huvitteluhaluinen, kevytmielinen ihmislapsi sai voimakkaan kehoituksen tarttua tarmokkaasti työhön käsiksi hyvän ja kauniin puolesta. Musiikki oli ruvennut muistelemaan lapsuutensa kultaisia päiviä, jolloin se nuorena, kirkassilmäisenä tyttönä istui äitinsä kanssa kotikirkossa ja helein äänin veisasi vanhasta, kuluneesta virsikirjasta. Oli tullut aika vanhojen mestarien, sellaisten kuin Händelin ja Bachin teosten ymmärtämiselle. -- Tällöin olisivat kirkon entiset kasvatit odottaneet, että kirkkoäiti, muistaen muinoisia aikoja, olisi antanut niille siunauksensa. Mutta niin ei ollut tapahtunut. Kirkkoäiti oli kärsimättömyydessään lukenut ne siinäkin mielentilassa maailman syntisten lasten joukkoon. Ne eivät muka olleet tehneet "oikeaa parannusta" luopumalla kokonaan maailmasta ja sen himoista. Niiden parannuksenako oli teeskentelyä, hetkellisten omantunnon soimausten aikaansaamaa. Kirkkoäiti esiintyi jyrkkänä. Sen kanta kuului: "joko -- tahi, kaikki tai ei mitään". Sille ei riittänyt, että kasvattipoika oli heittänyt juonnin pois. Se vaati häntä luopumaan kaikesta maallisesta ja antautumaan uskon palvelukseen. Mutta kun kasvattipoika ei voinut siihen suostua, ei kasvatusäitikään peruuttanut pannatuomiotaan, vaan jäi entiseen tuomitsevaan mielialaansa. Tätä mielialaansa oli kirkko osoittanut jäsentensä kautta, jotka empimättä tuomitsivat synniksi kaiken musiikin ja taiteen harrastamisen. Kirkko ei halunnut selittää, mitä "maailma" oli ja mitä se ei ollut. Se tyytyi vain ylimalkaan puhumaan "maailmasta" ja käytti mielellään lausetta "älkää maailmaa rakastako" aseena kaikkea inhimillistä vastaan.

Tosin tätä selittämistä ei kaikilla aloilla tarvittukaan Asia oli selittämättäkin selvä. Jokainen ymmärsi, ettei esimerkiksi lattian lakaisu, maallisissa kokouksissa käynti ja sanomalehtien lukeminen ollut "maailmaa" eikä "syntiä". Nehän kuuluivat jokapäiväiseen elämään. Mutta eikö silloin voitu yhtä hyvällä syyllä väittää, että hyvien näytelmäkappaleiden esittäminen ja katseleminen oli myös jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, kuten sanomalehtien luku ja lattian lakaisu, -- niin vieläpä jokapäiväistä leipää monelle kristityllekin, jonka poveen Jumala oli istuttanut kauniin kaipuun? Voiko esimerkiksi Aleksis Kiven "Nummisuutarien" katsominen teatterissa olla pahempaa kuin saman näytelmäkappaleen lukeminen? Ei suinkaan! Se ei voinut olla pahempaa eikä yleensä pahaa. Jos asetuttiin sille kannalle, että se oli syntiä, silloin oli lyhyesti sanoen kaikki ajallinen, -- siis myöskin kaikki taide syntiä, ja niin ollen lähtöisin perkeleestä eikä Jumalasta. Mutta niinhän ei luonnollisesti voinut olla. Eikö kaikki kaunis ollut Jumalasta? Totta kai! Jos ei nuo ollut, silloin teimme syntiä kaunistaessamme kotejanne ja vielä enemmän syntiä koristaessamme Jumalan temppeleitä.

-- Silloin ei tuo maalauskaan tuossa seinällä olisi oikeassa paikassa, (Janne Flykt viittasi takanaan olevaan tauluun, joka esitti Vapahtajaa kulkemassa viljavainioiden läpi), vaan se kuuluisi jonnekin muualle. Mutta siitä me kaikki olemme yksimielisiä, että sen paikka on juuri täällä, -- ei yksinomaan raamatullisen aiheensa vuoksi, vaan myös sentähden, että se on taideteos. "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Se on kristityn kanta hänen suhtautuessaan tähän näkyväiseen maailmaan.

Taas seurasi pysähdys, jonka kestäessä muutamia kuulijoita poistui. Mutta Janne Flykt ei siitä välittänyt. Hänellä oli aineensa lujassa otteessa ja hän valmistautui vetämään loppupäätelmää:

-- Mille kannalle tulisi siis kirkon asettua tässä kysymyksessä? Kaikkein vähintään sellaiselle, ettei se ainakaan tuomitseisi niitä jäseniään, jotka haluavat poimia taiteenkin kukkasia, silloinkuin toiset välinpitämättöminä kulkivat niiden ohitse. Kirkon pitäisi tulla suvaitsevaiseksi, suvaitsevaiseksi hyvässä, ei pahassa. Kirkko ei saisi asettaa korkeampaa siveysoppia papille kuin maallikollekaan, sillä silloin se perääntyisi takaisin roomalaiskatoliselle katsantokannalle.

-- Me olemme, rakkaat ystävät, paljon menettäneet. Suuret joukot kansastamme ovat vetäytyneet kirkon vaikutuksen ulkopuolelle. Niihin nähden ei voida paljoakaan puhua "kirkon merkityksestä". Sillä jos kirkon vaikutus rajoittuu ainoastaan vihkiraamatun antamiseen parikunnalle taikka pari, kolme viikkoa kestävään rippikouluopetukseen, ei se totisesti ole paljoa koko elämään nähden! -- Tarvitaan siis muutoksia. Vanha, kaavoihinsa kangistunut kirkko ei kelpaa enää! Me tarvitsemme uuden kirkon, joka on nuori ja elinvoimainen, -- kirkon, joka suhtautuu ymmärtäväisesti elämään. Me tarvitsemme kirkon, joka osaa kiittää Jumalaa kaikesta maallisestakin hyvästä. -- Nuortukoon siis kirkko jälleen! Pankoon se pois tuomarinkasvot ja hymyilköön kaikille lapsilleen lempeän, rakastavan äidin lailla! Julistakoon se jälleen, kuten ennen suuren uskonpuhdistajan aikana, että kristitty on vapaa! Silloin se on jälleen meidän rakas kirkko, äitimme!

Janne Flykt esitti laulun ja astui alas saarnatuolista Hän oli kalpea voimakkaasta mielenliikutuksesta. Punaiset läikät paloivat hänen poskillaan, ja hänen silmissään oli kuumeinen hehku.

Mutta siitä huolimatta hän oli iloinen. Lumous oli murtunut, ja hän oli jälleen päässyt omille jaloilleen. Hän tunsi pohjan kestävän. Nyt ei kenenkään seurakuntalaisista tarvinnut olla epätietoinen hänen kannastaan. Se oli kertakaikkiaan lausuttu selvästi julki.

Postimestarin rouva astui hänen luokseen. Hän oli vielä kalpeamman ja kärsineemmän näköinen kuin tavallisesti. Janne Flykt luuli, että oli kysymyksessä ensimmäinen "selityksen anto". Mutta siinä hän erehtyi. Postimestarin rouva pyysi häntä vain kahville.

Hän meni tarjoilupöydän luo ja otti kupin. Mutta juodessaan hän teki sen havainnon, että hänen ja kuulijoiden välille oli muodostunut jyrkkä, ylipääsemätön väliseinä. Yksin pormestarin Linda-neitikin, joka soitti Beethovenin sonaatteja, nyökkäsi vain vieraasti eikä tullut puhuttelemaan.

Hän kai ei pitänyt siitä, että musiikista puhuttiin näin julkisesti.

Mutta toinen sisar, Sofia, tuli suoraan hänen luoksensa. Hän hymyili ystävällisesti ja tarttui Janne Flyktiä käteen.

-- Kiitoksia, herra pastori! Se oli hyvin hauskaa! Te olitte todellakin rohkea. Minä ihan pelkäsin teidän puolestanne.

Janne Flykt oli iloinen, että oli edes yksi, joka uskalsi antaa hänelle tunnustusta. Hän kiitti lämpimästi.

-- Mutta oliko se oikein? Tässä tilaisuudessa?

Pormestarin Sofia katseli häntä vakavasti silmiin.

-- Minun vierustoverini, neiti Luukela, kuiskasi minulle esitelmän kestäessä: "Mitä meidän pitää tehdä?" Siihen vastasin minä: "Meidän pitää paljon rukoilla."

Janne Flykt hymyili valoisinta hymyään.

-- Niinkö todellakin? Ei, neiti rakas, siinä suhteessa minä en esirukouksia tarvitse.

Pormestarin Sofia punastui hiukan, ojensi kätensä ja vetäytyi saliin, jossa oli ruvettu veisaamaan. Mutta heidän äitinsä, pormestarin rouva, oli toista mieltä. Hän lähestyi Janne Flyktiä ystävällisenä, ja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin kerran monta vuotta sitten, jolloin hän oli luvannut pienelle tähtipojalle viulun:

-- Kas niin, pastori! Se oli suoraa puhetta! Siitä minä pidän. Ei pidä kaivaa maahan Jumalan antamia leivisköitä. Joka on saanut soittolahjan se soittaa; joka on huvitettu teatterista, se käy siellä. Mutta -- hän taivutti päätään veitikkamaisesti eteenpäin -- eiväthän ne mummot semmoista ymmärrä. Niille pitää olla virsiä ja nekin vanhasta virsikirjasta vielä!

Pormestarin rouva nyökäytti päätään ja virkkoi mennessään:

-- Pastori tulisi joskus meillekin. Voisimme soittaa yhdessä. Minä olen kyllä vanha, mutta mielelläni minä vielä säestelen. Janne Flykt kiitti, ja pormestarin rouva liiteli pois ylhäisenä ja arvokkaana.

Hetken kuluttua tuli Johanna hänen luoksensa. Hänen poskensa hohtivat, mutta silmät olivat surulliset:

-- Voi, Janne rakas! Ne puhuvat kaikki sinusta ja uhkaavat tehdä kanteen piispalle, sopotti hän hätääntyneenä.

-- Älä pelkää, ystäväni! Ei siitä mitään tule. Häntä rupesi yht'äkkiä äkkiä kyllästyttämään koko juhlayleisö. Hän halusi päästä pois.

-- Johanna, me lähdemme!

-- Nytkö jo? Etkö halua kuulla pastori Skarpia?

-- En.

Se tuli jyrkästi, melkein tylysti.

He lähtivät. Kukaan ei kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota.

Pihalle tultua näkivät he pastori Skarpin saarnatuolissa Hän oli ihan punainen kasvoiltaan ja huusi jotakin suurella äänellä, viittoen ja huitoen käsillään.

-- Vastahyökkäys, lausui Janne Flykt katkerasti. -- Ja se tulee tietysti onnistumaan!

Mutta yht'äkkiä äkkiä valtasi hänet poikamainen ilo. Mitä hän välitti vanhojen varisten vaakunnasta! Se ei liikuttanut häntä laisinkaan! Saarnatkoot, pauhatkoot! Hän kulki omaa tietänsä, uskollisena omalle itselleen. Hänen edessänsä oli elämä!

Rukoushuoneen porttikäytävässä Janne Flykt sulki Johannan syliinsä.

-- Johanna, rakastatko minua?

Tämä oli aivan tukehtua hänen puserrukseensa ja hätäili:

-- Voi ... Janne ... joku voi nähdä!...

-- Älä puhu turhia! Rakastatko minua?

-- Rakastan.

Vanhan Skarpin pauhaava ääni häipyi kaukaiseksi kohinaksi, joka tuuditti heidät kauas iäisyyden partaalle. Sitten se äkkiä kajahti lähempää, selvempänä kuin äsken.

Joku oli avannut rukoushuoneen oven, joku, joka meni pois.

Janne Flykt astui morsiamensa kanssa kadulle. Sen kohdalta, melkein maan rajasta kohotti täysikuu suuret, pyöreät kasvonsa, pannen lumipeitteisen kadun välkehtimään hopeassa.

-- Johanna, katso! Siinä on meidän tiemme elämään! virkkoi Janne Flykt, viitaten kuun valaisemaa, autiota katua ylöspäin.

He lähtivät astumaan katua ylös ja poikkesivat ensi kulmauksesta tuomiokirkolle päin.

IX

Pieni piispankaupunki, jossa tavallisen hengenravinnon muodostivat kaupungin rouvien keskeiset juorut ja uskovaisten oppiriidat, oli yht'äkkiä saanut uuden, ihan vereksen puheenaiheen. Se koski pastori Janne Flyktin harhaoppisuutta. Sen sijaan, että nuo tavalliset kinastelut kaupungin eri uskonsuuntain kesken eivät olleet paljoakaan häirinneet herrasperheiden rauhaa, tuli tästä uudesta kysymyksestä siksi mielenkiintoinen, että sen mainingit tuntuivat kaikkialla, erityisesti juuri kaupungin hienoston keskuudessa, jonka muodostivat piispan, tuomiorovastin, maaherran, pormestarin ja postimestarin perheet. Piispa, joka oli paljon matkoilla, ei juuri kallistanut korviaan koko jutulle. Hän oli seuraa kartteleva, yksinäisyyttä rakastava vanhus, joka antoi ihmisten elää rauhassa. Niin kauan kuin hänen ei korkean virkansa puolesta tarvinnut ruveta jotakin ojentamaan, sai asianomainen olla ja elää miten tahtoi. Hän tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kurinpitotoimenpiteitä kohtaan, jotka johtuivat enemmän ihmisten juonittelu- ja riidanhaluista kuin totuudenrakkaudesta. Eikä niitä hänen hiippakuntahallituksensa aikana ollut esiintynytkään kuin yksi ainoa, ja sekin Vaajosen Äspäriä vastaan "liian innokkaasta kalastuksesta". Oppiin ei ollut kukaan kajonnut, ja se olikin, mikäli piispa hiippakuntaansa tunsi, kaikkialla oikea ja luterilainen, -- lukuunottamatta Pesiön kirkkoherraa, jota virkaveljet väittivät järkeisoppiseksi. Mitä lajia tuo "järkeisoppisuus" oli, siitä ei piispa ollut viitsinyt ottaa selvää. Tarkastuksilla Pesiön pappilassa oli juteltu vain vuodentulosta, kalastuksesta ja metsästyksestä, ja Pesiön Boman oli tavallisesti kertonut, kuinka monta jänistä hän edellisenä syksynä oli ampunut. Ja niitä oli paljon, sillä Pesiön Boman oli suuri kerskuri ja tunnettu valehtelija. Hänen saarnansa olivat olleet tavallisia, vanhaan tyyliin pidettyjä esitelmiä, joissa kuitenkin aina määrätyllä kohdalla itkettiin. Niistä ei siis ollut mitään erikoisempaa sanottavaa.

Piispa ainakin oli toistaiseksi päättänyt olla jyrkästi puolueeton pastori Janne Flyktiin nähden.

Toista oli tuomiorovastin laita. Hän, joka tuomiokapitulin varapuheenjohtajana joutui säännöllisesti olemaan kotona, tuli paljon enemmän kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa kuin hänen korkea esimiehensä. Siihen velvoitti häntä jo seurakunnan esipapin virkakin. Tuomiorovastin keittiö oli uskovaisten vaimojen kokoontumispaikka. Matleena Moilanen, joka pesi talon pyykit, esiintyi siellä itseoikeutettuna puheenjohtajana. Ja hänellä oli Raamattu yhtä selvänä kuin tuomiorovastin monipuolinen liinavaatevarasto.

Ruustinna, vanha ja kivuloinen ihminen, mutta luonteeltaan kiihkeä ja suvaitsematon, sai kyökissä kuulla koko harhaoppijutun alusta loppuun. -- Siitä oli luonnollisesti seurauksena, ettei tuomiorovastin päivällispöydässä puhuttu muusta kuin Janne Flyktistä ja hänen vapaista mielipiteistään.

Ettei keskustelun tulos ollut Janne Flyktille suotuisa, saattoi päättää siitä hermostuneisuudesta, jolla tuomiorovasti aina näiden puheiden jälkeen nousi pöydästä ja virkkoi:

-- Ai, ai, sitä poikaa! Hän tekee tässä pian skandaalin!