Part 9

Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.

Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä. Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä. Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet. Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan. Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.

Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.

Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä. Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.

Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa. "Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." -- (Heillä ei ollut mitään tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä oli oma temppeli Garitsimin vuorella. -- Vanhat ihmiset olivat näet kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) -- Ei siis ihme, että sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät, muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa. Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa hänen matkatavaransa säilyisivät. -- Mutta tuo herkästi innostuva mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan. Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan. Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan säätynsä mukaisesti. -- Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen, jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö, hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut, sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille, naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan noin vain. -- Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja "velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"

Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä tuntui kirkossaolo oudolta.

-- Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua, tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?

Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt kertakaikkiaan uudenaikainen.

-- Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän kärsi.

Kärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se kuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty...

-- Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen ihmisen kärsimyksiin?

No niin. Entä sitten?

-- Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä kodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et sinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä, jonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä en puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan onnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On epätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. -- Mutta minä puhun ihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi ettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, -- Ihmisestä, joka saa tuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki vastaantulijat ventovieraiksi, -- siitä huolimatta, että joukossa on paljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu kalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen vieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, -- sellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.

Beethoven? Peet ... peet...?

Oli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin Linda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi, kuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan säikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin kuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun soitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään kukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa kirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla taakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan penkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä sellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja mummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se ainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä "Peetan Venneä", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli vaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei ainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku poikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan, niin että kuului monen ristin päähän!

Tuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut kuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä, mutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että kuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi saarnansa pääkohtaan:

-- Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä ymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta, niinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon enemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin tavallisella ihmisellä, -- Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.

Tuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli mummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta vikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut "Jumalan Pojasta", vaan yksinomaan "Vapahtajasta, joka oli ihminen". Niinkuin nytkin.

He kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät huivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän oikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he päättivät olla varuillaan.

Mutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin silmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin juurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa kuulijoilleen _ihmistä_, Jeesusta Kristusta.

Hän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma sanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan. Väliin hän alensi äänensä kuiskaukseksi, joka kuitenkin kuului selvästi yli avaran kirkon. Hän raotti ovea Vapahtajan yksinäiseen sydämeen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Katso ihminen! Tällaisia henkisiä kärsimyksiä on sinun Herrasi kestänyt taistellessaan jättiläistaisteluaan sinun puolestasi!"

Olihan hänellä koti? Oli kyllä. Mutta hänen oli täytynyt luopua siitä suuren elämäntehtävänsä vuoksi. Viimeiset vuodet elämästään hän eli täydellisesti koditonna. Mutta olihan hänellä ystäviä, jotka häntä rakastivat? Oli kyllä. Mutta nämä ystävätkään, niinkuin olemme nähneet, eivät aina jaksaneet häntä ymmärtää. Ajattele, mitä sieluntuskia Vapahtajalle tuotti, kun hänen eräänkin kerran täytyi työntää luotansa pois vilpittömin ja uskollisin heistä: Pietari, joka rakasti häntä koko sydämestään, mutta väärässä viisaudessaan osoittautui hänen aatteidensa suurimmaksi viholliseksi. Ja sittenkin hän kesti siinä, missä ei yksikään toinen olisi kestänyt!

Se oli suurta! Se oli jumalallista hänessä! Hänen uskollisuutensa saamme me nyt lukea pelastukseksemme, samalla tavoin kuin saamme nauttia hedelmiä jonkun suurmiehemme hengentyöstä.

-- Sillä Vapahtajan yksinäisyydestäkin me saamme siunauksen.

-- Yksinäisyytemme hetkinä, jolloin meitä ei kukaan ymmärrä, on meillä hänessä lohduttaja. "Älä pelkää! Minäkin olen tuntenut yksinäisyyden tuskat. Minä tiedän ne. Ne voivat masentaa ja peloittaa, mutta niiden läpi kajastaa uskolliselle sielulle ikuisen ymmärtämyksen autuus."

"Niinkuin Isä ymmärsi minut, niin ymmärrän minä sinut."

Tässä me saamme pohjan jalkaimme alle, pohjan, joka kestää: Vapahtaja ymmärtää meidät!

-- Mutta Vapahtajan yksinäisyys ei ainoastaan lohduta ja auta meitä. Se myös velvoittaa meitä.

-- Maailma on täynnä yksinäisiä sieluja. Niitä oli rikkaiden palatseissa yhtä hyvin kuin köyhäin matalissa majoissa. Niitä kohtaat sinä elämän taipaleella, ken hyvänsä lienetkin. Pysähdy silloin ja ojenna heille kätesi! Se voi olla heistä paljon suuriarvoisempaa kuin rahalahja, joka huojentaa puutteiden alle nääntyvän elämää.

-- Apostoli sanoo: "Lukekaa Kristuksen pitkämielisyys autuudeksenne." Me voimme sovittaa tuota sanaa myös toisin: "Te yksinäiset sielut! Lukekaa Kristuksen yksinäisyys autuudeksenne."

-- Silloin olemme löytäneet hänestä taas jotakin: uuden inhimillisen puolen, joka tuo hänet lähemmäs meitä. Amen.

Saarna oli lopussa. Janne Flykt ryhtyi lukemaan yleistä kirkkorukousta. Kuulijoiden päät painuivat penkkeihin, ja kirkkorukouksen juhlalliset sanat häiritsivät saarnaa arvostelevan ajatuksen kulkua. Mutta epäluulon siemen oli kertakaikkiaan kylvetty: pastori Flykt ei ollut puhdasoppinen.

Kun kansa jumalanpalveluksen jälkeen hajaantui koteihinsa, levisi pieneen piispankaupunkiin omituinen uutinen:

Pastori Flykt kieltää Kristuksen jumaluuden! Hän on vääräoppinen.

Tämä uutinen levisi niiden kautta, joilla tavallisesti ei ollut mitään kirkosta kotiin vietävää. Jos he joskus jotakin saivat, jättivät he sen kirkkoon. Sitä ei tarvinnut eikä aina saattanutkaan ottaa mukaansa. Se olisi häirinnyt arkielämän kulkua. Mutta tämä uutinen ei häirinnyt: se päinvastoin vilkastutti sitä. Sillä tulisihan se muodostamaan mielenkiintoisen puheenaiheen pienen piispankaupungin perheissä.

Ne taas, jotka ennen eivät olleet kirkosta saaneet senkään vertaa kuin edelliset, kulkivat nyt koteihinsa kuin unissaan. He eivät huomanneet sitä salaperäistä kuisketta, joka vieri pitkin kaupungin katuja. Heillä oli niin paljon ajattelemista omasta itsestään, samoin kuin tuosta ihmeellisestä Vapahtajasta, jonka kuva oli kirkastunut heille aivan uudella tavalla. Ja viikonkaan kuluessa he eivät havainneet mitään erikoisempaa pienessä piispankaupungissa. Se oli heidän mielestään aivan entisensä kaltainen. Siinä ei ollut tapahtunut mitään muutoksia. Heidän omassa elämässään päinvastoin oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: -- Heille oli selvinnyt ihmiselämän arvoitus 'Syvemmässä merkityksessä kuin ennen: he olivat löytäneet Vapahtajan.

Näin oli käynyt muiden muassa kapellimestari Henrik Borellin ja neiti Såltinin.

VIII

Janne Flyktiä oli pyydetty pitämään esitelmää kaupungin lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.

Pyytäjä kalpea, kärsineennäköinen postimestarin rouva, oli käynyt persoonallisesti hänen luonaan esittämässä asian. Pastori Skarp oli luvannut pitää hengellisen puheen, ja esitelmänpitäjäksi oli alussa ajateltu tuomiorovastia taikka piispaa. Mutta kun piispa oli sattumalta kaupungista poissa eikä tuomiorovastikaan ollut monien töidensä vuoksi joutanut, olivat johtokunnan jäsenet ajatelleet pastori Janne Flyktiä.

-- Miltä alalta pitäisi esitelmän olla? oli Janne Flykt tiedustanut.

Postimestarin rouva oli ollut hyvin ystävällinen.

-- Pastori saa luonnollisesti itse valita aiheen. Pääasia tietysti on, että se käsittelee jotakin uskonnollista kysymystä. Eiväthän muut alat tietysti voi tulla kysymykseenkään.

Janne Flykt oli hymyillyt valoisinta hymyään. Ei luonnollisesti, kun oli kerran kysymys lähetysyhdistyksen vuosijuhlasta. Olihan hän tosin pitänyt esitelmän palokunnan kesäjuhlissa ja nuorisoseuran iltamissa eri aloilta -- niinkuin kaikki tiesivät -- mutta lähetysyhdistyksen vuosijuhlahan oli jotakin aivan toista. Hän kyllä käsitti sen.

Postimestarin kalpea rouva oli jättänyt hyvästit ja lausunut vielä ovessa:

-- Me saamme siis luottaa pastoriin?

Tietysti. Sehän oli selvää.

Janne Flykt oli mietiskellyt aihetta useana päivänä, mutta ei ollut löytänyt sopivaa. Hän oli ajatellut "pakanalähetystyön merkitystä seurakuntaelämälle", mutta melkein samanlaisesta aiheesta oli tuomiokapitulin asessori Haglund viime vuosijuhlassa pitänyt erittäin valaisevan esitelmän. Hän ei siis saattanut ryhtyä siihen. Yleensä oli lähetyskysymystä pohdittu kaikilta mahdollisilta puolilta, jotenka se ala oli jokseenkin tyhjennetty. Kaupungissa vierailleet lähetyssaarnaajat olivat pitäneet siitä huolen.

Hänen oli siis käännyttävä muille aloille. Olihan kristinuskon maailma siksi rikas, että sieltä kyllä sopiva aihe löytyisi.

Hän oli kauan aikaa miettinyt kysymystä kirkon suhteesta taiteeseen. Tuo aihe oli jo pitemmän aikaa kiinnittänyt erikoisesti hänen mieltänsä. Se oli ensinnäkin uusi. Siitä hän ei muistanut pikku piispankaupungissa kenenkään ennen puhuneen. Se oli tuntematon maa -- terra incognita --, jossa saattoi tehdä mielenkiintoisia löytöretkiä.

Yliopistossakaan ei kysymykselle oltu huomiota omistettu. Jossakin kurssikirjassa oli siitä sivumennen mainittu, luennoilla ei sanaakaan. Sen sijaan oli kirkollisesta taiteesta pidetty kokonainen luentosarja, mutta se ei ollut Janne Flyktiä tyydyttänyt. Hän oli toivonut, että professori olisi joskus puhunut myös sellosta, jonka hän oli ostanut erään kuolleen musiikkimiehen huutokaupasta, ja joka oli sulostuttanut hänen yksinäisiä talvi-iltojaan koleassa vinttikamarissa Katajanokalla. Taikka viulusta. Mutta niihin ei professori ollut kajonnut. Hän oli rajoittanut esityksensä vain urkuihin ja kirkkomusiikkiin yleensä. Papin elämästä oli myös puhuttu hyvinkin laajalti, vieläpä sellaisista yksityisseikoista kuin hänen puvustaan ja virkahuoneensa kalustuksesta, mutta muista pappilan huoneista ei oltu mainittu sanaakaan. Ehkäpä sellokin sai löytyä jossakin muussa huoneessa. Kirkkomaalauksista ja alttaritauluista oli myös annettu hyvinkin asiallisia selostuksia. Olipa professorin persoonallisella johdolla käyty pääkaupungin kirkkojen alttaritauluihin tutustumassakin. Mutta siitä, missä suhteessa papin tuli olla ns. "maalliseen taiteeseen", kuten kirjallisuuteen, musiikkiin ja näyttämötaiteeseen, ei oltu hiiskuttu mitään. Jumaluusopin ylioppilaat kävivät teatterissa ja konserteissa kuten muutkin kuolevaiset -- puhumattakaan siitä, että monet heistä olivat vakinaisia vieraita pääkaupungin huomatuimmissa kapakoissa. -- Mutta tätä "suhdettaan" maailmaan he eivät koskaan viitsineet lähemmin määritellä. Pääsääntönä useimmilla tuntui olevan, että niinkauan kuin ei vielä tarvinnut kappaa eikä kaulusta kantaa, oli kaikki luvallista. Papiksivihkimisen jälkeen sulkeutui kaunis, houkutteleva maailma heidän takanaan kuin taika-ovi "Tuhannen ja yhden yön" saduissa, ja nuo entiset ylioppilaat muuttuivat ahdasmielisiksi, tuomitseviksi papeiksi. Sen jälkeen oli viaton naurukin heistä melkein syntiä. Useimmat väittivät tehneensä "parannuksen", mutta mikäli Janne Flykt heitä tunsi, juonti parannuksenteko alkunsa papiksivihkimispäivältä. Siis vannaa paavia kaikki! ... Sillä eikö roomalaiskatolinen kirkko juuri opettanut, että pappi vihkimistilaisuudessa sai "häviämättömän luonteen" -- character indelibilis, joka teki hänestä oikean papin. Sellaisen uuden luonteen luuli moni luterilainenkin pappi saaneensa papiksivihkimisessä.

Tuo oli hullutusta kaikki tyyni! Papiksivihkiminen pantiin rajaksi maailman ja Jumalan välille! Kappa ja kaulus estivät noita entisiä pääkaupungin iloisia eläjiä käymästä konserteissa ja teattereissa. Poikkeuksen muodostivat vain koulujen opettajat. Hekin olivat melkein poikkeuksetta papiksivihittyjä. Heitä ei yleinen mielipide arvostellut lähimainkaan yhtä ankarasti kuin kirkon pappeja. Se johtui kai siitä, että heidän kappansa enimmäkseen nautti virkavapautta, samoin kuin kaulukset, joita ei tarvinnut silityttää kuin joka toinen tahi kolmas vuosi.

Janne Flykt oli muodostanut itselleen oman maailmansa, eikä hän ollut hakenut siihen lupaa paremmin tuomiokapitulilta kuin yksityisiltä uskovaisiltakaan. Siihen maailmaan kuului ensinnäkin hänen työnsä pappina, rakkaaksi käynyt tuomiokirkko alttareineen ja kupoolienkeleinean, sello ja viulu kotona, joiden ääressä iltahetki luisui niin huomaamattomasti käsistä, isoäiti, appivanhemmat ja Johanna ... niin ... rakas, armas Johanna! Oikeastaan hän ei tiennyt, mihin kohtaan hän Johannan olisi asettanut. Hän sopi välistä melkein mihin hyvänsä. Yksi paikka vain ei ollut häntä varten, ja se oli se, jossa Vapahtaja seisoi hymyilevänä ja lempeänä hänen kotoisen maailmansa keskellä ja puheli: "Kas niin, Janne Flykt! Kaikki on sinun, mutta sinä olet minun ja minä olen Jumalan!"

Ja kun hän illalla soitti viulullaan Schubertin "Ständcheniä", saattoi hän kuvitella Vapahtajan istuvan vastapäätä, pöydän toisella puolen ja katselevan häntä ihmeellisen syvillä silmillään, joissa kuvastui koko ihmiselämän rikkaus ja ikuinen kaipaus. Ja kappaleen päätyttyä Vapahtaja puheli: "Soitto ja laulu ovat Jumalasta, annetut meille virkistykseksi maisella matkallamme. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä ei milloinkaan ole minua laulu niin virkistänyt, kuin viime kertaa käydessäni Jerusalemin temppelissä, -- silloin kun lapset lauloivat minulle siellä. Eivätkä he kaikki edes osanneet oikein lausua 'hoosiannaakaan!'"

Vapahtaja hymyili surunvoittoisesti vanhoille muistoilleen, ja hän, Janne Flykt, rupesi hyvin hiljaa soittamaan "Hoosiannaa".

Sellaista se oli. Hän oli siis onnellinen omassa maailmassaan. Mitä hän välitti siitä, että kaupungilla kuiskailtiin hänen harhaoppisuudestaan. Ei kerrassaan mitään! Niin kauan kuin ei kukaan ollut selitystä vaatimassa, istui hän rauhassa soittokoneidensa ääressä ja sävelteli pieniä lauluja, taikka tutki Renanin "Vapahtajan elämää". Se viehätti häntä varsinkin niiden kauniiden luonnonkuvausten vuoksi, joita ranskalainen mestari loihti esiin Genetsaretin reheviltä rannoilta ja Galilean idyllisistä vuorilaaksoista.

Esitelmän valmistaminen tuotti hänelle paljon huolta. Aihe, jonka hän oli valinnut, ei taipunutkaan niin helposti hänen käsissään kuin hän aluksi oli luullut. Mutta hän muokkasi sitä kerta toisensa jälkeen ja lopuksi se antoi perään.

Lopputulos teki hänet kuitenkin surulliseksi: se ei ollut rohkaiseva. Päinvastoin se masensi mieltä. Parhaalla tahdollakaan hän ei tässä kysymyksessä voinut sanoa hyvää "kirkkoäidistä". Hän mietti, punnitsi, ja katseli asiaa sen eri puolilta, mutta tulos oli sama: kirkkoäiti suhtautui käytännössä kylmästi taiteeseen. Sille ei voinut mitään.

Vai oliko kirkon käytännöllistä elämää arvosteltava sen palvelijain ja jäsenten mukaan? Epäilemättä. Heidän kanssaanhan maailma joutui kosketuksiin jokapäiväisessä elämässä.

Piispasta hän ei paljon tiennyt, -- eikä hän halunnut ruvetakaan yksityisiä henkilöitä arvostelemaan; hänellä ei ollut siihen oikeutta. Ainoa kuva, joka elävimmin oli jäänyt hänen mieleensä hiippakunnan päästä, liittyi läheisesti muutamaan seinärahalla-oloon tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa monta, monta vuotta sitten. Siihen oli piispa suhtautunut sangen vapaamielisesti. Mutta seinärahanlyöntihän ei nyt ollut mitään taidetta kertakaikkiaan. Entä pastori Skarp? Niin, hänen käsityksensä asioista antoi kyllä paljon valaistusta esilläolevaan kysymykseen, Janne Flykt muisti hänen sanansa "viulun vingutuksesta ja pianon linkutuksesta". Nyt olisi ollut sopiva tilaisuus "selittää". Mutta kun hän tarkemmin asiaa ajatteli, sai vanha Skarpkin jäädä.

Ei! Esitelmä oli otettava yleispiirtein. Siihen ei saanut tulla "sarvia eikä hampaita". "Taide taiteen vuoksi." Se sana oli tässä paikallaan.

Kuinka tämän esitelmän valmistaminen tuottikaan hänelle tuskaa! Hän mietti jo hyljätä sen ja ruveta valmistamaan uutta, mutta lähetysyhdistyksen vuosijuhla oli jo parin päivän päästä eikä uuden valmistamiseen ollut enää aikaa.

Askel oli otettava, vaikka hän aavistikin vastarinnan, joka sen johdosta nousisi. Mutta parempi sanoa kerran suoraan kuin aina aikoa.

Saarnoissa hänellä ei olisi niinkään hyvää tilaisuutta julistaa uskoaan juuri tässä kysymyksessä. Ja jos olisikin, olisi kuitenkin parempi valmistaa maaperää ensin muualla.

Hän päätti pitää esitelmänsä ja jäi odottamaan vähän levottomana vuosijuhlan iltaa.

* * * * *

Lähetysyhdistyksen vuosijuhla pidettiin kaupungin pienellä rukoushuoneella. Jo hyvän aikaa ennen juhlan alkamista oli rukoushuone täyttynyt lehtereitään myöten. Siellä olivat edustettuina kaikki pienen piispankaupungin eri piirit ja säädyt, piispanrouvasta alkaen Moilasen Matleenaan saakka, jonka viimeksimainitun erikoisoikeuksiin kuului pyykinpesu maaherralle, pormestarille ja tuomiorovastille.

Sivuhuoneessa kävi vilkas liike. Keittiössä kiehuivat kahvipannut. Pormestarin iso pannukin oli saanut alentua korkealta hyllyltään tänne toisten hämäräperäisten kahvipannujen rinnalle. Varsinkin hermostutti sitä Matleena Moilasen pannu. Sen kylki oli kuhmuja täynnä, ja se porahteli aivan pormestarin kahvipannun vieressä, ilmeisesti ylpeillen sillä, että sen omistaja kuului vakituisiin rukoushuoneella kävijöihin.

Sitä ei pormestarin pannu voinut sanoa omasta emännästään. Hänen iltansa kuluivat tavallisesti joko insinööri Lundilla taikka asessori Haglundilla. Tänä iltana hän oli kuitenkin saapunut juhlaan, sillä se kuului piispankaupungin hienoston tapoihin.