Part 2

PÖLLÖNKORPI. Kumpi silmä se oli?

MAIJU PÖLLÖNKORPI Se oli — (Katsoo Freckstedtiä).

FRECKSTEDT (hieroo vasenta silmäänsä).

MAIJU PÖLLÖNKORPI. Se oli vasen —

PÖLLÖNKORPI. Ai, ai! Annas kun katson sitä —

MAIJU PÖLLÖNKORPI. Enkä anna — koska olit niin hävytön — joudun sinun tähtesi naurettavaksi kaikkien ihmisten edessä — häpeä toki! (Menee nopeasti vasemmalle).

PÖLLÖNKORPI. No, kun se näytti niin — älähän nyt — enhän minä sinusta usko —

MAIJU. Kyllä minunkin mielestäni patruuna saisi vähän hävetä.

PÖLLÖNKORPI. Ole nyt sinäkin siinä — pyryharakka!

MAIJU (härnäävällä ivalla). Noin komea mies — ja epäilee omaa vaimoansa — (katsoo Freckstedtiin) — tuollaisen tähden. (Juoksee oikealle).

FRECKSTEDT (yskii).

PÖLLÖNKORPI (nauraa tyytyväisenä). He, lie, he! (Tulee Freckstedtin luo.) Se latukka taisi olla oikeassa. Eihän mikään nainen eroa minusta sinun tähtesi, Freckstedt — (vetelee viiksiään) — vai mitä?

FRECKSTEDT (loukkaantuen). Ehkä ei, eikä se minulle kuulu. (Asettuu arvokkaasti Pöllönkorpeen -päin.) Nyt minä lähden ja jätän —

PÖLLÖNKORPI. Eikä hemmetissä! Nyt me teemme sen metsäkaupan — —

FRECKSTEDT (ylpeästi). Minä en tee mitään kauppoja miehen kanssa, joka on minua loukannut —

ARVI. Älkää nyt sentään, Freckstedt —

FRECKSTEDT. En. Minä en tee —

PÖLLÖNKORPI. Puhu nyt sinäkin, Arvi, järkeä tällä tyhmeliinille!

FRECKSTEDT. Järkeä! Minulleko järkeä! Te sitä tarvitsisitte jos kukaan.

PÖLLÖNKORPI. Te?

FRECKSTEDT. Ei, vaan te!

PÖLLÖNKORPI. Niin, niin! Minä tietysti. Mutta minä tarkotin —

FRECKSTEDT. Minä en välitä teidän tarkotuksistanne!

PÖLLÖNKORPI (toivottomana Arville). Hän teitittelee minua, vaikka hyvässä neekerirommi-totissa olemme juoneet veljenmaljat —

FRECKSTEDT. Rommitotia te kyllä juotte ja hienoja viinejä — ja samppanjaa — ja remuatte markkinoissa ja pitopaikoissa ja leikittelette —

KALLE (tulee).

FRECKSTEDT (jatkaa). — herrasmiehiä ja sivistyneitä, vaikka olette sisältä silittämättömiä ja päältä höyläämättömiä. Te olette kerrostuneet —

KALLE (tokasee). Herrastuneet sivistymättä.

FRECKSTEDT. Niin olettekin. Ja sellaiset ihmiset ovat —

KALLE. Ne ovat nautoja ne.

FRECKSTEDT. Äsh!

PÖLLÖNKORPI. Ole vaiti, Kalle! Me hieromme sovintoa. Etkö sinä sitä huomaa.

KALLE. Minun mielestäni hän aivan nautamaisesti —

PÖLLÖNKORPI. Ole nyt vaiti! Tiedäthän, että Freckstedt oli meidän opettajamme maanviljelysopistossa — hänellä on oikeus puhua. Eihän sanoista päähänsä läpiä saa.

KALLE. No, eipä ei! Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

ARVI (hauskasti). Kuten tunnillakin.

PÖLLÖNKORPI (koettaen lyödä leikiksi). Aivan niinkuin tunnillakin. Ha, ha, ha!

FRECKSTEDT. Naurakaa te vaan! Minä en siitä välitä — Mutta koska te mainitsitte opettajasta, niin tahdonpa teille entisenä opettajana sanoa, että suotta te leikittelette suuria maanviljelijöitä ja ostelette suuria kartanoita. Kaikesta siitä tulee kuperkeikka ennemmin tai myöhemmin.

ARVI. Se oli tosi sana, Freckstedt!

PÖLLÖNKORPI (sovinnollisesti). Tietysti oli. Totta kai. Ja nyt me lyömme sovinnon kämmentä ja teemme metsäkaupat. (Kaivaa taskustaan papereita).

FRECKSTEDT. En koskaan teidän kanssanne.

PÖLLÖNKORPI (vaipuu tuolille pöydän viereen). Tämä tästä sitten tuli lorun lopuksi! (Arville.) Härjänheimo ei tule ja myyjän asiamies lähtee — ja minä saan mennä Maijuni kanssa tielle. (Hypähtää ylös.) Aijai, millainen aasi minä olen ollut! Aijat!

FRECKSTEDT (istuu tyytyväisenä). Vastako kirkkopatruuna sen nyt huomaa?

PÖLLÖNKORPI (kävelee edestakaisin). Vasta. Nyt vasta sen huomaan. Mitä saakelin tekemistä minulla oli valtiopäivillä —

FRECKSTEDT (ivallisesti). Niin — kaikellaisia aaseja sinne myöskin valitaan.

PÖLLÖNKORPI (huomaamatta ivaa, ottaa päästään kiinni). Niin valitaan, niin valitaan!

ARVI (ärtyisesti). No, mitä se nyt tähän kuuluu!

PÖLLÖNKORPI (pysähtyy Arvin eteen). Kuuluu se. Se juuri kuuluukin. — Ellen minä olisi siellä ajanut naisen naimaijän korottamista, niin olisin saanut Maijun jo viime vuonna ja — ja nyt olisi kartano maksettu. (Koomillisella vakavuudella.) — Eikös se ollut aasimaisesti tehty, se — Ja ne toiset aasit, jotka sitä sitten kannattivat. Hyi saakeli!

TOISET (nauravat).

PÖLLÖNKORPI (istuu taas äskeiselle paikalleen). Jaa, jaa! Tässä näette, kuinka vanhat synnit tulevat rangaistuksi. Höh, höh!

KALLE (menee Freckstedtin luo). Kyllä parooni nyt sentään ostaa sen metsän.

FRECKSTEDT. En.

ARVI (nousee). Ellei muuta syytä ole kuin tuo äskeinen —

FRECKSTEDT. Siinä onkin tarpeeksi — (Nousee.) Jos aatelismies tulee loukatuksi —

KALLE. Pöllönkorpi on yhtä hyvää aatelia kuin tekin —

FRECKSTEDT (halveksien). Minä en keskustele näistä asioista — entisen kuskini kanssa.

KALLE (kimmastuen). Mutta minä keskustelen nyt teidän kanssanne. (Osottaa Pöllönkorpea.) Hän myöskin luuli itsensä loukatuksi — ja siitä syystä kiivastui —

ARVI. Ja jos Pöllönkorpi nyt pyytää kiivauttaan anteeksi —

FRECKSTEDT. Minä en sittenkään —

KALLE (tiukasti). Teidän täytyy!

FRECKSTEDT. Huuti, mies!

PÖLLÖNKORPI (nousee). Älähän nyt, Kalle, rakenna uutta riitaa! Myönnänhän minä erehtyneeni ja kiivastuneeni ihan turhasta — ja minä olen valmis pyytämään —

KALLE. Anteeksiko?

PÖLLÖNKORPI. Jotakin sellaista kai tässä nyt on tehtävä —

ARVI. Tietysti! Se on ihan paikallaan. Kunnon mies aina sovittaa solvauksensa. Ja toinen kunnon mies sopii —

KALLE. Eipäs!

TOISET. Mitä?

KALLE. Minä sanon vaan, että isäntä ei pyydä anteeksi kaikellaisilta —

FRECKSTEDT. Mitä sinä lurjus —

KALLE (nostaa housujaan ja lähenee niin uhkaavasti Freckstedtiä, että tämä väistyy mahdollisimman kauvas oikealle etualalle). Semmonen lurjus minä vaan olen, että —

PÖLLÖNKORPI ja ARVI. No, mutta, Kalle!

KALLE. Freckstedt sopii kyllä ilman anteeksipyyntöäkin.

FRECKSTEDT. Väisty tieltäni, mies!

KALLE (ottaa lujasti Freckstedtiä kädestä ja kuiskaa). Ellette heti tee sovintoa, niin minä kerron nähneeni teidät ja emännän lammen rannalla. Mutta tehkää se heti paikalla, muuten —

FRECKSTEDT (aivan hädissään, hiljaa). Ettehän te —

KALLE (tiukasti). Heti paikalla! Ilman ainoatakaan sanaa! Tai muuten ette lähde täältä ehjin nahoin. Tunnettehan Pöllönkorven — ja tunnette oman syynne. (Kääntyy toisiin. Hellittää ja rupeaa nauramaan.) Parooni on valmis sopimaan. Hän oli vaan vähän ärtynyt äsken ja katuu sitä nyt.

ARVI. Onko todella?

PÖLLÖNKORPI. Eihän — onkohan —

FRECKSTEDT (on aivan kuin kurkussa istuisi paha pala, ei tahdo saada puhutuksi). Hm! Hm! Kalle huomautti aivan oikein, ettei — ettei niin vanhojen tuttavien — näin pitopäivänä sovi herättää — herättää ikävää mielialaa —

PÖLLÖNKORPI. No, niin, niin! (Ojentaa kätensä).

FRECKSTEDT (tarttuu Pöllönkorven käteen). Ei siis sanaakaan enään tästä —

PÖLLÖNKORPI. Ei — ei tietysti —

ARVI. Hurraa! Mainiota!

KALLE. Ja nyt parooni tekee heti sen metsäkaupan — jos kirkkopatruuna tahtoo —

FRECKSTEDT (katsoo kelloaan). Niin — aivan heti sitten. Onko teillä jo paperit allekirjoitettuina?

KALLE (oikealla Freckstedtin takana, naureskellen). Rommitotissa juotu veljenmaljat!

FRECKSTEDT. Sinulla — tarkotin. Onko veljellä jo —

PÖLLÖNKORPI (antaa paperit). Tässä on — kaikki kunnossa.

FRECKSTEDT (katsoo papereita, ottaa kynän taskustaan ja istuu pöydän ääreen oikealle). Jahah! Metsä yhdeksään tuumaan tyvestä jalan korkeudelta ja hinta 200.000. (Kirjoittaa molempien alle.) Hyvä on. Kalle ja Rekola todistavat. (Ottaa taskustaan pankkiosotuskirjan, kirjoittaa nimensä ja repäsee lehden irti.) Tässä todistajille kynä.

KALLE (kirjoittaa). Kyllä minä todistan, että huono kauppa tämä on.

FRECKSTEDT. Ei minulle.

PÖLLÖNKORPI. Eikä minulle. He, he, he!

ARVI (kirjoittaa). Molemmat siis voittivat. Kaikki hyvin!

PÖLLÖNKORPI (ottaa paperit, joista toisen antaa Freckstedtille). Kaikki hyvin! Tässä sinulle!

FRECKSTEDT (antaa pankkiosotuksen). Ja tässä sinulle.

PÖLLÖNKORPI. Ja nyt alkaa juhla! Nyt pojat harjakaisille! (Ottaa Freckstedtiä kädestä.) Kiitos vaan! (Rupeaa leveästi nauramaan.) Ja sinulle minä viitsin suuttua! Mitä se nyt olisi tehnyt, vaikka sinä olisit pussannutkin Maijua. Silloin hän olisi huomannut eron.

FRECKSTEDT (yrittää nauraa). Minkä eron?

PÖLLÖNKORPI (pukkaa Freckstedtiä vatsaan). No, eron — meidän välillämme. Eihän sinusta ole naissankariksi — sinä et ole mikään Don Juhannes kuten — (sivelee viiksiään) joku toinen tässä. — Kun minä pussaan, niin — herra jesta — se on vasta »ilmi — eleison» se. — He, he, he! (Koston nautinnolla.) Ja sampankaljaa minä juon, ja lystiä minä pidän — sillä minun kannattaa! He he, he! Ja taloni minä asun niin, ettei minun tarvitsekaan lähteä maita mantereita kiertämään — sellainen poika minä vaan olen — no, ymmärrätkö —

FRECKSTEDT (yrittää nauraa). Kyllä, kyllä — mutta minulla on eräs tärkeä asia junalle, minun täytyy — (Katsoo kelloaan.) Näkemiin — minun täytyy — (Menee vasemmalle).

PÖLLÖNKORPI. Mene, mene, mutta älä viivy —

FRECKSTEDT (ulkona). En — en —

PÖLLÖNKORPI. Kuule Kalle! Mitä lempoa sinä teit sille Freckstedtille?

ARVI. Niin mitä — sano se!

KALLE. Jaah! Minä en sitä sano — tai jos sanon, niin — no, niin — sanon joskus, jos sopii —

PÖLLÖNKORPI. No, jääköön sitten! Tule nyt, Arvi! Mennään vähän katsomaan juhlavalmistuksia — (Lähtee vasemmalle).

ARVI (Kallelle). Minä melkein arvaan —

KALLE (panee sormen suulleen). Hsss!

ARVI. Hm! Selvä se! (Menee vasemmalle).

KALLE (yksin). Voi, voi sitä emäntää! Ja sitten sitä Freckstedtiä! (Ajattelee.) Ja, voi, voi sitä Pöllönkorpeakin. — Mikähän juttu tästä tulee — tai jääkö ehkä tähän. — Onneksi sain metsäkaupan pelastetuksi. Vaikka ei se ollut rehellisellä tavalla. Pöllönkorpea piti vetää nenästä. — Mutta mikäs siinä muukaan auttoi — (Kävelee.) Ai, ai sentään! Ne naiset, ne naiset! Olisipa ilkeätä tulla noin puijatuksi. Kyllähän se Saarakin pian olisi valmis — mutta — kukapa hänestä juuri välittää — (Raapii korvallistaan.) Hm! Välitänkös minä sitten — (Pysähtyy pöydän ääreen ja ottaa taskustaan paperlkäärön.) Tässä nyt on se tuliainen Saaralle — se esiliina — (Muistaa.) Ai, pentele! (Kaivaa toista laskuaan.) Se Maijun esiliina on vielä minulla. (Avaa Maijun esiliinan käärystä ja katselee sitä.) Se on oikeastaan hyvin hauskan näköinen kapine. (Katselee ja kulkee vasemmalle etualalle.) Minkätähden se tuntuu noin somalta hyppysiin! Ja minusta tuntuu, että se tuoksuukin aivan erikoisen ihanalta. — Hm! Kyllä se Maiju on sentään suloinen tyttö. Ei siinä Saara — hm! — Saara — ja Maiju — — Ei, ei! Ei niitä rinnakkain passaa panna. — Ja tuollainen esiliinakin —

SAARA (tulee touhulla oikealta). Kalle!

KALLE (pelästyy). No, voi sun — (Pistää esiliinan nopeasti takkinsa alle ja napittaa takkinsa).

SAARA (menee Kallen kaulaan). Oi, kultaseni! Tuskin olemme saaneet edes nähdä toisiamme tässä mylläkässä. Nyt olemme täällä hetken yksiksemme — olemme sulkeutuneina vain toisillemme — niinkö —?

KALI, Niin.

SAARA. No?

KALLE. Mitä no?

SAARA. Voi sinua — ujostelijaa! Etkö tiedä, mitä tehdään —

KALLE. Oi, voi, jos tietäisit — minä ihan palan —

SAARA (haltioissaan). Oi Kalle, Kalle! (Painaa päänsä Kallen rinnalle.) Hillitse itsesi — oi hillitse —

KALLE (tuskaisesti). Mitäs tässä nyt olisi hillitsemistä — kuuma minulla on — niin että tukehdun —

MAIJU (tulee oikealta).

SAARA. Kun sinä oletkin noin paksusti puettuna — (Rupee aukasemaan Kallen takin nappeja.) Heitä takki yltäsi —

KALLE. (parkasee). Ei, ei, ei. Tulee heti vilu — ei —

SAARA (avaa napit). Noin! (Esiliina putoaa maahan).

KALLE. Ai, ai!

SAARA. Mitä tuo on? (Ottaa esiliinan maasta).

MAIJU. No, jopa nyt jotakin —

SAARA. Mitä? Maijun esiliina!

MAIJU. Povessa — sydämen päällä — (Vaipuu nauraen sohvalle oikealla).

KALLE (vaipuu aivan nolona sohvalle vasemmalla). Oi, oi, oi, oi!

Esirippu.

Kolmas näytös.

Sama paikka ja samat asemat.

SAARA (suuttuneena). Kenen tämä riepu on? Hah?

KALLE. Katsos — tuota —

MAIJU. Ei se ole mikään riepu! Se on —

SAARA. Vaiti, sinä!

KALLE. Älä nyt, Saara —

SAARA. Miten tämä on joutunut sinun takkisi alle? Sano!

KALLE. En minä tiedä —

SAARA (huutaa). Kuinka et sitä tiedä?

KALLE. En tiedä — kuinka tulin sen pistäneeksi —

SAARA (Maijulle). Onko tämä sinun?

KALLE. Minä en tietänyt kenen —

SAARA. Vaiti, sinä!

KALLE. Kyllä vaikenen, jos vaan annat selittää.

SAARA. Maiju! Onko tämä sinun?

MAIJU (voi tuskin puhua naurultaan). Kyllä — tietysti — tunnettehan sen —

SAARA (Kallelle). Sinä sarvikuono! Mitä sinulla on ollut Maijun kanssa —

KALLE. Ei meillä mitään —

SAARA (itku kurkussa). Sinä olet hyväillyt Maijua — olet kisaillut hänen kanssaan — sinä — sinä — oh, minua onnetonta neitoa — sinä rakastat häntä — ja — (heiluttaa esiliinaa ilmassa) — tällä tavalla häpäiset minun ensilempeäni —

KALLE (nousee). Älä nyt Saara-kulta huuda —

SAARA (parkaisee). Minä en sinusta huoli — teen eron sinusta — (heittää esiliinan Kallen silmille) — senkin turkkilainen! (Menee kiireesti vasemmalle).

KALLE (vaipuu takaisin sohvalle). Onpa sillä peijakkaalla aika sisu.

MAIJU (nauraa yhä). Minä lahjotan sen nyt sinulle — saat ommella siitä itsellesi rukkaset —

KALLE. (nolona). Neköhän ne tässä nyt tulivat?

MAIJU. Mene nyt pyytämään anteeksi! — Kyllä Saara leppyy, kun miehen saa.

KALLE. Minä en välitä hänen leppymisestään — (Nousee.) Minä jo tässä äsken mietiskelin, että — minä en ole siitä Saarasta koskaan tykännytkään — olen tässä pikiintynyt ihan toisaalle — Kuule, Maiju! (Äkkiä.) Minä nain sinut.

MAIJU (hypähtää ylös). Ohoh!

KALLE. Älä nyt pelästy — äläkä vastaa yhtään mitään — jos sanoo jotakin ajattelematonta, niin sitä on niin vaikea sitten peruuttaa —

MAIJU. Sinä olet —

KALLE. Niin, niin! Minä olen rakastunut sinuun —

MAIJU. Mutta minä —

KALLE. Vaiti, vaiti! Sano sitten myöhemmin! Kuule! (Ottaa pöydältä kääryn ja kietoo esiliinan sen ympärille.) Tässä on sinun esiliinasi! (Vie ne Maijulle.) Ota! Tuossa! Etkös ymmärrä? Onhan se sinun esiliinasi! Ja mitä sen sisässä on, kuuluu myös sinulle.

MAIJU. Kalle on aika hulivili!

KALLE. Minä olen mailman vakavin mies. Siksi minua pidetään leikillisenä, kun minä olen niin hirmuisen vakava.

MAIJU (ottaa esiliinansa, käärö putoo lattialle). Minä olen myöskin vakava. Tämä on minun — (Menee vasemmalle puolen näyttämöä asetellen esiliinaa eteensä).

KALLE (ottaa käärön maasta). Ei sinua näy voittavan kirkkonaamalla.

MAIJU. Ei, eikä tyhmillä jaarituksilla.

KALLE (menee Maijun perässä). Millä sitten?

MAIJU (veitikkamaisesti). En sano.

KALLE. Ai, ai, kuinka sinun silmäsi välähtivät hauskasti.

MAIJU. Joutavia!

KALLE. Ja huulesi värähtelevät noin viekoittelevasti.

MAIJU (nyrpistää suutaan). Se ei ole totta.

KALLE. Voi taivaan talikynttilät — kuinka sinä olet nätti —

MAIJU (härnäten). Suotta yrittää — ei se auta yhtään mitään —

KALLE (raapii nolona korvallistaan). . Millainenkos vekarajalka tässä sitten olisi heitettävä?

MAIJU. Sellainen, ettei siihen Kaljunen pysty. (Aikoo lähteä).

KALLE (estää). Ei, ei! Et saa mennä! Voi, voi! Jos nyt olisin sellainen Don Juhannes kuin —

MAIJU (ivallisesti). Mutta sinä et ole mikään!

KALLE. Enkö? — Ota nyt edes tuo paketti pois minun kädestäni — se häiritsee minua —

MAIJU. (härnäten). Enkä ota.

KALLE. Äläpäs huoli! Kun minä vaan saan oikean langan päästä kiini — kun vaan keksin keinon, jolla sinut voitan —

MAIJU. Sellaista ei voi keksiä.

KALLE. Eikö?

MAIJU. Ei.

KALLE (heittää käärön suuttuneena maahan). No, sitten minä otan ja nain sinut aivan heti.

MAIJU (hämmästyen). Häh?

KALLE. Aivan heti! Keksimättä mitään.

MAIJU (astuu askeleen taaksepäin). Mitä sinä —

KALLE (innostuu Maijun hämmästymisestä). Minä kihlaan sinut morsiamekseni aivan heti. Tässä paikassa —

MAIJU (nostaa kädet poskilleen). Älä nyt huuda — ihmiset kuulevat —

KALLE (haltioissaan). Vai en keksi! Voi, herra, kuinka minä tykkään sinusta — (Ottaa Maijua syliksi.) Minä ihan pakahdun paljaasta rakkaudesta — (suutelee Maijua) — ihan paljaasta rakkaudesta —

MAIJU (tukahutetusti). Oletko sinä hullu!

KALLE (suutelee yhä). Ihan paljaasta rakkaudesta —

HÄRJÄNHEIMO (tulee kiireesti oikealta, seistä töksähtää hämmästyksestä). No, kylläpä onkin rakkautta mitan täydeltä —

MAIJU (parkaisee). Hih! (Ottaa nopeasti paketin maasta ja juoksee oikealle).

HÄRJÄNHEIMO (nauraa). Aina sillä Kallelta vaan on sen rutonmoinen homma niiden hameväkien kanssa. (Menee tervehtimään.) Vaikka mies on kihloissa, tietääkseni —

KALLE (hämmentyneenä). Onko se todellakin Härjänheimo?

HÄRJÄNHEIMO. Eikö mies enään tunne —

KALLE. Kyllä, kyllä, minä nyt —

HÄRJÄNHEIMO. Putositko niin korkealta lemmenmailmasta että silmät meni sekasin?

KALLE (päästen vähitellen entiselleen). Kyllähän minä putosinkin — mutta puhutaan siitä toiste — nyt on paljon tärkeämpää — ai, ai, sentään —

HÄRJÄNHEIMO. No, mitä nyt sitten?

KALLE (toimessa). Odottakaas! (Työntää Härjänheimon istumaan oikealle.) Istukaa nyt tuohon — minä kohta — (Menee oikealle, huutaa.) Maiju! Tule heti tänne!

MAIJU (ulkona). Enkä tule!

KALLE (lyö jalkaa maahan). Tule aivan paikalla!

MAIJU. Älä kopeile, mies —

KALLE. Nyt on tärkeät asiat — kuuletko — minä käsken —

MAIJU. En ole sinun käskettäväsi — (Heittää esiliinakääreen Kallen silmille).

KALLE (pui nyrkkiä oikealle). Älä heittele minua esiliinoilla! — Mene heti sanomaan patruunalle, että Härjänheimo on täällä — tai muuten sinut hukka perii —

MAIJU (tulee oikealta ja menee vasemmalle). Jahah! Se on sitten eri asia —

KALLE (palaa pöydän luo). Peijakas saakoon selvää tuosta naisväestä! Toisinaan pitää käyttäytyä kuin metsän peto — ja toisinaan —

HÄRJÄNHEIMO (nauraa). Ja toisinaan kuin lauhkein lammas — niin se on —

KALLE. Eikä aina tiedä kummalla hahmolla sitä esiintyisi.

HÄRJÄNHEIMO. Paras kai, että molemmilla yht'aikaa —

KALLE (nauraa). Pitäisi kai olla susi lammasten vaatteissa — kuten Freckstedt —

HÄRJÄNHEIMO. Freckstedt? Onko hän täällä?

KALLE. No, hän se vasta onkin! Ai, ai sentään —

HÄRJÄNHEIMO. No?

KALLE (istuu pöydän kulmalle). Juuri tuossa samalla penkillä, missä isäntä nyt istuu — istui hän emännän kanssa — ja — ja nuoli rikkaa emännän silmästä —

HÄRJÄNHEIMO (hymyillen). Mitä sinä lörpöttelet!

KALLE. Juuri niin! Ja patruuna joutui näkemään — ja sitten oli tulla tappelu — ja sitten keksittiin se rikka — ja sitten Freckstedt kieltäytyi ostamasta metsää ja patruuna itki ja —

HÄRJÄNHEIMO. Ole nyt —

KALLE. No, ei se ihan ääneensä kollottanut, vaikka olisipa sitä ollut syytä siihenkin.

HÄRJÄNHEIMO. No, miten niin? Sano!

KALLE. Kun oli vähällä joutua maantielle. Te ette tullut. 200.000 oli maksettava ja Freckstedt rupesi vikurtelemaan —

HÄRJÄNHEIMO. Entä sitten?

KALLE (nauraa). Minä näytin Freckstedtille — (osottaa nyrkkiään) tuota noin — ja Freckstedt maksoi —

HÄRJÄNHEIMO. Mitäs hän nyt sinun nyrkistäsi!

KALLE (viekkaasti). Minä sanoin hänelle myös jotakin —

HÄRJÄNHEIMO. Mitä sitten?

KALLE. Jaa — sitä ei saa sanoa —

PÖLLÖNKORPI ja ARVI (tulevat vasemmalta).

PÖLLÖNKORPI. No, sinäkö Härjänheimo! Ihme ja kumma! Mistä sinä nyt —?

ARVI. Vaikka äsken sähköitit?

HÄRJÄNHEIMO (nousee tervehtimään). Pääsin rata-insinöörin veturissa — tulimme ihan lentämällä —

ARVI. Etkä sittenkään ehtinyt ajoissa. Kartano maksettiin ilman sinua.

HÄRJÄNHEIMO. Minä kuulin sen.

PÖLLÖNKORPI. Istutaan nyt vaikka tähänkin hetkeksi! (Istuvat sohville ja tuoleille.) Minulla onkin ihan kuuma. Olen ollut aivan kuin Turkin sodassa — tässä — huh, huh! Mutta nyt minä siitä peevelistä pääsin —

KALLE. Kenestä?

PÖLLÖNKORPI. No, siitä myyjän asiamieshyväkkäästä — se sitten kiusasi — ei minuuttiakaan ruvennut odottamaan —

HÄRJÄNHEIMO. Minun syyni kun myöhästyin, mutta en mitenkään päässyt. Ne talonkaupat kestivät niin kauvan.

PÖLLÖNKORPI. Talonkaupat?

ARVI. Oletko sinäkin myynyt talosi?

HÄRJÄNHEIMO. Olen.

PÖLLÖNKORPI (hämmästyen). Älä nyt! Kenelle?

HÄRJÄNHEIMO (nauraa ja heilahuttaa kättään). En minä niitä muista —

KALLE (päästää naurun rähäkän). Ei muista ulkoa — ihan kuin Rekola —

PÖLLÖNKORPI. Myynyt palstoina?

HÄRJÄNHEIMO. Koko talo pikkueläjille —

PÖLLÖNKORPI. Mutta mitä varten?

HÄRJÄNHEIMO. Ei kannattanut. Täytyi myydä joka vuosi 5000 metsää menojen peittämiseksi.

ARVI. Niin oli minunkin —

KALLE. Pentele!

PÖLLÖNKORPI (nolona). Entäs minä sitten — joka juuri olen ostanut tällaisen —

KALLE. Jossa on vielä kirkkokin!

TOISET (nauravat).

HÄRJÄNHEIMO. Kirkosta muistin sinun veljesi, maisterin. Tapasin hänet —

PÖLLÖNKORPI. Eikö hän tule tänne?

HÄRJÄNHEIMO. No, ei hän kai kuperkeikkansa jälkeen kehtaa tulla. Mutta hän pyysi minun puhumaan sinulle, että jos sinä siihen kirkkoosi ajattelet —

PÖLLÖNKORPI. Häntäkö saarnailemaan? He, he, he! Hän puhuisi samallaista pötyä jumalasta kuin ennen mailmassa maanviljelyksestä — ei veikkoset!

ARVI (nauraen). Esa on herraa pelkääväinen mies —

PÖLLÖNKORPI. Minä en pelkää herraa enkä rouvaa, mutta minun veljeni —

HÄRJÄNHEIMO. Hän ehdotti, että muuttaisit kirkon kansanopistoksi — ja hän pääsisi sitten sinne opettajaksi —

ARVI. Sehän kuulustaa joltakin, se!

PÖLLÖNKORPI. Hm! Kansanopistoksi —

KALLE (tokasee äkkiä). Kai se kansanopistopatruuna on yhtä hyvä kuin kirkkopatruunakin!

TOISET (nauravat).

PÖLLÖNKORPI (häveliäästi). No, ei se kirkkopatruuna tässä ole pää-asia — (Nousee).

KALLE. Kyllä se vaan on — Se on melkein niinkuin sanoisi — Rooman paavi. (Naurua).

SAARA ja MAIJU (tulevat kantaen koppaa, jonka laskevat perälle).

SAARA. Tässä on Esalle kirje. Asemamies toi — sanoi asemapäällikön lähettäneen. (Antaa kirjeen Pöllönkorvelle).

PÖLLÖNKORPI (lukee, hämmästyy). Mitä sian saksaa tämä on? (Lukee uudestaan, hämmästyy vielä enemmän.) Mi—mi—missä Maiju on?

MAIJU. Tässä olen.

PÖLLÖNKORPI (parkaisee). Emäntä. Missä hän on?

SAARA. En tiedä. Ei hän sisällä ollut.

PÖLLÖNKORPI (putoaa istumaan). Oo — ooh!

HÄRJÄNHEIMO (nousee). Mitä on tapahtunut?

ARVI. Näytä! (Ottaa kirjeen).

PÖLLÖNKORPI (hiljaa). Lue!

ARVI (lukee). »Emäntäsi ja herra Freckstedt matkustivat juuri Helsinkiin menevällä junalla, ensi luokan vaunussa. Heidän käytöksestään ja puheistaan päättäen voi huomata, että he olivat lähteneet salaisesti. Luulen, että he karkasivat. Veljesi Teppo.»

SAARA. Herra siunatkoon!

MAIJU. Auta armias!

HÄRJÄNHEIMO. Mitä ihmettä tämä tietää?

ARVI. No, vie sua ja viipota!

KALLE (nostaa housujaan). Vai niin ne ryökäleet vaan menivät!

MAIJU. Eivät edes hyvästi sanoneet.

SAARA. Voi, voi! Sellaista tulista rakkautta!

PÖLLÖNKORPI (nojaa päänsä käsiinsä). Vai niin menivät — niin menivät —

ARVI (Pöllönkorvelle). Älä nyt siinä voivottele! Jotakin on tehtävä! Tässä on kiire!

HÄRJÄNHEIMO. Mitä tässä nyt enään voi tehdä!

PÖLLÖNKORPI (valittaen). Ei mitään — juna menee niin kauheata vauhtia —

ARVI. Mutta sähkösanoma menee pikemmin.

PÖLLÖNKORPI (hypähtää ylös). Niin — sähkösanoma — (Tuskaisesti.) Voi jukolauta!

KALLE. Ja helereki! Voi!

PÖLLÖNKORPI (raivossa). Minä annan vangita heidät matkalla! Sen minä teen. Minä tuotan heidät takaisin — minä sähkötän — minä — kyllä minä näytän — (Nopeasti vasemmalle).

HÄRJÄNHEIMO. Onko se nyt viisasta?

ARVI. Ei taida olla.

KALLE. Päin pirkkalaa! Olkaa vissit siitä!

SAARA. Antaa heidän mennä! Ajatelkaa sitä kaikkivoittavaa rakkautta —

HÄRJÄNHEIMO. Älä siinä hupsi — vanha piika! Arvi! Kutsu Esa heti takaisin.

ARVI. Mutta ellei tule —?

HÄRJÄNHEIMO. Sano, että täytyy — Eihän sähkösanomalla ole kiire. Kyllä se aina junan saavuttaa.

ARVI. Niinhän se on. (Nopeasti vasemmalle).

SAARA (on suuttuneena koettanut saada sananvuoroa, mutta ei ole onnistunut). Ettes vähän häpeä!

KALLE. Minäkö?

SAARA. Vaiti sinä! Minä en ikinä enään puhu sinulle! Tonttu! (Härjänheimolle.) Kuinka sinä minua puhuttelet?

HÄRJÄNHEIMO. Minäkö?

SAARA. Vaikka olet oma sukulainen, niin heti kun näet, rupeat haukkumaan.

HÄRJÄNHEIMO. Enhän —

SAARA. Niin juuri! Olet niin sivistymätön, ettet edes tervehdi —

HÄRJÄNHEIMO. Sen minä todellakin tässä mylläkässä unohdin. Anna anteeksi! (Tarjoo kättänsä.) Päivää nyt!

SAARA (lyö häntä kädelle). Miksi sinä minua sanoit — häh!

HÄRJÄNHEIMO. Älä nyt viitsi — onhan tässä paljon vakavammat asiat —

KALLE. Hän sanoi sinua vanhaksi piiaksi.