Part 6

Mitä minua näin ollen hyödytti, että tuskin kaksikymmenvuotiaana taisin itsekseni ilman neuvomata lukea ja ymmärtää Aristoteleen "Kymmenen kategoriaa" nimistä teosta, joka sattumalta oli joutunut käsiini?[25]

Ja mitä minua ollessani mitä kurjin häpeällisten himojen orja hyödytti, että minä yksikseni luin kaikkia teoksia niin kutsutuista vapaista taiteista ja myös ymmärsin kaikki, mitkä vaan luettavakseni sain.

Minä iloitsin näistä teoksista ymmärtämättä, mistä se oli kotoisin, mikä niissä on totta ja varmaa. Sillä minä olin kääntänyt selkäni valoon päin ja kasvoni kohti valon valaisemia kappaleita, joten kasvonikin, joilla minun piti noita katsella, olivat varjon peittämät.

Mitä kaikkea olen rhetoriikasta, geometriiasta, musiikista ja arithmetiikasta ilman suurempia vaikeuksia ja ilman yhdenkään ihmisen neuvomista oppinut, sen Sinä, Herra minun Jumalani, tiedät, koska nopea käsitys ja terävä arvostelukyky ovat nekin Sinun lahjojasi. Mutta minä en niistä kantanut Sinulle kiitosuhria.

Sentähden ne tulivat minulle, ei hyödyksi, vaan yhä suuremmaksi vahingoksi; sillä vaan se oli minulle huolena, miten voisin tuon suuren osan omaisuudestani omassa vallassani pitää. En säästänyt miehekkäisyyttäni Sinun palvelukseesi, vaan minä matkustin pois Sinun luotasi kaukaiseen maahan hävittämään omaisuuttani haureuden himoissa. Mitä hyödytti minua hyvä omaisuus, kun en sitä hyvin käyttänyt? Ahkerat ja sangen lahjakkaatkin miehet noita taiteita hyvin vaikeasti ymmärsivät, ell'en minä heille niitä selittänyt, ja se oli heistä kaikkein etevin, joka selitystäni jaksoi jotakuinkin seurata, mutta sittenkään en tuntenut velvollisuudekseni sinua kiittää ja palvella.

Vaan mitäpä tuo kaikki minua hyödytti kun kuitenkin luulin, että Sinä, Herra Jumala, Sinä totuus, muka olet loistava, suunnattoman suuri kappale, ja minä palanen tuosta kappaleesta? Voi ääretöntä hullutusta! Noin oli kuitenkin laitani!

En häpeä, minun Jumalani, Sinun kasvojesi edessä tunnustaa Sinun laupeuttasi minua kohtaan ja Sinua avuksi huutaa, koskapa en silloin hävennyt ihmisten kuullen syytää Sinua vastaan häväistys- ja haukkumasanoja.

Mitä hyödyttikään minua, että nopealla käsityskyvylläni helposti suoriuduin noista opinnoista, ja että niin monet himmeät kirjat sain selville ilman mitään ihmisopetuksen apua, kun kuitenkin hurskauden opissa harhailin niin rumasti ja häpeällisesti, että pyhääkin raiskasin häpeemättömästi? Tai oliko Sinun pienoisillasi mitään haittaa tuosta hitaammasta ymmärryksestänsä, kun he eivät poikenneet kauvas Sinusta, ja niin kirkkosi pesässä rauhassa saivat untuvat ylleen ja vahvistivat terveellisen uskon ravinnolla rakkauden siipiä lentokykyisiksi?

Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi turvaan me tahdomme turvamme panna! Peitä Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä oletkin kantava pienoisiasi, kantava meitä, kunnes harmaiksi tulemme. Sillä ainoastaan kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät; mutta jos väkevyytemme on omaamme, niin on se sulaa heikkoutta.

Sinussa on ainainen autuutemme; jos Sinusta poispäin käännymme, niin suinpäin syöksymme onnettomuuteen. Me tahdomme jo kääntyä tykösi, Herra, ett'et Sinä kerran käännyttäisi meitä pois tyköäsi. Sillä Sinun tykönäsi on täydellinen autuutemme ilman mitään vajavuutta -- Sinä itse oletkin autuutemme.

Koska me Sinun tyköäsi olemme poistuneet, emme myöskään pelkää meiltä puuttuvan tykönäsi paikkaa palatessamme. Eihän meidän poissa ollessa ole silti kotimme sortunut, Sinä ijankaikkinen.

5 KIRJA.

Faustus.

Herra, ota vastaan tunnustusteni uhri huuliltani, jotka olet muodostanut ja innostanut tunnustamaan Sinun nimeäsi. Paranna kaikki minun luuni, jotta ne puhkeisivat sanomaan: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.]

Mitään uutta ei sekään Sinulle ilmoita, joka oman sisällisen elämänsä Sinulle paljastaa, sillä suljettukaan sydän ei voi sulkeutua Sinun silmältäsi, eikä vastahakoisinkaan ihminen saa kättäsi työnnetyksi pois luotaan. Sinä kovankin sydämen pehmität, milloin tahdot, joko laupeuden tai koston kautta, sillä mikään ei voi hehkultasi kätkeytyä. [Ps. 19, 7.]

Niinpä siis sieluni kiittäköön Sinua rakastaaksensa Sinua, ja tunnustakoon laupeuttasi kiittääksensä Sinua. Lakkaamatta ja vaikenematta veisaavat kiitostasi koko luomakuntasi ja ihmishenki, joka suun tunnustuksella puoleesi kääntyy. Sinua ylistävät kaikki elävät olennot ja kuolleet kappaleet luontoa tutkivien suun kautta, jotta sielumme väsähtymisestään virkoaisi ja luomiesi kappalten kannattamana ylenisi Sinun puoleesi, joka olet ne kaikki niin ihmeellisesti tehnyt. Sinun tykönäsi on virvoitusta ja todellista voimaa.

Menkööt vaan menojaan ja paetkoot luotasi nuo rauhattomat ja syntiset sielut. Sinä näet heidät kuitenkin ja hajotat varjot, joihin he kätkeytyvät. Katso, heidänkin ympärillään on kaikki kaunista; itse he vaan ovat häpeällisiä.

Mutta mitä vahinkoa ovat he Sinulle aikaan saaneet, tai millä ovat he voineet tahrata Sinun kunniakasta kuninkuuttasi, joka taivaasta alkaen aina alimpiin kappaleisiin saakka on oikea ja moitteeton?

Minne ovat he päässeet pakoon paetessaan Sinun kasvojasi? Missä on sitä paikkaa, missä et Sinä löytäisi heitä? He ovat paenneet päästäkseen näkemästä Sinua, joka kuitenkin näet heidät,[26] ja törmätäkseen soaistuina Sinua vastaan, joka et ole yhtäkään luomistasi jättänyt. Sinua vastaan törmätessään väärintekijät syystä saavat kipua kärsiä, koskapa väistävät armokatsettasi, rimpuilevat oikealle ohjaavaa kättäsi vastaan ja kaatuvat oman hurjuutensa valmistamaan kuoppaan. He, näet, eivät tiedä, että Sinä, jota ei mikään paikka voi itseensä sulkea, olet kaikkialla, ja että Sinä yksin olet niitäkin lähellä, jotka ovat kauvas joutuneet Sinusta.

Kääntykööt siis tykösi ja etsikööt Sinua! Ethän ole Sinä silti luomiasi heittänyt vaikka he ovat jättäneet Luojansa. Oi, kääntykööt ja etsikööt Sinua, niin ihmeekseen löytävätkin Sinut omasta sydämestään! Sillä Sinä olet niiden sydämissä, jotka Sinun kasvojesi edessä tunnustavat syntinsä, heittäytyvät armosyliisi ja itkevät helmassasi levähtäen vaivaloisista matkoistaan. Sinä hellällä kädellä kuivaat heidän kyyneleensä. He siitä yltävät itkussaan ja kylpevät ilonkyynelissä, koska Sinä, Herra, joka heidät olet luonut, heitä virvoitat ja lohdutat, eikä mikään ihminen lihasta ja verestä.

Mutta missä olin minä silloin, etsiessäni Sinua? Sinähän olit aivan edessäni, vaan minä, eksyneenä itsestänikin pois ja voimatta itseänikään löytää, taisin vielä vähemmin löytää Sinua.

Minä tahdon Jumalani kasvojen edessä kertoa merkillisen yhdeksännenkolmatta ikävuoteni kokemuksia.

Siihen aikaan oli Karthagoon tullut eräs Manikeolaisten piispa, nimeltä Faustus,[27] suuri saatanan paula, johon monet tarttuivat hänen viettelevän ja suloisen puheensa kautta. Tuota hänen kaunopuheliaisuuttansa minäkin kyllä kiitin, mutta eroitin kuitenkin siitä erilleen niiden asiain totuuden, joita olin kovin halukas oppimaan. Minä en katsonut millaisella astialla, millaisessa kieliasussa, vaan millaista tiedon ravintoa tuo Manikeolaisten kehuma Faustus tarjosi. Huhu, näet, oli minulle hänestä edeltäkäsin kertonut, että hän oli hyvin syvästi perehtynyt kaikkiin kunniakkaisiin tieteisiin ja varsinkin taitava vapaissa taiteissa.[28] Ja koska olin useita filosoofisia teoksia lukenut ja useita heidän oppejaan muistiini kätkenyt, niin vertasin minä muutamia niistä noihin Manikeolaisten pitkiin satuihin. Tällöin minusta näytti paljon totuudenmukaisemmalta se, mitä edelliset olivat lausuneet, jotka niin pitkälle pääsivät, että taisivat tiedoillaan maailman ajanlukua arvostella vaikka tosin eivät maailman Herraa [Viis. kirja 13, 9] ole voineet löytää. Sillä Sinä, Herra, olet korkea, ja katselet nöyriä, mutta ylpeät tunnet kaukaa. [Ps. 138, 6.] Sinä lähestyt vaan särkyneitä sydämiä [Ps. 34, 19], etkä ole ylpeäin löydettävissä, vaikkapa rohkealla tiedonhalullaan laskevat taivaan tähtiä ja hiekan jyväsiä, mittaavat taivaan avaruuksia ja piirtävät tähtien ratoja. He, näet, tutkivat noita asioita järjen avulla, jonka Sinä olet heille antanut. Monia keksinnöitä he ovatkin tehneet ja ovat valokappalten, auringon ja kuun, pimenemisistä useita vuosia edeltä käsin ilmoittaneet minä päivänä, minä tuntina, ja kuinka suurina tulisivat tapahtumaan; eivätkä he ole pettyneet laskuissaan, vaan niin on tapahtunut kuin he ennakolta ilmoittivat. Ovatpa he vielä kirjoittaneet muistoon tutkimalla löytämiään luonnonlakeja, joita luetaan vielä tänäpäivänä, ja joiden mukaan ennakolta määrätään, minä vuonna, minä vuoden kuukautena, minä päivänä kuussa ja minä tuntina päivästä sekä kuinka suurelta osaltaan aurinko tai kuu on pimenevä, ja sen mukaan kuin on ennakolta ilmoitettu tapahtuu. Tätä oppimattomat ihmiset ihmettelevät ja hämmästyvät, oppineet taas tästä pöyhkeilevät ja paisuvat. Ja vaikka he niin kauvan ennakolta huomaavat auringonpimennystä, joka on tulossa, eivät he huomaa pimenemistä omassa itsessään, joka parasta-aikaa on tapahtumassa, kun he tuossa jumalattomassa ylpeydessään poistuen valopiiristäsi pimenemistään pimenevät.

He, näet, eivät hurskaalla mielellä tutki, mistä ovat saaneet järjen, jonka avulla noita asioita tutkivat. Havaitessaan, että Sinä olet heidät luonut ja tehnyt, eivät he jättäydy Sinulle, että Sinä saisit luomiasi suojella. He eivät tapa omaa kasvattamaansa vanhaa ihmistä, eivätkä kuoleta ylpeitä ajatuksiaan, joilla kohoavat korkealle kuten taivaan linnut, eivät uteliaisuuttansa, jolla kuljeskelevat syvyyden salaisia teitä kuten kalat meressä, eivätkä himojansa, joissa hekumoivat hillittömästi kuten kedon karja, jotta Sinä, Jumala, kuluttavana tulena saisit hävittää heidän maalliset kuolettavat huolensa ja luoda heidät uudelleen kuolemattomiksi.

Mutta he eivät tunne Sanaasi, jonka kautta olet tehnyt kaiken, mitä he laskevat, itse laskijat, aistimen, jolla he näkevät kappaleita, joita laskevat, ja järjen, jolla laskevat. He eivät tunne, ett'ei viisaudellasi ole määrää. [Ps. 147, 5.] Ainosyntyinen itse on meille tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi [1 Kor. 1, 30.], on luettu meidän joukkoomme ja on maksanut keisarille veroa. Mutta he eivät tunne tätä tietä, jolla voisivat astua alas oman kunniansa kukkuloilta Hänen jalkainsa juureen ja Hänen kauttaan taas nousta Hänen tykönsä. Tätä tietä eivät he tunne, vaan luulevat olevansa korkeat ja loistavat kuin taivaan tähdet. Mutta kas! he ovatkin romahtaneet alas maan päälle ja heidän järjetön sydämensä on pimentynyt. [Rom. 1, 21.]

Paljon totta he ovat luomakunnasta lausuneet, mutta totuuden ydintä, luomakunnan taideteoksen luojaa, he eivät hurskain tuntein etsi, eivätkä niin ollen löydäkkään. Tai jos löytävätkin, eivät he kuitenkaan kunnioita Häntä kuten Jumalaa. Ovatpa sokeudessaan vielä totuutesi vallan valheeksi kääntäneet; ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisten olentojen kuvan kaltaiseksi, ja palvelevat luotuja enempi kuin Luojaa. [Rom. 1, 23, 25.]

Kuitenkin kätkin minä mieleeni useita heidän luomakunnasta lausumiaan totuuksia. Ja niiden järkevyys tuli minulle aivan ilmeiseksi laskujen, ajankulun säännöllisyyden ja tähtien näkyväisten todistusten kautta.

Niitä vertasin minä Manin samoista asioista kirjoittamiin tavattoman moniin ja suunnattoman hulluihin lausuntoihin. Mutta näistä en minä löytänyt järkevää selitystä en päivänseisauksiin tai päiväntasauksiin, en auringon- ja kuun-pimenemisiin, enkä mihinkään muuhun sellaiseen, jota olin maailmallisen viisauden kirjoista oppinut. Näihin kuitenkin käskettiin minua uskomaan, vaikk'ei Mani ollut mitenkään kumonnut noita laskujen ja omien silmieni näkemän todeksi vahvistamia mielipiteitä, ja vaikka nämä ja nuo olivat jotain aivan toista.

Tokkohan kenkään noiden asiain tietämisellä saavuttaa Sinun suosiosi, oi Herra, totuuden Jumala? Ei, onneton on se ihminen, joka nämät kaikki tietää, mutta ei tunne Sinua; autuas sitä vastoin se, joka Sinua tuntee, vaikk'ei hän noista mitään tietäisikään. Joka taas tuntee sekä Sinua että noita asioita, ei ole noiden tuntemisella sen autuaampi, vaan yksistään Sinussa on hän autuas, jos hän tuntien Sinua myös kunnioittaa ja kiittää Sinua Jumalana, eikä ajattele turhan tyhjää itsestään.

Paremmalla puolella on se, joka tietää omistavansa puun, ja kiittää Sinua sen tuottamasta hyödystä, vaikk'ei tiedä kuinka monta kyynärää korkea se on tai kuin laajalle se leveydelleen ulottuu, kuin hän, joka sitä mittaa ja lukee kaikki sen oksat omistamatta sitä kuitenkaan ja tuntematta ja rakastamatta sen Luojaa. Niin myös on uskovainen ihminen, jonka oma koko maailma rikkauksineen on, hän kun omaamatta mitään kuitenkin omistaa kaikki [2 Kor. 6, 10] riippumalla Sinussa, jota kaikki kappaleet palvelevat, epäilemättä Otavan radastakin tietämättömänä onnellisempi kuin se, joka mittaa taivaan, laskee tähdet ja punnitsee luonnonvoimat, mutta ei välitä vähääkään Sinusta, joka olet kaikki järjestänyt mittoineen, lukuineen ja painoineen. [Viis. kirj. 11, 22.]

Nuo yhdeksän vuotta melkein umpeen, joiden kuluessa minä levottomalla mielellä kuuntelin Manikeolaisten opetuksia, odotin minä tuota Faustusta tulevaksi -- vaikkakin sain häntä kaivata kovin kauvan. Muut, näet, heistä, joiden seuraan olin sattumalta joutunut, ja jotka tuollaisissa aineissa tekemiini kysymyksiin eivät voineet vastata, vakuuttivat minulle, että kun hän tulee ja käy kanssani keskustelemaan, niin nämä kaikki ja mahdollisesti esiintyvät vaikeammatkin kysymykset helposti ratkaistaisiin ja selvitettäisiin ihka selväksi.

Kun hän nyt tuli, opin minä hänessä tuntemaan miellyttävän ja sulosanaisen miehen, joka samoja asioita, mitkä noilla toisillakin oli tavallisena puheaineena, saneli ja lateli ainoastaan somemmilla sanoilla. Mutta eihän janoani voinut sammuttaa kallisarvoisinkaan malja tai mitä sievin tarjoilija! Sellaistahan korvani jo olivat kyllältä saaneet!

Mitä hän puhui, ei ollut mielestäni silti parempaa, vaikka se oli sanamuodoltaan kauniimpaa, eikä sen todempaa, vaikkakin se valituin sanoin esitettiin. Ei liioin hän minusta tuntunut viisaalta mieheltä, vaikka kasvon ilmeet olivat puhuvia ja puhe koristeltua. Mutta ne, jotka olivat häntä minulle suositelleet, eivät olleet hyviä asian arvostelijoita, ja koska hän heitä puheellaan huvitti oli hän heidän mielestään ymmärtäväinen ja viisas.

Olen tullut tuntemaan toisenlaisiakin ihmisiä, jotka totuuttakin epäilevin korvin kuuntelevat, eivätkä tahdo siihen tyytyä, jos se hyvin sievistetyin ja kovin runsain sanoin esitetään. Mutta minua olit Sinä, minun Jumalani, jo silloin ihmeellisellä ja salaisella tavalla opettanut. Sen tähden uskon minä, että Sinä olit minua opettanut, koska oppimani on totta, ja koska ei ole toista totuuden opettajaa paitsi Sinä, ilmestyipä hän missä- tahi mistätahansa. Minä olin siis Sinulta oppinut, ett'ei pidä mitäkään puhetta totena pitää sentähden että se kaunopuheliaasti esitetään, eikä mitään vääränä sentähden että sanat kömpelöiltä kuuluvat. Ja päinvastoin taas ei pidä mitään pitää totena sentähden että se raaoilla sanoilla ilmoitetaan, eikä mitään puhetta vääränä sentähden että se esitetään loistavasti. Viisauden ja tyhmyyden laita on aivan samoin kuin terveellisten ja epäterveellisten ruokien: kumpaakin voidaan sekä kaunistetuin että kaunistelemattomin sanoin esittää, kuten noita kumpiakin ruokia voidaan tarjoella sekä hienoissa että halvoissa astioissa.

Haluni, joka pani minut tuota miestä niin kauvan odottamaan, sai niinmuodoin jonkun verran tyydytystä sen kautta, että hän ainettaan esitti elävästi ja taiteellisesti sattuvin sanoin, joita helposti hänestä herui ajatusten pukimeksi. Minä olin ihastuksissa monen muun keralla, vieläpä muita enemmän kiitin ja ylistin häntä. Mutta se minua vaivasi, kun en kuulijoita ollessa koolla paljon saanut tilaisuutta hänelle esittää ja hänen kanssaan jakaa tutkistelemusteni tuottamia huolia tuttavallisen kanssapuheen ja vuorokeskustelun kautta.

Kun viimeinkin sain sopivan hetken ja tilaisuutta vuorokeskusteluun, käänsin minä ystävieni keralla hänen huomionsa puoleeni, esittämällä muutamia aatteita, jotka minusta olivat mieltä kiinnittäviä. Silloin minä oitis huomasin hänet mieheksi, joka ei vähääkään taida vapaita taiteita, paitsi kielioppia tavallisen määrän. Hän oli lukenut vaan muutamia Tullius Ciceron[29] puheita, aniharvoja Senecan[30] kirjoja, jonkun verran runoja ja oman lahkonsa teoksia senverran kuin niitä oli olemassa sujuvalla Latinan kielellä. Näiden tietojensa ohessa oli hänellä jokapäiväinen tilaisuus harjoitella puheiden pitämistä. Tämän kautta saavutti hän kaunopuheliaisuuden, joka tuli sitä viehättävämmäksi ja viettelevämmäksi kun se oli hyvin sovitettu kuulijain käsityskannan mukaan, eikä liioin puuttunut luontaista sukkeluutta.

Onhan asia niin kuin sitä tässä muistelen, Herra minun Jumalani, Sinä omantuntoni tuomari? Sinun eteesi lasken minä sydämeni ja muistoni, Sinun eteesi, joka minua silloin kuljetit kaitselmuksesi käsittämättömän salaisuuden mukaan ja jo silloin käänsit häpeälliset erehdykseni kasvojeni eteen, jotta niitä tulisin näkemään ja vihaamaan.

Minä olisin kyllä kovin halunnut tietää olivatko tähtitieteelliset laskelmat, joita olin muualla lukenut, manikeolaisiin verraten parempia, vai olivatko manikeolaisissa teoksissa löytyvät laskelmat yhtä arvokkaita. Mutta minä en enää uskonut Faustuksen voivan tuota asiaa tieteellisellä tarkkuudella selvitellä. Kun kuitenkin esitin sen hänen punnittavakseen ja vastattavakseen, niin hän varsin vaatimattomana ei rohjennut ottaa tuota vaikeaa tehtävää suorittaaksensa. Sillä hän tiesi olevansa siihen kykenemätön, eikä hävennyt sitä tunnustaa.

Monet lavertelijat, jotka minulle koettivat vaikeimpia asioita opettaa osaamatta oikeastaan sanoa niin mitään, olivat jo minua kiduttaneet. Mutta hän ei ollut niitä miehiä. Hänellä oli sydän jotenkin paikallaan; tosin ei hän ollut oikeassa suhteessa Sinuun, mutta ei hän myöskään itsestään liikaa pitänyt. Hän ei ollut tietämätön omasta tietämättömyydestään, eikä tahtonut ajattelemattomasti antautuen väittelyyn joutua sellaiseen ahdinkoon, että eteneminen olisi mahdoton ja palajaminen tukalaa.

Tästäkin syystä hän miellytti minua enempi kuin muut. Sillä sellainen itsensä voittaminen, että oman huonoutensa tunnustaa, on kauniimpaa kuin se tieto, jota halusin. Ja yhtä vaatimattomaksi minä hänet huomasin muissakin vaikeammissa ja korkeammissa kysymyksissä.

Noin laimeni harrastukseni manikeolaiseen kirjallisuuteen. Ja koska tuo mainehikas mies oli osoittautunut monissa mielenkiintoani herättäneissä kysymyksissä niin vähän tietäväksi, niin sitä vähemmän minä toivoin heidän muilta opettajiltaan.

Mutta koska hänellä oli palava halu oppia niitä tieteitä, joita minä jo silloin puhujana opetin Karthagon nuorisolle, niin rupesin minä hänen kanssaan yhdessä asumaan ja yhdessä lukemaan osittain semmoista mitä hän halusi kuulla, osittain semmoista minkä minä katsoin olevan sellaiselle kyvylle sopivaa lukemista.

Muutoin minun yritykseni tuossa lahkossa edemmä edistyä kokonaan raukesi tuon miehen opittuani tuntemaan. Minä vaan siitä syystä en kokonaan eronnut heistä, ett'en tuntenut mitään sen parempaa. Minä koetin edelleen pysyä tyytyväisenä siinä sekasorrossa, johon olin -- tiesi mitenkä -- joutunut, mutta ainoastaan kunnekka ilmestyisi jotain parempaa valittavakseni.

Niinpä alkoi taas sama Faustus, joka oli monille kuoleman paulaksi, tietämättään ja tahtomattaan irroittaa minua niistä siteistä, joihin hän itse oli minut kietonut.

Sillä Sinä, minun Jumalani, et kaitselmuksesi salaperäisyydessäkään toimiessasi laskenut sieluani käsistäsi. Äitini sydänverestä ja hänen yötä ja päivää valuvista kyyneleistään valmistettiin Sinulle uhri minun puolestani. Ihmeellisesti ja salaperäisesti olet Sinä toiminut minun hyväkseni. Niin, Sinä, minun Jumalani sen olet tehnyt. Sillä Herra se on, joka ohjaa ihmisen askeleet niin, että hän saostuu Herran teihin. Ja mikä muu meitä voisikaan autuuteen kuljettaa kuin Sinun kätesi, joka yksin voi omia luomiaan virvoittaa?

Sinä sen sait aikaan, että suostuin kehoitukseen lähteä Roomaan, missä oli paremmat toiveet sen aineen opettamiseen nähden, jota olin Karthagossa opettanut. En tahdo jättää kasvojesi edessä tunnustamatta, mistä syystä suostuin tuohon kehoitukseen, koska tämäkin panee miettimään ja tunnustamaan, että Sinä meitä hylkiöitä heität syvimpään syvyyteen, mutta Sinä myös meitä joka hetki ja joka puolelta laupeudellasi ympäröit.

Suurempi palkka ja korkeampi arvo, jota ystäväni minulle siellä osakseni lupailivat, eivät herättäneet minussa halua muuttamaan Roomaan -- vaikka kyllä sellainenkin siihen aikaan viehätti sieluani. Päinvastoin oli suurin ja melkein ainoa vaikutin muuttamiseeni se, että olin kuullut opiskelevan nuorison olevan siellä hiljaisempaa ja pysyvän ankaramman ja paremmin järjestetyn kurin kautta aisoissa. He eivät -- niin sanottiin -- syöksyneet häikäilemättä ja suinpäin sellaisen opettajan luentosaliin, jota eivät ensinkään käyneet kuulemassa; eipä heitä ensinkään laskettu sisäänkään ilman asianomaisen opettajan lupaa.

Karthagossa sitävastoin on opiskelevan nuorison vallattomuus häpeällistä ja hillitöntä. Häpeemättömästi he syöksyvät sisään ja hurjina kuin jos oisivat mieltä vailla hämmentävät sitä järjestystä, minkä kukin opettaja oppilailleen heidän omaksi hyödykseen on säätänyt. Ihmeellistä kyllä he välittämättä mistään mitään tekevät rikoksia, joista joutuisivat lakien rangaistaviksi, ell'eivät olisi tavan suojeluksen alaisia. Tässä he osoittautuvat sitäkin kurjemmiksi, koska tekevät aivan kuin luvallisena sellaista, mikä ei koskaan Sinun ikuisten lakiesi mukaan tule olemaan luvallista. Ja he luulevat rankaisematta tätä tekevänsä, vaikka juuri noissa teoissa ilmenevä soaistus on rangaistusta, ja vaikka se mitä saavat kärsiä on verrattomasti paljon pahempaa kuin se mitä tekevät. Niin muodoin tulin minä pakoitetuksi opettajana toisissa suvaitsemaan tapoja sellaisia, joita en opiskellessani tahtonut omikseni omaksua. Sentähden päätin mieluummin lähteä sinne, missä kaikkien asiantuntevien ilmoituksen mukaan ei sellaista tapahtunut.

Mutta itse asiassa Sinä, minun toivoni ja minun osani elävien maassa [Ps, 142, 6], sait sieluni pelastukseksi aikaan maallisen majani muuton. Sinä minua pistimillä pakoitit Karthagosta poistumaan ja houkutit Roomaan lähtemään kuvailemalla minulle kaikkia siellä tarjona olevia huvituksia. Kummankin teit Sinä ihmisten kautta, jotka rakastivat elämää, joka ei ollut kuolemaa parempaa. He, näet, toiset tekivät mielettömiä tekoja, toiset taas turhuutta lupasivat. Ja suunnittaaksesi askeleeni jälleen oikealle käytit Sinä salaa hyväksesi sekä heissä että minussa olevaa kieroutta. He, näet, jotka täällä rauhaani häiritsivät, olivat saastaisen raivon sokaisemat, ja toiset, jotka minua muuanne houkuttelivat, rakastivat maailman turhuutta. Minä taas, joka täällä todellista kehnoutta inhosin, tavoittelin tuolta toisaalta petollista onnea.

Sinä, Jumala, Sinä täysin tiedät, mikä aiheutti täältä lähtemiseni ja sinne muuttamiseni. Mutta Sinä et sitä minulle ilmoittanut, etkä äidilleni, joka katkerasti itki lähtiessäni ja saattoi minua meren rannalle saakka. Hän väkivaltaisesti piteli minusta kiinni saadakseen minut palautetuksi takaisin tai päästäkseen mukaani matkustamaan, mutta minä petin hänet teeskennellen, ett'en muka tahtonut heittää ystävääni, joka vasta suotuisen tuulen tultua pääsisi pois purjehtimaan. Minä valehtelin äidilleni, sellaiselle äiti-kullalle! -- ja pääsin hänen käsistään.

Tämänkin olet Sinä minulle armollisesti anteeksiantanut; olet minua varjellut, ett'en meren vesiin hukkunut, minä kelvoton, joka olin täynnä kirottua saastaa; olet minua johdattanut armovedellesi, jotta tulisin siinä puhdistetuksi synneistäni ja kuivuisivat äitini silmistä kyynelvirrat, joilla hän maata kostutti joka päivä rukoillessaan Sinua puolestani.