Part 7

Kun hän kerrassaan kieltäytyi palaamasta ilman minua, sain minä hänet töin tuskin taivutetuksi olemaan sen yötä eräässä aivan lähellä laivaamme olevassa paikassa,[31] joka oli pyhitetty autuaan Cyprianon[32] muistolle. Mutta sinä yönä matkustin minä salaa pois; hän taas jäi jäljelle rukoilemaan ja itkemään.

Mitähän hän rukoili Sinulta, minun Jumalani, noin runsain kyynelin? Varmaankin ett'et laskisi minua purjehtimaan pois.

Mutta Sinä korkealle yli ihmisjärjen käyvän viisautesi mukaan ja noudattaen hänen sisintä kaipuutaan et kuullut, mitä hän sillä kertaa pyysi, täyttääksesi sen sijaan hänen alituiset rukouksensa.

Tuuli puhalsi ja täytti purjeemme, ja ranta katosi näkyvistämme. Mutta tuolla rannalla seisoi aamulla varhain äitini kuin mielettömänä surusta, ja täytti valituksilla ja huokauksilla Sinun korvasi. Sinä et vaan sellaisista näyttänyt välittävän, koska himojeni avustamana tempasit minut pois siten lopettaaksesi nuo samaiset himot, ja ruoskiaksesi hänen lihallista kaipaustansa tuskien hyvin ansaitulla vitsalla. Hän, näet, äitien tavoin -- mutta vielä paljoa enemmän kuin monet muut äidit -- piti siitä, että olin hänen luonaan, eikä hän ensinkään tiennyt, mitä iloa Sinä olit valmistava hänelle poissa olostani. Hän ei sitä tiennyt, sentähden hän vaan itki ja ruikutti. Noilla itsensä kiduttamisilla osoitti hän itsessänsä olevan jätettä Eevasta, joka huokaillen etsi huokauksin synnyttämäänsä. Kuitenkin hän syytettyään minua petoksesta ja julmuudesta kääntyi jälleen rukoilemaan Sinua puolestani ja lähti takaisin tavallisiin toimiinsa -- mutta minä Roomaan.

Ja katso! siellä minua vastaanotettiin ruumiillisen taudin raipoilla ja minä olin jo menossa tuonelaan kantaen tunnollani kaikkia niitä monia ja raskaita pahoja tekoja, joilla olin rikkonut Sinua, itseäni ja lähimmäisiäni vastaan.

Niistä, näet, et ollut Sinä ainoatakaan anteeksiantanut Kristuksessa, eikä ollut Hän ristillänsä sovittanut sitä vihollisuutta, mikä syntieni kautta oli välillemme sukeutunut. Kuinkapa hän olisi niitä sovittanut, jos hän ristinpuussa riippuessaan oli vaan mielikuvituksen luoma harhakuva eikä todellisuutta -- ja niinhän hänestä olin uskonut?[33] Yhtä todeton niinmuodoin kuin minusta hänen ruumiillinen kuolemansa näytti olevan, yhtä todellinen olikin minun hengellinen kuolemani; ja yhtä todellinen kuin oli hänen ruumiillinen kuolemansa, yhtä todeton minun hengellinen elämäni, koska en tuota uskonut.

Kuumeen yhä kohotessa olin jo mennä menojani ja olin mennä kadotukseen. Sillä jos silloin olisin täältä poistunut, niin varmaan en minnekään muuanne olisi joutunut kuin tuleen ja tuskiin, jotka pahoilla teoillani olin Sinun lakisi järkkymättömän totuuden mukaan ansainnut.

Äitini ei taudistani eikä kuolonvaarastani mitään tiennyt, mutta rukoili kuitenkin puolestani vaikka kaukanakin minusta. Sinä kaikkialla oleva kuulit hänen rukouksensa siellä, missä hän oli, ja armahdit minua siellä, missä minä olin. Minä sain takaisin ruumiillisen terveyteni vaikka vielä olin hengellisesti kovin sairas: sydän täynnä pyhyyden pilkkaa. En, näet, tuossa suuressa hengenvaarassakaan kaivannut kastettasi.

Parempi olin sittenkin poikana, jolloin sitä hurskaalta äidiltäni pyysin kuten jo olen tässä kirjassa muistellut ja tunnustanut. Mutta nyt olin häpeällisessä pahuudessa kasvanut ja varttunut ja minä mielettömänä pilkkasin niitä parannuskeinoja, joita Sinä olit säätänyt, joka et ollut laskenut minua kaksinkertaiseen kuolemaan, sekä ajalliseen että ijankaikkiseen.

Jos tuo kamala kuolema olisi minua kohdannut ja noin hirveä haava olisi isketty äitini sydämeen, ei se varmaankaan koskaan olisi parantunut. En voi, näet, kyllin kauniisti kuvata kuinka ylevää rakkautta hän tunsi minua kohtaan, ja kuinka paljon suuremmassa ahdistuksessa hän oli synnytellessään minua hengelliseen elämään kuin synnyttäessään minua ruumiillisesti.

Mihin olivat nyt nuo hänen hartaat, lukuisat ja lakkaamattomat rukouksensa joutuneet? Eipä muuanne mihinkään kuin Sinun tykösi. Vai olisitko Sinä laupeuden Jumala, voinut hyljätä sitä ahdistettua ja nöyryytettyä sydäntä, mikä tällä puhtaalla ja itsekieltäymystä harjoittavalla leskellä oli, joka antoi niin runsaasti almuja, joka auttoi ja palveli pyhiäsi, joka ei yhtenäkään päivänä heittänyt kantamatta uhria alttarillesi, eikä jättänyt milloinkaan kahdesti päivässä, aamuin ja illoin, tulematta huoneeseesi, ei turhia tarinoita ja ämmäin juttuja kuullaksensa, vaan saadaksensa kuulla Sinua sanastasi ja jotta Sinä kuulisit hänen rukouksiansa? Hänenkö kyyneleitään olisit Sinä voinut halpana pitää ja hyljätä, kyyneleitä, joilla hän ei pyytänyt kultaa eikä hopeaa, tai mitään muuta muuttuvaista ja katoavaa tavaraa, vaan yksinomaan poikansa sielun pelastusta? Ja Sinäkö olisit voinut hänet auttamatta heittää, joka itse olit hänet armosta sellaiseksi tehnyt? Ei suinkaan, Herra!

Päinvastoin, Sinä olit häntä aivan lähellä, kuulit hänen rukouksiansa ja teit sen mukaan kuin jo ennakolta olit päättänyt. Olkoon se kaukana, että olisit häntä pettänyt noilla näyilläsi ja vastauksillasi -- joista jo olen toisia maininnut, toisia mainitsematta jättänyt -- joita hän kantoi uskollisessa sydämessään, ja joihin hän aina vetosi kuten Sinua velvoittaviin sitoumuksiin. Sillä laupeutesi on todella niin ääretön, että Sinä katsot arvosi mukaiseksi alentua lupaustesi kautta niiden velalliseksi, joiden kaikki velat Sinä anteeksiannat.

Niinmuodoin annoit Sinä minun toipua tuosta taudista ja teit piikasi pojan terveeksi, toistaiseksi ruumiin puolesta, mutta antaaksesi vastaisuudessa hänelle paremman ja taatumman terveyden.

Minä liityin nyt Roomassakin noiden manikeolaisten pyhien seuraan, jotka ollen itse petettyjä pettävät muitakin. Isäntänikin, jonka huoneessa olin sairastellut ja terveeksi toipunut, kuului niin kutsuttuihin "kuulijoihin". En kuitenkaan seurustellut yksistään näiden kanssa, vaan myös niin kutsuttujen "valittujen kanssa".

Sillä vielä olin minä sitä mieltä, että me emme itse syntiä tee, vaan joku salaperäinen luonnonvoima meissä. Ja minun ylpeyttäni kutkutti saada olla ilman syytä ja saada jotakin pahaa tehtyäni olla tunnustamatta sitä tehneeni. Sinä olit muka kyllä valmis parantamaan sieluani ilman synnintunnustustakin, vaikka Sinua vastaan olin syntiä tehnyt. Niinpä kyllä! Oli niin mukavaa ja mieluista itseäni syyttömäksi julistaa ja syyttää jotain vierasta tuntematonta olennossani, oli se sitten mitä hyvänsä, kunhan ei vaan ollut minä itse.

Itse asiassa oli kuitenkin koko olentoni tuohon syyhyn osallisena, vaikka jumalattomuudessani olin olentoni omaksi vahingokseni kahtia paloitellut. Syntini olikin sitä parantumattomampi, kun en itseäni syntiseksi luullutkaan. Ja sentähden oli rikokseni niin kirottua, kun mieluummin tahdoin Sinua sielussani kukistaa omaksi vahingokseni, kuin kukistua itse Sinun kauttasi autuudekseni.

Minä en enää ensinkään toivonut tuosta väärästä opista mitään hyödytystä sielulleni. Ja kun vaan paremman puutteessa olin päättänyt siihen toistaiseksi tyytyä, niin minä yhä hellemmin ja välinpitämättömämmin pitelin siitä kiinni. Niinpä tuli sekin ajatus mieleeni, että nuo filosoofit, jotka Akademikoiksi[34] kutsutaan, ovat olleet muita viisaampia, koska väittävät kaikkea pitävän epäillä ja vakuuttavat ihmisen ei voivan mitään totuutta käsittää. Näin yleisesti heistä ajatellaan, ja tämä näytti minustakin aivan epäämättömästi olevan heidän kantansa, vaikka en vielä käsittänyt heidän tarkoitustaan. Ja minä jo julkisesti koetin mainittua isäntääni estää liiallisesta luottamuksestaan niihin tarumaisuuksiin, joita manikeolaisissa kirjoissa vilisee. Kuitenkin oli ystävyyteni heitä kohtaan likeisempää kuin muita kohtaan, jotka eivät tuohon lahkoon kuuluneet. En tosin heitä puolustanut entisellä kiihkoisuudella, vaan kuitenkin tuttavuuteni heidän kanssaan -- heitä on salassa Roomassa enemmänkin -- teki minut laiskemmaksi muuta etsimään, varsinkin kun en luullut totuuden, josta he olivat minut vieroittaneet, olevan löydettävissä Sinun seurakunnassasi, oi taivaan ja maan Herra, kaikkein näkyväisten ja näkymättömäni Luoja!

Minusta näytti mahdottomalta saada kumotuksi manikeolaisten raamatun kirjoja vastaan tekemiä muistutuksia. Kuitenkin oli minulla joskus varsin suuri halu saada jonkun mainittuihin kirjoihin hyvin perehtyneen henkilön kanssa keskustella niistä tarkoin yksityiskohtia myöten ja päästä selville sellaisen henkilön mielipiteistä. Sillä jo Karthagossa ollessani oli eräs Helpidius niminen mies, joka julkisesti puhui ja väitteli Manikeolaisia vastaan, alkanut puheillaan herättää huomiotani. Hän, näet, raamatun kirjoista esitti sellaisia totuuksia, joita oli varsin vaikea kumota, ja Manikeolaisten niitä vastaan tekemät vastaväitteet tuntuivat minusta heikoilta.

Niitä eivät he mielellään julkisesti suurelle yleisölle esittäneet, vaan meille lahkoon kuuluville salaisissa kokouksissa kyllä. Tällöin he sanoivat noiden uuden testamentin kirjojen olleen sellaisten tuntemattomien henkilöiden väärentämiä, jotka ovat tahtoneet juutalaisten lakia sekoittaa kristilliseen uskoon, mutta eivät he itsekään tuoneet esille toisia väärentämättömiä raamatun kirjoja.

Mutta minä olin aivan kuin tiukkoihin moninkertaisiin siteihin kuristua ajatellessani kaikkia kappaleita ruumiillisiksi. Noiden suurten kappalten painon alla minä läähätin pääsemättä hengittämään Sinun totuutesi raitista ja puhdasta ilmaa.

Nyt minä aloin suurella ahkeruudella opettaa puhujataitoa Roomassa -- jota varten olinkin sinne tullut. Minä ensi aluksi kokoilin vaan muutamia oppilaita luokseni, mutta pian aloin minä heidän kauttaan tutuksi tulla. Vaan katso -- pian huomasin saavani Roomassa osakseni toisia kärsimyksiä, joita minun ei tarvinnut Afrikassa kärsiä. Minä kyllä havaitsin todeksi, ett'ei täällä tapahtunut sellaisia turmeltuneiden nuorukaisten harjoittamia hurjan siveettömiä tekoja. "Mutta äkkiä -- niin sanottiin -- useat nuorukaiset yhteisen sopimuksen mukaan jättävät opettajalle palkan maksamatta ja kääntyvät toisen opettajan puoleen, osottautuen siten ilkeiksi lupauksen rikkojiksi ja niin rahaa rakastaviksi että vanhurskautta rahan edestä myyvät". Näitäkin vihasi sydämeni, mutta ei puhtaista vaikuttimista. Minä, näet, ehkä enempi vihasin heitä sen johdosta, että tiesin joutuvani heidän kauttaan kärsimään, kuin siitä syystä että tekivät sellaista, joka on jokaiselle sopimatonta.

Varmaan kyllä ovat sellaiset häpeällisiä huorintekijöitä. He huorintekevät Sinua vastaan rakastamalla kevytmielistä ajanviettoa ja inhaa voittoa, mikä tahraa jokaista siihen kajoavaa kättä, halailemalla katoovaista maailmaa ja halveksumalla Sinua, joka pysyen muuttumattomana armossa huudat pois pakenevia lapsiasi palaamaan ja annat jokaiselle, joka palaa luoksesi, anteeksi hänen uskottomuutensa suuren synnin.

Nytkin vihaan sellaisia ilkeitä ja nurjia ihmisiä, vaikka toiselta puolen rakastankin heitä, koska mahdollisesti voivat korjaantua niin että pitävät oppimaansa oppia rahaa parempana, ja Sinua oppia parempana, joka olet totuus ja häviämättömän hyvän ja puhtaimman rauhan runsas lähde. Mutta silloin oli haluttomuuteni kärsiä heidän minua itseäni vastaan kohdistettua pahuuttaan suurempi kuin haluni saada heistä hyviä ihmisiä Sinulle iloksi ja kunniaksi.

Tuli sitten jonkun ajan perästä Milanosta sana Rooman prefektille, että hän tuohon kaupunkiin hankkisi ja valtion kustannuksella lähettäisi jonkun puhujataidon opettajan. Minä pyysin että silloinen prefekti Symmakus -- jos hän kokeet suoritettuani hyväksyisi minut virkaan -- lähettäisi minut sinne. Viranhakemuksessani käytin hyväkseni Manikeolaisten tyhjistä mielikuvituksista hurmaantuneiden ihmisten suosituksia, ihmisten, joista päästäkseni sinne matkustin -- aavistamatta sitä silloin itse yhtä vähän kuin hekään.

Minä tulin Milanoon piispa Ambrosiuksen,[35] Sinun hartaan palveliasi, luo. Hän oli yksi niitä, joilla siihen aikaan oli suurin maine kautta koko maailman. Hän puheissaan jakoi innokkaasti kansallesi sanasi mehevää viljaa, ilahuttavaa öljyä ja hurmaavaa viiniä, joka ei kuitenkaan päihdytä.

Sinä minua tietämättäni johdatit hänen tykönsä, jotta hän minun tieteni ja oman tahtoni mukaisesti johdattaisi minut Sinun tykösi. Tuo Jumalan mies otti minua isällisesti vastaan ja rakasti minua Sinusta vieraantunutta kuten oikea piispa eli sielunpaimen ainakin.

Pian aloin minäkin häntä rakastaa, en tosin aluksi totuuden opettajana -- totuuttahan en ensinkään uskonut olevankaan seurakunnassasi -- vaan ihmisenä, joka oli hyväntahtoinen minua kohtaan.

Minä kuuntelin hartaasti hänen puheitaan kansalle, en kuitenkaan siinä tarkoituksessa kuin minun olisi pitänyt, vaan tutkiakseni oliko hänen kaunopuheliaisuutensa maineensa veroinen ja vuotiko hänen sanatulvansa vuolaammin tai niukemmin kuin huhu tiesi kertoa. Senpätähden kiinnyin minä hänen sanoihinsa suurella tarkkaavaisuudella, mutta sisältöön nähden olin välinpitämätön, jopa sitä halveksuin. Minä miellyin hänen suloisiin puheisiinsa, jotka olivat opettavampia kuin Faustuksen, vaikka ei niitä esitettykään niin leikkisässä ja miellyttävässä muodossa. Mitä muutoin sisältöön tulee, niin ei vertaamisesta puhettakaan; sillä Faustushan harhaili Manikeolaisten petollisilla poluilla, Ambrosius taas opetti terveellistä sanaa mitä terveellisimmällä tavalla.

Mutta kaukana on sielun terveys syntisistä sellaisista, jommoinen minä olin istuessani kuuntelemassa noita puheita ja kuitenkin -- huomaamatta ja tietämättäni läheni parantumiseni hetki.

Minulla tosin ei ollut tarkoituksena oppia sitä, mistä hän puhui, vaan ainoastaan saada kuulla, kuinka onnistuneesti hän puhui. Tuo tyhjänpäiväinen harrastus oli minulla nyt vaan jäljellä, kun en enää uskonut ihmisellä olevan mitään pääsyä Sinun luoksesi. Mutta sanojen keralla, joita halulla kuuntelin, tulikin sieluuni niihin sisältyvät ajatukset, joita en saanut sanoista irroitetuksi, vaikka en niistä olisi vähääkään välittänyt. Ja samalla kun aukaisin sydämeni vastaanottaakseni hänen kauniita sanojaan, tunkeutuivatkin sydämeni sisimpään ne totuudet, jotka hän lausui.

Tämä tapahtui kuitenkin vain vähitellen. Ensinnä, näet, aloin huomata, että nuokin mielipiteet olivat puolustettavissa. Minusta oli näyttänyt tuiki mahdottomalta torjua ja kumota Manikeolaisten katolilaista uskoa vastaan tekemiä väitteitä, mutta nyt tulin siihen käsitykseen että tämäkin usko[31] on aivan puhtailla aseilla puolustettavissa. Varsinkin vakaannuin tässä käsityksessä saatuani yksityiskohtiin käypää selitystä ja kuultuani useampia kertoja vanhan testamentin arvoituksia hyvin ratkaistavan, joissa juuri takertuen kirjaimeen olin tehnyt uskon puolesta haaksirikon. [Vertaa 2 Kor. 3, 6. 95.]

Sittenkun useampia kohtia noista kirjoista oli minulle hengellisesti selitetty, pidin minä jo epäilykseni hyljättävänä, ainakin tuon epäilykseni, että ei muka ensinkään olisi mahdollista puoltaa lakia ja profeettoja häpäisijöitä ja pilkkaajia vastaan.[37]

En kuitenkaan luullut velvollisuudekseni kääntyä katolilaiseen uskoon vain siitä syystä, että silläkin oli oppineet puolustajansa, jotka monilla ja vakuuttavilla syillä kumosivat kaikki vastaväitteet. Enkä liioin pitänyt velvollisuutenani tuomita vastakkaista kantaa, joka tähän asti oli ollut omani, koska muka kummankin puolen puoltavat syyt painoivat saman verran. Katolilainen usko ei, näet, enää mielestäni ollut voitetun asemassa, mutta ei myöskään silti voittajan.

Mutta sittemmin ponnistin minä kovasti sieluni voimia voidakseni jos mahdollista joillakin kumoamattomilla todistuskappaleilla saada Manikeolaiset kukistetuksi vääräuskoisuudestansa. Jos olisin voinut ajatella henkiolentoa olevaksi, olisi kohta koko heidän komea aaterakennuksensa luhistunut kokoon ja tyyten sielustani hävinnyt -- mutta minä en sitä voinut. Yhä enemmän ja enemmän tutkiessani näitä asioita ja vertaillessani eri mielipiteitä tulin minä sittenkin siihen johtopäätökseen, että useampien filosoofien lausumat mielipiteet tämän maailman rakenteesta ja koko aistimilla havaittavasta luonnosta ovat muita paljoa todenmukaisemmat. Koska niinmuodoin Akademikoiden tunnettuun tapaan epäilin kaikkea ja lainehdin kaikkien opintuulten ajamana sinne tänne, katsoin minä velvollisuudekseni poistua Manikeolaisten lahkosta. En pitänyt oikeudenmukaisena kuulua tuohon lahkoon samaan aikaan kuin olin kaiken suhteen epäilevällä kannalla ja pidin useita filosoofeja tuota lahkoa parempana.

Kuitenkin kieltäydyin minä kokonaan uskomasta sieluni parantamisen filosoofeille, koska heiltä puuttui Kristuksen autuaaksi tekevä nimi. Niin ollen minä lopultakin päätin pysyä katekumeenina katolilaisessa seurakunnassa, jolle vanhempani olivat minut uskoneet, kunnes jostakin niin kirkas valo eteeni välähtäisi, että sen mukaan voisin kulkuni suunnittaa.

6 KIRJA.

Ystävät.

Missä lymyilit minulta ja mihin olit poistunut, Sinä, minun toivoni hamasta nuoruudestani? [Ps. 71, 5.] Olithan Sinä minut luonut ja eroittanut maan eläimistä ja taivaan linnuista. Olithan Sinä antanut minulle enempi ymmärrystä kuin heille. Ja kuitenkin kuljeskelin minä pimeyden poluilla ja niljakoilla teillä. Minä etsiskelin Sinua ulkopuolelta itseäni, enkä löytänyt Jumalaa, joka on sydämessäni. Minä vaivuin meren syvyyteen, sorruin epäuskon suohon, ja epäilin tokko onkaan totuus ensinkään löydettävissä.

Jo oli hurskaudessaan urhoollinen äitini tullut luokseni matkustaen yli maiden ja merien tavatakseen minua ja ollen Sinuun luottaen kaikissa vaaroissakin huoleton. Jopa hän vaarojen uhatessa merellä lohdutti merimiehiäkin, joilta tavallisesti äkkinäiset merillä kulkijat peljästyessään saavat lohdutusta. Hän näet, vakuutti heille, että onnellisesti pääsisivät perille, koska Sinä olit hänelle näyssä tämän luvannut.

Hän tapasi minut hyvin vaaranalaisessa tilassa, koska epäilin tokko totuus onkaan löydettävissä. Mutta kun minä hänelle ilmoitin en enää olevani manikeolainen vaikk'ei vielä oikeauskoinen kristittykään, ei hän siitä ylön suuresti ilostunut, kuten tapahtuu kun kuulee jotain odottamatonta ilosanomaa -- olihan hän niin järkkymättömän varmasti uskonut palajavani tuosta kurjuudesta. Olihan hän minua itkenyt kuin kuollutta ja kantanut minua ajatustensa paareilla luoksesi, jotta olisit sanonut tämänkin lesken pojalle "Nuorukainen, minä sanon sinulle nouse ylös", herättänyt hänet kuolleista, antanut hänelle uudelleen puhetaidon ja jättänyt hänet jälleen hänen äidillensä. [Luk. 7, 14-15.]

Sentähden ei hänen sydämensä ylön rajusti ilosta sykähdellyt kuullessaan, että olin valheesta irtaantunut, vaikk'en vielä ollutkaan totuutta saavuttanut, ja että niinmuodoin jo sen verran siitä, mitä hän jokapäivä oli kyynelin rukoillut, oli toteutunut. Päinvastoin hän ollen varma siitä, että Sinä lupauksesi mukaan täyttäisit kaikki hänen pyyntönsä, senkin mikä vielä oli täyttämättä, sangen levollisesti ja luottavasti vastasi minulle olevansa lujasti siinä uskossa, että hän ennen muuttoaan tästä elämästä on näkevä minut oikeauskoisena kristittynä.

Näin hän puhui minulle; mutta Sinua kaiken laupeuden lähde, hän rukouksin ja runsain kyynelin pyysi joutuisammin antamaan apuasi ja valaisemaan pimeyteni. Hän kävi yhä ahkerammin seurakunnan kokouksissa ja imi sanat Ambrosiuksen suusta ikäänkuin lähteestä, joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. [Joh, 4, 14.] Hän rakasti Ambrosiusta kuten Jumalan enkeliä konsana, sillä hän tiesi, että minä hänen kauttaan olin joutunut tuohon epävarmuuden ja häälyväisyyden tilaan, josta minun täytyi murtautua läpi voidakseni taudista terveeksi toipua. Hän kyllä näki vielä uhkaavamman vaaran olevan edessä päin, sellaisen jännittävän hetken, jota lääkärit kutsuvat käännekohdaksi taudissa, mutta hän oli ennakolta varma, että olin siitä onnellisesti suoriutuva.

Nyt en enää huokaillen rukoillut apuasi, mieleni kääntyi tutkimuksiin, ja levottomana halusin niistä keskustella muiden kanssa.

Ambrosiusta pidin minä maailman tavallisen arvostelun mukaan onnellisena miehenä, koska niin ylhäiset ihmiset häntä kunnioittivat; hänen aviottomuuttansa vain ajattelin tuskalliseksi. Kuinka ihana toivo häntä elähytti, kuinka kovaa taistelua hänen oli käytävä kiusauksia vastaan pyrkiessään ylevään puhtauteen, ja mistä hän lohtua sai vastoinkäymisissä, sitä en osannut arvata, enkä ollut sellaista koskaan kokenut.

Mutta ei hänkään tiennyt, kuinka minun mieleni kuohui, ja mihin kuiluun olin vaarassa vajota. Sillä valitettavasti en voinut mielin määrin häneltä kysellä, mitä tahdoin. Suuret ihmisjoukot, jotka työtaakan alle uupuessaan tulivat saamaan häneltä apua, sulkivat minut pois hänen seurastaan niin ett'ei hän voinut minua kuulla eikä puhutella. Sen varsin vähäisen ajan, jolloin hän ei ollut heidän seurassaan, käytti hän virkistääkseen ruumistaan tarpeellisella ravinnolla ja sieluansa lukemisella.

Kovin halusin ja toivoin että hän jonakin joutohetkenä levottoman mieleni tyynnyttäisi, mutta sitä hetkeä ei kuulunutkaan.

Herran päivänä minä aina kuulin hänen julkisesti julistavan totuuden sanaa, ja yhä enemmän ja enemmän tulin minä vakuutetuksi siitä, että kaikki nuo kavalien parjausten paulat, joita petturit ovat pyhiä kirjoja vastaan virittäneet, voidaan ratkoa.

Hengelliset lapsesi, jotka armosta olet kirkon piirissä uudesti synnyttänyt, eivät -- kuten nyt tulin huomaamaan -- Jumalan kaltaisuutta ihmisessä, jonka olet kuvaksesi luonut sillä tapaa käsittäneet, että olisivat uskoneet ja ajatelleet Sinulla olevan ihmisruumiin muodot. Tosin oli aavistukseni siitä, millainen henkiolento oikeastaan mahtaa olla, hyvin heikko ja himmeä, mutta kuitenkin oli iloni siitä, että en ollutkaan noin monta vuotta umpeen kiivaillut oikeata uskoa, vaan ainoastaan lihallisten ajatusten arveluja vastaan, niin voimakas, että se nosti punan poskilleni. Vaan siinäpä juuri röyhkeyteni ja jumalattomuuteni osottautui, kun en käynyt oikean uskon laadusta tutkimalla selvää ottamaan, vaan rupesin sitä pelkkien arvelujen nojalla syyttämään.

Nyt olisin uskon kautta voinut tulla parannetuksi niin että henkeni kirkkaammin katsein olisi kyennyt katsomaan ijäti pysyvää, erehtymätöntä totuuttasi.

Mutta minun sieluni laita oli kuin sen ihmisen, joka jouduttuaan kärsimään huonon lääkärin käsissä, pelkää jättäytyä hyvänkin lääkärin hoitoon. Yksin uskon kautta oli se parannettavissa, mutta se kieltäytyi uskomasta, jotta ei joutuisi väärään uskoon. Se koitti kiskoutua irti käsistäsi, joilla olet uskon parantavat lääkkeet valmistanut, ja vuodattanut ne kaiken maailman tautien yli ja antanut niille niin suuren vaikutusvoiman.

Sitten olet Sinä, Herra, sangen pehmoisin ja lauhkein käsin sivellyt ja vähitellen parantanut sydäntäni. Miettiessäni, näet, kuinka äärettömän paljon sellaista uskon, jota en ole ollut näkemässä; kuinka monta tapahtumaa esimerkiksi kansojen historiassa, joissa en ole mukana ollut, ja kuinka monta tietoa maista ja kaupungeista, joita en ole nähnyt, totena pidän; kuinka paljon uskon ystäviä, lääkäreitä ja monemmoisia ihmisiä, joita uskomatta emme voisi aikoihin tulla tässä elämässä; vihdoin miettiessäni kuinka järkkymättömän lujasti olen vakuutettu siitä, ketkä ovat vanhempani, josta minulla kuitenkin on vain muilta kuulemani mukaan tietoa, tulin minä siihen vakaumukseen, että ne, jotka uskovat kirjojasi, joille niin suuren vaikutusvoiman melkein kaikissa maailman kansoissa olet antanut, eivät ole moitittavia, vaan päinvastoin ne, jotka eivät niitä usko, ja että ei ole syytä niitä kuulla, jotka sanovat: "Mistä sinä sen tiedät, että nuo kirjat ovat ainoan todellisen ja totisen Jumalan hengen vaikutuksesta syntyneet ja ihmiskunnalle annetut?"

Sepä juuri oli minusta varsin uskottavaa. Kaikki nuo keskenään kiistelevien filosoofien vihollismieliset ja ilkeät kyselemiset, joita olin lukenut, eivät, näet, olleet saaneet minua vietellyksi hetkeksikään epäilemään olemassaoloasi ja huolenpitoasi meistä. Olkoonpa että uskoni oli milloin voimakkaampi, milloin heikompi, olkoonpa että en ymmärtänyt, mitä ajatella olemuksestasi, tai mitä tietä tykösi tullaan tai palataan, sitä sittenkin aina uskoin, että Sinä olet olemassa ja pidät huolta meistä.