Chapter 3
"Niin, niin, alamittainen!" vastasi Yrjö ja pyyhki silmiänsä käden yläpuolella, sillä Jussin sanat olivat hänen mieltänsä liikuttaneet, "minä luulen, että oikein puhut tosissasi, mutta ampumataito ei ole niitä helpoimpia, vaikka niin arvelet, pikku poikaseni. Minä epäilen, taipuneeko kätesi ollenkaan siihen taitoon; sinun täytyy ainakin harjoitella sitä kauan, hyvin kauan ja ottaa tarkka vaari opetuksestani, jos todellakin tahdot päästä kunnon kytäksi. Minä suostun kuitenkin kauppaan, koska niin kauniisti ja nöyrästi rukoilet sitä. -- Sinä saat Katrin Jumalan nimeen. Mutta laita nyt, että joudut vaatteisin ja valmiiksi. Muuten voit olla vakuutettu, että sinua autan! Sinun pitää lähteä tuossa paikassa. Kauris pitää olla pyydetty lounaaksi, vaikka sitä leikkaisin kylkiluistasi. Tuossa saat kaksipiippuisen putkeni; kumpainenkin piippu on vahvassa latingissa. Saas nähdä, jos varovaisesti käytät sitä".
"Ei suinkaan!" vastasi Jussi "Jos minun välttämättömästi täytyy mennä metsästämään, niin pidän omaa pyssyäni parasna ja tässä se on".
Niin sanoen, meni Jussi nurkkaan, sängyn taakse ja otti pyssyn esiin. "Minä olen saanut uuden hanan tehdyksi lukkooni, vaan tällä kertaa et suinkaan ruuvaa sitä irti; vai kuinka, metsävouti?"
"Jussi, Jussi! Minä suon sinulle terveyttä ja pitkää ikää. Pyssy tänne! Minä lataan sitä, jottei tarvitse pelätä, että sinulle sattuisi joku vahinko ja katso tarkkaan miten sitä kannat; älä koskaan käydessäsi viritä hanaa täydellisesti ja pidä piippu ylöspäin, kun putkahdat ojien ylitse. Kuulet sinä? -- Missä on leipäkannikka? Niin leikkaan sinulle kasan; sen voit pitää: jos muka matkalla tulisi nälkä. Kas niin! ja jos et nyt tuo minulle kaikkein paraan kauriin, ku löytyy Restrupin maalla, niin kierrän pääsi irti, ikäänkuin tuonaan ruuvasin hanan pyssystäsi".
Sillaikaa kuin Yrjö lausui nämät varoitukset, oli Jussi varustanut itseänsä lähtöön. Hän kaappasi pyssyn kainaloonsa ja puristi kytän kättä.
"Kaikkein paras kauris", kertoi Yrjö vielä. "Kuulet sinä, Jussi rumpupalikka?"
"Kyllä, minä teen parastani", lupasi Jussi, "ja Jumalan avulla uskon, että kaikki hyvin onnistuu. -- Se onnisuu varmaankin, metsävouti-rukka!" lisäsi hän luottavaisesti; "tänä päivänä teen työtä Katrin tähden ja silloin on onni myötä. Jumala siunatkoon sinua hempukkasi edestä!"
"Kuules! Malta vähän!" sanoi Yrjö. "Eikö sinulla saatavilla ole pieni liitupala, niin kirjoittaisimme oven ulkopuoleen, että olet lähtenyt pois".
"Miksi niin?" kysyi Jussi hämmästyneenä.
"Noh! sitä varten, ettei kukaan sillaikaa odottaisi turhaan. Ei koskaan voi tietää kuka sattuu tulemaan".
Alamittainen toi liitupalasen. Ovi suljettiin; sitte kirjoitti Yrjö suurilla puustavilla oven ulkopuoleen:
"Jussi on mennyt Vorbassen markkinoille".
Jussi ei voinut käsittää tuon varovaisuuden syytä, vaan antoi Yrjön tehdä mitä tahtoi, sanoi jäähyväiset ja läksi. Kyttä jäi vähäksi ajaksi seisomaan ja katsoi Jussin jälkeen; sitte hykersi hän hyvillään käsiään, naurahti ja sopotti:
"Kas niin, pikku rouvaseni! Lähetä vaan sana Jussi alamittaiselle! Enpä luule, että se toimittaisi mitään".
Jussi läksi ihan toiselle kulmalle kuin Yrjö oli vaeltanut. Hän meni länteenpäin kankaalle ja tiesi niin hyvästi kaikki ne paikat, joissa otukset tavallisesti oleskelivat, ettei hän menettänyt aikaa tyhjään rahkasuon katselemiseen. Sillaikaa oli hämärä valennut päiväksi. Hieno siniharmaa savu alkoi sieltä täältä nousta hajallansa olevain talonpojantalojen piipuista. Erään talon pihalla näki Jussi miehen ja vaimon pellavaita loukuttavan.
"Hyvä päivä ja Jumal'auta!" sanoi hän. "Oletteko tänä aamuna nähneet yhtäkään kelpo-otusta, koska ulkona olette työtä tehneet?"
"Nähtiin", vastasi mies, "vähän aikaa sitte näimme Anni ja minä hirven juoksevan pitkin naapurin aitavierua. Jäljet näkyvät kyllä kasteessa, sillä se meni hyvin hitaasti".
"Sinun ei pitäisi olla niin rohkea, Jussi alamittainen!" sanoi vaimo. "Varmaankin vielä joudut pahaan pulaan, kun Yrjö kyttä sinua tapaa".
"Tänä päivänä hän ei tee minulle mitään, Anni rukka! Hänen suostumuksellaan nyt kävelen".
"Vai niin", virkkoi mies. "Tahdotko maistaa vähän kahvia, Jussi? Sillä muija tarjoo tänään, koska olemme olleet näin aikaisin työssä".
"Ei, kiitoksia vaan! Aika on täpärällä. Jumalan haltuun!"
Jussi vaelsi alas tattarimaalle päin, löysi hirven jäljet ja kadotti ne taas, kanervikolle tultuaan; hyvään onneensa luottaen, meni hän kuitenkin mielihyvillään eteenpäin. Aurinko nousi Restrupin metsän takaa näkyviin, sumu kohosi alavilta sammalsoilta, kiuru nousi yksinään ylös ilmaan, liirutteli pari kertaa ja vaikeni kohta taas; ainoasti suokuikan surullinen hujellus häiritsi yleistä hiljaisuutta. Jussi seisahtui äkisti ja huudahti.
Hänen edessään mutkisti polku kahden mäen välitse; sitä myöten lähestyi nuori talonpoikaistyttö, maitopytty päänsä päällä, harmaata villasukkaa neuloen ja vanhaa kansanlaulua hyräillen. Hänen vaatteensa olivat seudun tavallista vaatteenpartta, silmänsä olivat suuret, mustat ja viekkaat; iho oli valkea ja suu pieni, ruusunpunainen.
"Pikku Katri!" huudahti Jussi ja antoi nuorelle neidolle kättä. "Mistä sinä tulet näin varhain?"
"Onko tää nyt sinusta varaista?" sanoi Katri. "Käypihän kello jo yhdeksättä. -- Minä tulen pappilasta. Sieltä lainasin meille pytyllisen maitoa, koska lehmämme on mennyt mahoksi. Vaan mitä sinä, Jussi, tänään aiot tehdä? -- Herra Jumala! Jos isäni nyt sattuu sinun näkemään, niin nousee taas teidän välille riitaa ja vihaa".
"Ole huoletta!" vastasi Jussi iloissaan, "sano vaan hänelle, että minua tapasit; minä luulen, että hän sitte sanoo: kiitoksia, pikku Katri! Hänen käskystänsä minä nyt marssin täällä. Tää päivä on onnen päivä ja sentähden toi Jumala sinunkin tänne tielleni. Hän tiesi kyllä, että tulisin iloiseksi, kasvojasi nähtyäni".
Jussi kertoi sitte mitä kotona, hänen majassaan, oli tapahtunut. Katrille tuli siitä hyvä mieli; hän tarttui Jussin käteen ja rutisti sitä molempain kämmentensä väliin.
"Mihin nyt matkasi?" kysyi tyttö.
"Pyrin vähän etäämmälle länteenpäin. Herra tuolla toisella puolella on vanha ja antaa eläinten olla rauhassa, koska hän ei jaksa niitä ampua ja sentähden saan sieltä vissiin jonkun sarviniekan".
"Kavata kuitenkin, Jussi! Sillä siellä on väkeä metsästämässä".
"Eikö mitä!"
"Vastikään tuli vieras kyttä vastaani".
"Kuka se oli?"
"Niin, kuinka minä sitä tietäisin. Hän näytti korkealta herralta ja oli niin ystävällinen, Jussini! Kun tultiin vastakkaa, sanoi hän: 'hyvää huomenta, kaunis, pikku tyttö! Ah, malta vähän!' -- 'Minulla ei ole aikaa', vastasin minä; 'täytyy mennä kotiin'. -- 'Jos menet kotiin, niin vie terveisiä kullallesi', sanoi hän ja sitä ollen nyt tehnyt. Hyvästi, Jussi! Saas nähdä, jos pidät varasi tuolla herran alueella".
"Jää hyvästi, pikku Katrini!" sanoi Jussi. "Muistele minua; Jos Jumala niin tahtoo, tulen kohta kotiisi ja silloin tuon hirven lahjaksi morsiamelleni".
He erosivat. Katri meni, taakseen katsomatta. Jussi jäi seisomaan.
"Katso toki yksi ainoa kerta tännepäin, Katri!" huusi Jussi, kun impi oli astunut vähän matkaa. "Tässä minä seison ja nyökkään sinulle".
"Minun on niin vaikea kääntyä, pytty pääni päällä", vastasi Katri. Samassa käänsi hän kuitenkin aivan helposti tyttömäiset, hymyilevät kasvot rakastajaansa päin, viittasi hänelle kädellä tervehdykseksi ja läksi.
Jussi meni edelleen polkua myöten sitä suurta alavaa suota kohti, jolle hän alusta alkaen oli päättänyt lähteä. Ihan suon reunalta keikahti hirvi ylös, juoksi sitte pari askelta, käännähti kerran ja jatkoi sitte tasaisella ravaamisella karkuaan kaislikkoon, joka kasvoi suon äyräillä. Kun Jussi huomasi hirven, kyykistyi hän maahan ja ryömi sitte polvillaan, käsillään suota lähemmäksi, yhä vaan piillen jotenkin syvässä vedettömässä ojassa, joka oli rajana Restrupin ja naapuri-kartanon maitten välillä. Hän aikoi juuri pujahtaa ojan toiselle töyräälle, kun hän äkkiä hoksasi ruohonkarvaisen lakin, hopeanauha ympäri, liikkuvan vastaisella puolella. Kohta tuli pääkin näkyviin; herra kohotti vartaloaan ja viittasi kädellä Jussille, että oltaisiin varovaisina. Jussi nyökkäsi vastaukseksi.
Herra osoitti sormellansa erääsen kohtaan päin, jossa kaislain välissä huomattiin hiljaista liikettä.
Jussi nyökkäsi taas ja ojensi kolme sormea ylös ojasta. Vieras osoitti neljä. Jussi pudisti päätänsä vastaukseksi.
Tämän äänettömän keskustelun viimeiset viittaukset olivat ilmoittavinaan hirven ikää, jota määrätään sarvien päistä eli huipuista. Jussi oli nähnyt kolme haarukkaa, vieras neljä. Molemmat kytät jatkoivat sitte käyntiänsä, toinen toisella, toinen toisella puolella ojaa, kunnes Jussi tuli siihen kohtaan, missä polku kulki ojan poikki. Siinä lähestyi hän vierasta.
"Kantaako pyssysi kuinka kauas?" kysyi herra.
"Oikein etäälle se viskaa", vastasi Jussi.
"Sen tekee minunkin".
"Kuka meistä ensin ampuu?"
"Sinä taidat tahtoa?"
"En ikään", vastasi Jussi, joka yhä muisti, että hän oli vieraalla alueella. "Ei se käy laatuun. Ampukaa te ensin ja jos te ammutte ohitse, niin minä sitte koetan parasta taitoani".
Molemmat pyssymiehet jatkoivat, tämän liiton tehtyänsä, hiljaa ja sangen varovaisesti rynnistämistänsä suolle päin. He näkivät kohta selvästi hirven pään liikkuvan kaislain välissä. Suolintu lensi äkisti ylös Jussin edestä. Se rapsuttava ääni, joka kuului linnun ylöslehahtaissa, pelästytti hirveä; se nosti päätään ja hypähti syrjään. Silloin saivat kytät paremmin nähdä sitä.
"Ampukaa!" kuiskasi Jussi innoissaan. "Ampukaa ja hyvästi!"
Näin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä. Hirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti ojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus tapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli, tunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin. Silloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se pysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.
"Kas niin!" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn olalleen. "Nyt olemme ansainneet palkinnon".
Kun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo kuollut.
"Kuka sen tappoi?" kysyi vieras.
Jussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä veripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun alamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään ja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:
"Hirvi on teidän".
"Mistäs sen tiedät?"
"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan hirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja, minun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla".
"Niin teinkin", vastasi vieras.
"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän naapurikunnan paraaksi kytäksi -- Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te näytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin luulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä".
"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan", vastasi vieras, "mutta haukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin olisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?"
"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos suvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven valmiiksi teille".
Jussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta kääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän veitsensä ja kävi hirveen käsin.
"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska kerran olemme tulleet jahtikummmeiksi", virkkoi vieras, metsästäjän tavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. "Mikä nimesi, ystäväni?"
"Nimeni on Jussi alamittainen".
"Sepäs vasta hupaisa nimi!"
"Onhan tuo", vastasi Jussi. "Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset ovat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat sotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on ainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi sukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka. Luulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin vähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra on suonut ruumiillemme; se on minun uskoni".
"Se onkin hyvä usko se", virkkoi vieras nauraen. "Mutta mitä ammattia sinulla on?"
"Malttakaa hiukan!" vastasi Jussi, veistänsä kanervilla pyyhkiessään. "Nyt minä rupean koulumestariksi ja teidän pitää vastata. Mikä mies te olette, koska näin tulette tänne Restrupiin aamukastetta kanervilta nuolemaan?"
"Minä olen tuolta etelästä", vastasi herra, "ja ampuminen on ammattini".
"Siitä olen jo nähnyt varman todistuksen. Mutta kenen joukkoa te olette?"
"Minä olen sen vieraan herrasväen kyttä, joka on tuossa naapurikartanossa käymässä".
"Te olette siis jo päässeet parempaan tilaan, kuin minä", sanoi Jussi, "sillä minä en ole muuta, kuin vähäpätöinen sala-ampuja, joka hiipii ympäri, vähän riistaa etsien omaksi tarpeekseen ja pyytää killingin kukkaroon sillä, mitä hän ampuu. Tänä päivänä on kuitenkin säätyni parempi kuin onneni, sillä Restrupin kyttä antoi minulle luvan metsästää. Vaan silloin juuri sattui, että te tulitte tielleni. -- Kas niin! Nyt on saaliinne valmis ja koivetkin yhteen sidotut; saanko nostaa sen teidän selkäänne?"
Kyttä nousi, Jussi nosti eläimen hänen selkäänsä ja he menivät sitte yhdessä Restrupin maille päin.
"Minun pitäisi panna uusi latinki pyssyyn", sanoi Jussi. "Kentiesi vielä tapaamme jotakin".
"Se on mahdollista. Olen kuullut, että teillä näissä tienoissa on paljon ammuttavia eläviä".
"Niitä on kyllä", vastasi Jussi, "mutta ei semmoiselle raukalle, kuin minä olen, siitä tule suurta hyötyä. Jos kerran ammun pikkuisen otuksen ja kyttä tuolla ainoastaan haistelee vähän savua, hiipii hän paikalla jälestäni, ryöstää mitä olen ampunut ja viskaa törkeitä haukkumisia kiitokseksi; hyvä, jos pääsen silläkään hinnalla!"
"Mutta minä en käsitä miksi sinä annat hänen ryöstää mitä itse olet ampunut".
"Ette vai käsitä?" vastasi Jussi, erinomaisen viekkaalta näyttäen. "Noh! Herraskartanon väellä on omituinen tapa, jolla kohtelevat alhaista kansaa, jotta heitä täytyy totella".
"Millainen se tapa on?"
"Kohtsillään saatte sen nähdä", vastasi Jussi, vakaamielisenä olevinaan. "Malttakaa vaan hiukan! Mitä tuolla alhaalla seisoo? -- Näettekö tuon vaajan ojan reunalla. Se on rajapyykki ja me olemme siis Restrupin maalla".
"Noh! mitä sitte --?"
"Niin! Mitä hiton elävää sinä kannat tuossa säkissäsi, ukkoparka? Sinä olet vissiinkin harjoittanut sala-ampumista meidän alueella, eikö niin?"
"Sala-ampumista!" kertoi vieras ja katseli hämmästyen Jussia. "Oletko hullu?"
"Ei, en ole hullu, vaan minä olen kyttä tuossa toisessa hovissa; anna siis tänne saaliisi! -- Jos tahtoisin tehdä oikeutta myöten, niin ottaisin sinulta pyssynkin ja lähettäisin sinun aina Aalborgin kihlakunnan voudille saakka".
"Mutta alamittainen! Hourailetko?" virkahti vieras yhä kovemmin kummastuen. "Luuletko todellakin, että antaisin viedä itseäni Aalborgiin?"
"Ei, en suinkaan sitä luule, sala-ampuja? Vaan sentähden aionkin käyttää väkivaltaa. Minä kutsun vaan avuksi -- yhden, kaksi, kymmenen talonpoikaa; -- jokainen auttaa minua ja sitte rattaille, joissa on vähän olkia; kädet ja jalat sidotaan -- koko toimitus on tehty, yhdessä silmänräpäyksessä".
Jussi taukosi hengähtääksensä niin ankaran sanavirran jälkeen. Hänen äskettäin niin kova ja vihainen katsanto muuttui sitte äkisti; hän hymyili leppeästi, suopeasti ja sanoi:
"Kas se oli yksi keino, jota kyttä käyttää. En tiedä, onko toinen temppu yhtä varma".
Sen sanottuaan, laski alamittainen pyssynsä maahan, tempasi herran käden kämmeniensä väliin ja virkkoi ystävällisellä, rukoilevalla äänellä:
"Rakas herra kyttä! Te olette etevämpi minua sekä taidon että säädyn puolesta; sen olen kyllä huomannut. Minä olen köyhä mies, jolla ei ole mitään muuta, kuin se pikku impi, jota äsken kehoititte sanomaan terveisiä hänen kullalleen. Tänä päivänä on hänen isänsä suostunut liittoomme sillä ehdolla, että toisin hänelle hirven lounaaksi kotiin. Mutta kello soipi tuolla tornissa ja minä en vielä ole löytänyt muuta eläintä kuin sen, jonka te ammuitte. -- Jos tahtoisitte antaa sen minulle, niin tekisitte kaksi nuorta ihmistä aivan onnellisiksi. Paraassa ilossamme muistelisimme sitte teitä ja rukoilisimme Jumalalta, että hän suopi teille hyvää, missä ikänä te vaellatte".
Jussi oli melkein langennut polvilleen vieraan eteen; hän loi selkeät läikkyvät silmänsä ylös herraan ja jatkoi miltei kuiskaten:
"Semmoisen pienen hirven voitte saada joka päivä, koska niin hyvästi ammutte, vaan jos minä en tuo yhtäkään otusta lounaaksi kotiin, on koko iloni tässä maailmassa ollut ja mennyt. Älkää siis kovasti kohdelko minua. Pikku Katri kertoi, että olette niin ystävällinen ja hyväluontoinen. Herra Jumala suokoon, että hänen ennustuksensa olisi todenperäinen!"
Vieras oli liikutettu; hän heitti pyssyn olalleen ja sanoi, syrjään kääntyen:
"Jussi, ota hirvi ja mene!"
"Älkäähän niin menkö!" huusi Jussi iloissaan ja kyyneleet juoksivat hänen päivettyneitä poskia myöten. "Ensin pari sanaa jäähyväisiksi ja sitte kiitoksia meidän molempain puolesta. Jumala siunatkoon teitä, herra kyttä! Me luultavasti emme koskaan enää näe toisiamme tässä maailmassa ja te unhotatte kohta sekä minua että Katriani, vaan siitä voitte olla vakuutettu, että teitä muistelemme niin kanan kuin elämme".
Niin sanoen tarttui alamittainen uudestaan vieraan käteen ja likisti sitä monta kertaa huuliansa vasten. Sitte väänsi hän hirven olalleen, otti pyssyn kainaloon ja meni takaisin herraskartanolle.
Vähän matkaa astuttuansa, kääntyi hän ympäri, pani käden torveksi suun eteen ja huusi:
"Hyvästi ja kiitoksia, kyttä!"
Tätä tervehdystä kertoi hän monta kertaa vielä silloinkin, kun vieras jo oli kadonnut suon taakse, mihin hirvi oli kaatunut.
Se oli toinen tapa, jolla Jussi arveli saalista saavansa.
Seuraavana päivänä oli juhla Restrupissa. Kirkonkellot soivat ja koulumestari saapui kartanolle, mustaan takkiin puettuna ja koko seudun somasti vaatetettu nuoriso seurasi hänen jälessään; he pitivät kädessä painettuja lauluja. Kunniaportin kumpaisellakin puolella seisoi pitkä rivi ympäristön talonpoikia. Etummaisena näkyi Yrjö ruohonkarvaisessa frakissaan; hänen nappinsa olivat kyttien muodin mukaiset ja pieni hopeinen ruutisarvi riippui vaaleanpunaisella nauhalla napinreiästä. Hänen vieressään seisoi alamittainen ja piti Katria kädessä, molemmat hymyilivät, näyttivät onnellisilta ja olivat paraissa juhlavaatteissaan, niinkuin kaikki muutkin.
Kaikkea tätä komeutta valaisi syysaurinko selkeästä, pilvettömästä taivaasta; se kirkasti paisteellaan niitä moninaisia ja heleitä värienvivahduksia, joita näkyi pyökkipuitten ja jalavain punankeltaisilla lehvillä kartanon vasemmalla puolella.
Ihmisjoukosta kuului äkkiä jupina. "Hän tulee tuolta" kuiskattiin joka kulmalta ja yleinen huomio kääntyi yhdelle tien kohdalle.
Perintöprinssi ratsasti pienellä ruskealla hevoisella ja hänen ympärillään ajoi ylpeitä herroja, jotka kaikki lähestyivät kartanoa.
Koulumestarin laulanto onnistui hyvästi, sen tunnettua nuottia kertoivat kaikki läsnäolevaiset. Juuri kun viimeiset hurraahuudot, joilla tuo tervehtäminen päättyi, olivat vaienneet, onnistui alamittaisen niin voimakkaasti tunkea koukistetut käsivartensa edessä seisovain väliin, että Katri ja hän saivat tilaa ensimmäisessä rivissä, mistä hyvästi voivat katsella korkeaa vierasta.
Perintöprinssi, josta sitte tuli kuningas, joka rakasti kansaa hellemmin kuin kaikki muut Tanskan kuninkaat, oli astunut alas hevoisen selästä, kun laulu alkoi. Hän meni sitte avopäin rivien välitse ja tervehti kummallekin puolelle. Kun hän lähestyi Jussi alamittaista, huudahti tämä ja alkoi vapista: Sillaikaa kuin Katri hämillään koetti saada häntä syrjään ja koko ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt, tempasi Jussi äkisti itsensä irti, heitti lakkinsa maahan ja riensi tulevia vastaan.
"Herra Jumala!" huusi hän, prinssin eteen polvistuen ja ojensi, surkealta näyttäen, molemmat kätensä ylöspäin. "Nyt olen varmaankin menettänyt viheliäisen henkeni, vaan enhän minä ollenkaan sitä tiennyt, sentähden puhuin eilen niin rohkeasti, koska luulin teitä tavalliseksi kytäksi".
Perintöprinssi oli ensin katsellut tätä kohtausta yhtä hämmästyneenä kuin muutkin. Jussia tunnettuansa, hymyili hän sitte ystävällisesti, ojensi kätensä häntä ylös nostaakseen ja sanoi:
"Älä huoli, Jussi alamittainen! Perintöprinssi ei kuullutkaan mitä sinä juttelit hänen kytälleen. Ennenkuin lähden Restrupista, tulen sinua ja Katriasi katsomaan".
Hän astui sitte edelleen, Jussi nousi seisoalle ja pyyhkäisi silmiään. Ylpein pariskunta, joka sinä päivänä läksi herraskartanosta, oli epäilemättä alamittainen ja hänen kultansa.
III.
EI NIMEÄ.
Hän oli vielä kaunis, pitkä ja soleva, oikean sotamiehen esikuva. Etelämaitten aurinko oli paahtanut hänen kasvojaan tummemmiksi kuin ne muuten olisivat olleet. Kun hän tervehti tahi puhui, muuttui hänen näkösä eläväksi ja sen ylitse vilahti suloinen, surumielinen hymy ikäänkuin aurinko vilahtaa näkyviin nopeasti lentävien ukkosenpilvien lomasta; se vilahdus näkyi, vaan hävisi kohta; vakaamielisyys, tylyys jäi sen sijaan. Hänen otsansa oli korkea, vaan aika oli siihen kyntänyt syviä, suuria ryppyjä, jotka todistivat, että mies oli paljon miettinyt ja sureksinut. Ajatus panee aina kyltin työhuoneensa seinään.
Kun hän toisinaan unhotti itseään, käykistyi hänen vartalonsa; kasvojen jänteet löyhistyivät ja huulet värisivät kuin vetotaudissa. Jos joku silloin äkkiä puhutteli häntä ja hän loi silmänsä ylöspäin, kuvastivat hänen kasvonsa sanomatonta surumielisyyttä; hänen oli silminnähtävästi sangen vaikea kohta antaa silmilleen tavallista, levollista katsantoa. Semmoisista hetkistä pitää juuri ottaa vaari; vähäisistä, arvaamattomista tapauksista älyät usein toisen omituisuutta, ikäänkuin pienet puustavit kirjassasi selittävät suuria.
"Hän on paljon kärsinyt ja kokenut", vakuutti eräs ystävä, joka tunsi häntä paremmin kuin kaikki muut ja oli ainoa, jonka kanssa hän oikein tuttavan tavalla piti keskuutta. "Hänen elämänsä on noita vähäisiä dramoja, jotka tapahtuvat koko maailman nähtävinä, vaan joita ei kukaan käsitä eikä hoksaa paitsi ne, jotka näyttelevät jotakin osaa samassa näytelmässä. -- Olkoon menneeksi! -- Koska sitä pyydätte ja tahdotte, niin kerron teille, mitä tiedän".
Hän syntyi Normandiassa rikkaan miehen poikana, onnellisen isän ainoana lapsena. Koko maailma hymyili hänelle; hänen silmänsä näkivät kaikkialla vaan ennustuksia onnellisesta tulevaisuudesta. Koulussa istui hän aina ylimmäisillä sijoilla ja joka vuosi toi hän kotiin todistuksia ahkeruudesta ja innosta. Hänen isänsä kartanon lähellä asui vanha aatelismies kuuluisaa, rehellistä sukua; tällä oli ainoa tytär. Molemmat naapurukset tulivat ystäviksi ja kävivät melkein joka päivä toisiaan katsomassa; lapset noudattivat vanhempain esimerkkiä. Nuori tyttö oli mahdottoman pikkuinen olento, joka ihastutti kaikki; hän oli niitä onnellisia mutta myöskin vaarallisia, jotka jo näyttäimällä voittavat ja jotka saavat yhtä monta ihailijaa kuin turhuutta harjoittavat, koska jokainen käytös heitä kaunistaa. Rikkautta, komeutta ja mitä hennoimpaa ylellisyyttä oli tälle tytölle tarjona; hän käytti näitä etuja tarkan kauneuden tunnon sekä aistin osoittamiseen.
Poika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin muitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa kaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien kuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili hänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin; kentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin muita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä kohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina seuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.