Chapter 2

"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?" kysyi Gyldenstjerna.

"En tohdi virkkaa", vastasi Torkel.

"Mitä hän kuiskutti?" kysyi herra toisen kerran.

"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa".

"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?"

"Minä muistin hänen sanansa", vastasi Torkel.

"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?"

"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa, varaa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan ne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse kilpaamasta teidän kanssa?"

"Sinä olet sukkela kuin kettu", sanoi Gyldenstjerna. "Sinä osaat käyttää sanoja sekä voimia yhtä selvästi. -- Minä teen mitä mahdan".

"Tällkertaa joutui Gyldenstjerna tappiolle", sanoi Åbergin herra, joka nyt oli kerinnyt sillan kautta joen yli.

"Armollisella herralla on toki vielä kivi sylessä, vaan minun luikahti veteen", sanoi puuseppä.

Kun Gyldenstjerna oli pannut kivensä tuvan oven eteen, sanoi hän: "Mitä koetusta nyt keksimme?"

"Minä olen jo väsyksissä enkä enää jaksa", vastasi Torkel, rukoilevasti katsellen herroja.

"Oletkos väsyksissä" sanoi Gyldenstjerna; "minun täytynee siis lainata sinulle keppini tueksi".

"Kiitoksia!" sanoi Torkel. "Mutta herran jalat kastuivat kyllä pahasti joessa. Tahdotteko ottaa uudet puukenkäni lainaan?"

"Sillä tavalla olette molemmat voitolla", sanoi Åbergin herra.

"Eikö mitä!" vastasi Gyldenstjerna, "viekas puuseppä on sinänsä voittanut, sillä siitä alkaen, kuin hän kävelee, minun keppini kädessään, on Åbergin maatilkku hänen omanaan ja siitä saakka, kuin minä sain hänen puukenkänsä, täytyy minunkin antaa hänelle sarka Thimgårdin maata".

"Onko se varma tosi?" kysyi Torkel iloissaan.

"Huomenna voit tulla kotiini voudilta saamaan kirjallista todistusta", vastasi Gyldenstjerna; "vaan huoneesi on pikkuinen ja huono, tule joskus luokseni, niin keskustellaan, miten paremman saisit".

Torkel suuteli Gyldenstjernan kättä. Herrat nousivat sitte hevoisten selkään.

"Minä olin toki väkevin", sanoi Gyldenstjerna. "Eikö niin?"

"Niin kyllä", vastasi Torkel, silmät loistavat; "sitä tunnustamme me, minä sekä isäni, kaiken elinaikamme".

"Hevoisen kenkää et jaksanut oikaista".

"En, sitä en jaksanut, vaan herra unhottikin ottaa sen takaisin. Tässä se on".

Kun Gyldenstjerna otti kengän, oli Torkel kiertänyt sitä toisesta päästä toiseen asti niinkuin lankaa kerrataan. Sitte oli hän vääntänyt sen semmoiseen sykkyrään, ettei se ollenkaan enää näyttänyt kengältä. Gyldenstjerna katseli häntä kovin hämmästyneenä ja heitti raudan niin etäälle kuin jaksoi kankaalle. Molemmat herrat ratsastivat sitte tiehensä. Puuseppä seisoi ojan äyräällä, heidän jälkeensä katsoen.

II.

ALA-MITTAINEN.

Aalborgista lounaasen on suuri Restrup, vanha herraskartano keskiajalta, jonka päätyseinät ovat ristikko-rakennusta ja jonka ikkunain yläpuolella hirrenpäät ovat muodostetut monenlaisiksi kuviksi. Syvät, kivillä muuratut vallihaudat ympäröivät Restrupia etelässä ja lännessä; muilla puolilla oli ennen kaksi suurta metsikköä, joista toinen vielä kesällä on Aalborgin nuorison yleinen yhtymäpaikka, koska siinä pidetään tansseja ja se on myöskin rakas olopaikka kihlakunnan sala-kytille niitten metsävuohien ja muitten lukuisain otusten takia, jotka ennen muinoin tekivät tuon vanhan herraskartanon ympäristön yhdeksi Juutinmaan paraista jahtipaikoista.

Viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että Restrupin herrasväki aina piti kytän, joka milloin metsästi, milloin kalasti miten vaan sattui ja joutohetkillään auttoi pehtoria, ilmoittaen kartanon lampuodeille, milloin heidän piti tulla kartanoon työhön.

Muutamia tapauksia sellaisen kytän perhe-elämästä aion tässä kertoa. Hänen nimensä oli Yrjö. Niinkauan kuin vaan muistettiin menneitä aikoja, olivat hänen esi-isänsä kaikki olleet kyttinä Restrupissa ja sangen taitavina samassa toimessa, kuin tuo Tanskan urhoollinen kenraalikin, joka heitti viimeisen raskaan painon hyvän asian vaa'alle, nimittäin saukkojen pyytämisessä, joita jotenkin paljon liikkui myllyjoessa.

Kun Yrjö oli päässyt kytäksi, oli hänellä ensivuosina monta jupakkaa seudun sala-ampujien kanssa, jotka, hänen vanhan isänsä eläessä, olivat tottuneet liian rohkeiksi. Melkein joka ainoa yö, kun kuu vaan paistoi, kuului laukauksia metsästä tahi siitä vähäisestä viidakosta, joka kasvoi kartanon vasemmalla puolella. Seuraavana aamuna osoitti tavallisesti verinen jälki ruohossa tahi maahan tallattu laiho metsänrinteessä, että otus oli kaadettu. Yrjö piti sitä kunnian asiana estää tuota vapaata ja vallatonta metsästämistä. Hän nuuski yhäti ympäri metsää, ottikin usein noita kutsumattomia vieraita kiinni, peloitti toisia ja sai viimein aikoihin mitä toivoikin: rauhaa metsässä ja pelkoa varkaissa.

Sukkelin ja selvin kaikista salakytistä oli eräs pieni, halvannäköinen mies, jonka nimi oli Jussi Rörholm eli jokapäiväisessä puheessa Jussi Alamittainen. Viimemainittu liikanimi oli hänelle annettu, koska häntä pienuutensa tähden pidettiin kelvottomana sotamieheksi eli senaikuisen puheenparren mukaan ala-mittaisena.

Jussi asui kankaalla vähäisessä mökissä ja oli Yrjön isän aikana monta vuotta häiritsemättä harjoittanut sala-ampumista herraskartanon alueella. Häntä kiitettiinkin paraaksi kytäksi ei ainoastaan Restrupin tienoissa vaan myöskin läheisissä kaupungeissa, joissa häntä ei enää laskettu julkisiin ampujaisiin, koska hän joka kerta, kun hän vaan oli saapuvilla, ampui maahan useimmat palkinnot.

Yrjö oli ainoa, joka ei koskaan myöntänyt, että alamittainen oli taitava mies. Hän väijyikin Jussia suuremmalla innolla ja ankaruudella, kuin muita sala-ampujia.

Eräänä syksy-iltana onnistui hänen tavata Jussia juuri kun tämä, ammuttu metsäpukki selässä, hiipi metsänaitaa myöten kotiinpäin.

"Odota vähän, pikku alamittainen!" huusi Yrjö ja kiiruhti aidan yli hänen luokseen.

Jussi heitti pukin maahan, viritti pyssyn hanaa ja kääntyi Yrjöä kohti. Siitä uhkaavaisesta tempusta huolimatta, meni kyttä pelotta häntä vastaan. Jussi malttoi mieltänsä, painoi hanan alas ja laski pyssyn maahan päin.

"Enkö vai yhä ole sanonut sinulle, pikkuraukka, että sinun pitää heretä ampumasta?" aloitteli Yrjö.

"Sitä olet sanonut", vastasi alamittainen huoaten. "Mutta muistatko sinä mitä lupasit minulle kun menneenä vuonna, Mikonpäivän aikana, puhuimme kahden kesken?"

"Ei, en muista", vastasi Yrjö. "Jos lupasin sinulle, että sinua kovasti kurittaisin, kun taas tapaisin sinua, pikku maamyyrä, niin olen nyt tullut lupaustani täyttämään".

"Ei suinkaan", virkkoi Jussi. "Kun tulin tytärtäsi, pikku Katria, kosimaan, niin sanoit, että pitäisit minua kelpomiehenä ja että saisin hempukan kohta, kun voisin näyttää sinulle kaksisataa hopeataalaria, jotta jaksaisin ostaa sen pienen talon tuolla myllyn lähellä".

"Totta kentiesi nyt puhut, alamittainen!" vastasi Yrjö, leppyneenä siitä nöyryydestä, jolla Jussi puhui, "vaikkapa olisitkin lopen pikkuinen kelpomieheksi, mitä sitte?"

"Niin! miten minä raukka jaksaisin hankkia niin paljon rahaa, koska olet näin kovaluontoinen, metsä-vouti".

"Mene sinä hiiteen!" huusi Yrjö vihastuneena. "Luuletkos, että antaisin sinun varastaa herrasväen otuksia sitä varten, että sinulle hankittaisiin naimavaroja? Älä huoli, alamittainen! Kentiesi erehdyn, vaan melkein luulen, että paitsi sinua löytyy muitakin sieviä miehiä maailmassa, vieläpä muutamiakin, jotka ovat melkein yhtä isot ja kauniit vartaloltaan kuin sinä, jotta pikku Katri hätätilassa voi saada kosijan ilman että hänen isänsä sentähden tarvitsee tulla konnaksi virassaan. Jos sinussa olisi rahtuakaan ymmärrystä, niin menisit ennemmin tuonne Sönderholmin puolelle; ne maat eivät kuulu Restrupiin; siellä voisit estämättäni ampua kuinka paljon vaan tahdot. Silloin tekisit vielä senkin hyödyn meille, että säikäyttäisit muutamia otuksia meidän alueellemme. Parasta olisi kuitenkin, jos tykkänään kääntyisit muuhun ammattiin kuin metsästämiseen, sinä siihen et ollenkaan kelpaa, Jussi parka! Typerät ne ihmiset ovatkin, jotka uskovat pyssyn semmoisen huitukan huostaan, vaikka niin helposti voit tulla siitä vioille. Annappas minun hiukan katsella kivääriäsi".

Jussi ojensi hänelle pyssyn, Yrjö otti kääntöpää-veitsensä taskusta ja ruuvasi veitsen hamaralla lukon tukista irti. "Kas niin, Jussi! Kahdeksaan päivään et saa tuhlata ruutia ja hauleja". Näin sanoen, pisti Yrjö hymyssäsuin lukon taskuunsa ja antoi pyssyn takaisin Jussille.

"Koska otit lukon, niin voit samalla viedä koko pyssynkin", virkkoi Jussi.

"Mitä lörpötystä se on?" vastasi Yrjö. "Enpäs sitä tee; minä toivon, että hankit itsellesi uuden lukon, poikaseni! sillä ethän suinkaan vielä malta olla minua tavoittamatta täällä metsässä. -- Hyvää yötä, pikkuiseni! Nuku makeasti! Katso vaan, että teetät oivallisen lukon pyssyysi. Paras olisi nallilukko, sillä näillä piilukoilla en tee paljon mitään. Siinä tapauksessa voit toivoa, että tulevalla kerralla pidän sekä pyssyn että lukon omanani".

Yrjö nauroi pilkallisesti näitä omia sanojaan. Jussi ei vastannut mitään.

"Mutta kuuleppas, pikku Jussi!" jatkoi kyttä, "auta minua vähäisen ja nosta tuo metsäkauris hartioilleni. En suinkaan sentähden pyydä apuasi, että se olisi lopen raskas; se on päin vastoin syntiä ja häpeää ampua niin vähäinen metsäkauris-raukka, vaan sääreni on vikaunut, jotten voi kumartua". Jussi totteli ääneti ja aikoi sitte lähteä, mutta kyttä kutsui hänet vielä kerran takaisin.

"Muista se, alamittainen, että annat viilata raon uuden hanan päähän, jota tietysti teetät, niin käytetyt nallit eivät tartu hanan uurteesen. -- Saanko myöskin viedä sinulta terveisiä sydänkävyllesi, pikku Katrille? Voithan toki toisinaan tulla häntä katsomaan".

"Kiitoksia siitä luvasta!" vastasi Jussi. "Nyt olet saattanut minua unhottamaan kaikki soimaukset, jotka tänä yönä olet lausunut. Jumalan haltuun, metsävouti!" Sillä tavalla he erosivat toisistaan.

Noin neljätoista päivää senperästä varustettiin Restrupissa suurta juhlaa. Sisäpiika ja muut palvelijat puuhasivat kyökissä ja kellarissa, ikkunoita kirkastettiin asumasuojissa ja lattioita pestiin. Vallihaudan ulkopuolelle tehtiin korkea kunniaportti, jota puutarhanhoitaja koristi kuusen oksilla ja lehvillä. Ylhäisiä vieraita odotettiin, se oli selvää, ja tällä kertaa ei ketään alhaisempaa kuin perintöprinssiä, joka oli ilmoittanut tulevansa jahtia koettamaan hevoskartanon ympäristössä. Yrjö sai myöskin osansa yleisestä kiireestä. Hamasta aamusta kaalasi hän pitkin kankaita; kaukaa rahkasuolta kuului vähän väliä laukauksia. Teeri- ja peltopyyparkoja tuotiin suurina terttuina kyökkiin ja sittekin vaati rouva yhä enemmän.

"Kuule, Yrjöseni!" sanoi hän kerran, kun metsävouti istui murkinapöydässä palvelijain tuvassa. "Sinun täytyy hankkia meille otus. Kyökkipiika sanoo pyytäneensä sinulta semmoisen jo kahdeksan päivää sitte eikä sitä vielä ole näkynyt".

Yrjö pani leipäpalan pöydälle, pyyhki sormia hirvennahkaisiin housuihinsa ja virkahti:

"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, etten ole hankkinut tuota eläintä".

"Vaan minkätähden se on jäänyt hankkimatta?"

"Sentähden, ettei yhtäkään ollut saatavana", vastasi Yrjö vitkalleen.

"Se on mahdotonta. Sinä et viitsi pyytää. Minä olen vakuutettu, että jo puolipäiväiseksi saisimme sen kotiin, jos vaan lähettäisimme sanan tuonne myllyn taakse Jussi alamittaiselle".

Yrjö tuli tummanpunaiseksi, kuullessaan tuon muistutuksen, joka tuntui varsin loukkaavalta. "Pikku Jussi alamittainen?" kertoi hän äänellä, joka vävähti vihasta.

"Juuri hän!" vastasi rouva. "Olen kuullut juteltavan, että hän on paras pyssymies näissä tienoissa ja jos kohta pitää ottaa toinen kyttä tähän kartanoon, niin saapi hän varmaankin sen ammatin".

Rouva lausui nämät viimeiset sanat omituisella äänen koroituksella ja katsahti kyttään tavalla, joka selvästi ilmoitti, mitä hän tarkoitti.

"Pikkuinen Jussi alamittainen!" sopotti Yrjö taas, yhtä säikähtyneenä kuin masennettuna siitä ajatuksesta, että sellainen vähäpätöinen kilpailija voisi sysätä häntä syrjään.

"Aivan niin!" virkkoi rouva, joka huomasi keksineensä oikean keinon Yrjön virka-intoa kiihoittaakseen. "Taidathan tuntea häntä, koska se on Jussi, joka öillä ampuu otukset metsistämme eikä kukaan häntä estä".

Yrjö ei nyt enää voinut malttaa mieltänsä. Hän keikahti ylös penkiltä, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen äänensä vapisi, kun hän lausui nämät sanat:

"Rouva torukoon minua mies-raukkaa niin paljon kuin tahdotte, sillä rouva saa käskeä ja minun täytyy siihen tyytyä, mutta älkää suinkaan sanoko, että niin viheliäinen olento, kuin Jussi alamittainen, saavuttaisi sitä kunniaa, että hän pääsisi tähän kartanoon herrasväen kytäksi minun jälkeeni; sitä en voi kärsiä. -- Kun olen syönyt tuon pienen leipäpalan, joka jäi eteeni, lähden paikalla takaisin metsään ja jos Jumala vaan on kasvattanut siihen sen verran elävää, että luoti siihen voi tarttua, niin tuon sen tähän kyökkiin. Se on tapahtuva tai annan oman henkeni".

"Niin, niin, Yrjörukka!" vastasi rouva hymyillen; "saas nähdä, että koetat mitä parasta vaan voit; kyllä se sitte onnistuu. Jos tuot minulle oivallisen, suuren saaliin viimeistänsä huomispäivän lounaaksi, niin teen Martinaaton sinulle sangen iloiseksi. Jos et tuo, niin täytyy meidän lähettää sana tuonne myllyn taakse alamittaiselle".

Kun Yrjö vaelsi takaisin metsään, osoittivat hänen leveän otsansa syvät rypyt ja yhteenpuristetut huulet sitä häpeää, jota hän oli kärsinyt. Hän talutti nuoralla kartanonhoitajan lintukoiraa, sillä hänen omansa alkoi tulla sokeaksi. Alhaalla ryytimaan takana pani hän pyssyynsä vahvan latingin ja astui sitte vainioitten yli, kysyen jokaiselta työmieheltä, jota hän tapasi, oliko hän sinä päivänä nähnyt mitään metsänelävää. Aurinko paahtoi pahasti aamupuolella. Mäkien väliltä löysi koira jäljen eikä aikaakaan, niin näki Yrjö ketun luikkivan korkeitten pensasten väliin. Mutta sillä kertaa tavoitettiin parempaa saalista ja kettu pääsi rauhassa tiehensä. Yrjö kutsui koiran jäljeltä ja kääntyi toista suuntaa menemään. Puolipäivä tuli, ilta tuli. Onneton kyttä ei vielä ollut nähnyt mitään elävää ja kaiken päivää huoletti häntä lakkaamatta se ajatus, että pikku Jussi alamittainen, joka siihen asti oli hiljaisena kärsinyt hänen pilkkaa ja häväistystänsä, veisi häneltä koko ammatin. Kaste laskeutui maalle; oli selkeä, kuunvaloinen ilta. Yrjö kääntyi takaisin metsään ja kätki itsensä pensaan taakse erään polun varrella, jota myöten metsän riista tavallisesti kulki, kun se metsästä pyrki lakealle. Puut heittivät tummat varjot hänen edessään olevalle leikatulle ruismaalle. Tarhapöllö huutaa vinkaisi ylhäällä pyökkipuussa, vaan muuten oli kaikki äänetöntä. Ammuttavia otuksia ei näkynyt.

Kyttä oli toivotonna. Kyyneleet läikkyivät hänen silmissään; hän kirosi kovaa kohtaloansa.

"Ei se toimita mitään, jos tässä olen peittosilla", kuiskasi hän viimein. "Pitää taas lähteä liikkeelle, toista suuntaa koettelemaan. Nälästynyt olen miesparka, kuin koira ikään; en ole aamusta saakka maistanut ruokamuruakaan paitsi tuota leipäpalaa murkinaksi, vaan ei sille nyt mahda mitään. Täytyy mennä pienelle suolle, sillä sinne ne helkkarin pedot illalla pujahtavat kosteaa ruohoa syömään".

Hän läksi taas vaeltamaan.

Kun hän oli kävellyt niittyjen yli, näki hän tulen loistavan kaukaa, kankaan takaa, Jussi alamittaisen mökistä. Yrjö seisahtui; hän näytti tuumaavan jotakin.

"Mitäpäs, jos menisin Alamittais-raukan luoksi", mietti hän, "ja pyytäisin häntä keralleni metsään! Kentiesi voisi hän sattumalta ampua elävän. Kotona on hän kyllä tähän aikaan, koska sieltä näkyy tulta".

Kun päätös oli tehty, viittasi hän koiralle, että se panisi maata ja hiipi sitte varovaisesti ikkunalle katsomaan oliko alamittainen kotona. Ikkunasta, joka oli peittämätönnä, näki hän alamittaisen istuvan tuvassa ja puhdistavan pyssyään.

"Voi tuota renttua!" sopotti Yrjö, "hän on taas pyssynsä pelissä. Hän tuumii varmaankin uutta sala-ampumista täksi yöksi. Ja millaisen soman lukon hän on teettänyt! Ei, ei, perkele! En voi nöyristyä niin syvälle, että anoisin apua tuolta pieneltä kääpiöltä. Pitää vielä koetella onnea tuolla suolla. -- Katso kuinka kääntelee pyssyään ja hymyilee, ikäänkuin hän aavistaisi hätääni ja tahtoisi pilkata minua. -- En viitsi mennä sisään". Yrjö hiipi pois mökiltä hiljaa, kenenkään huomaamatta, niinkuin hän oli tullutkin, viittasi koiralle, ja läksi liukkailla, pitkillä askeleilla suolle päin. Mutta hän ei sieltä tavannut sen enempää kuin muiltakaan paikoilta. Hirvet sekä metsävuohet olivat tykkönään kadonneet. Sitä vastoin löysi koira metsäsian, joka juoksenteli sinne tänne kuun valossa, katajanmarjoja etsien ja kiiruhti tien poikki muutaman askeleen päässä kytästä. Ampuma-into syttyi siitä viehättävästä näöstä. Yrjö pani pyssyn poskea vasten, mutta laski sen taas huoaten alas.

"Hitoille kaikkityyni!" sopotti hän, hampaita kiristellen. "Sika ja kettu juoksevat melkein suoraan lakkariini ja sittekin täytyy laskea heidät menemään; laukaus karkoittaisi kaikki muut otukset hiiteen, jos täällä muka löytyy yhtäkään".

Päivä alkoi jo valeta koillisesta, kun Yrjö läksi kotiin päin. Hän muisteli lupaustansa rouvalle. Määrätty aika oli loppumaisillaan; miten lausuttu lupaus oli täytettävä?

Paluumatkalla sattui hän taas menemään alamittaisen mökin sivutse. Tuvassa oli pimeä.

"Mitäpäs, jos suotta aikojani antaisin hänelle luvan ampua otuksen ja tarjoisin hänelle vähän rahaa palkinnoksi? Eihän minun tarvitse virkkaa hänelle nöyryyteni syytä".

Yrjö lähestyi taas ovea, taistellen ylpeyden viimeisen tähteen kanssa.

"Ei! Se konna voisi saada vihiä asian oikeasta laidasta ja sitte olisin hukassa. Mutta mihin minun, syntisparan, on ryhtyminen? Nyt löi kello neljä kaukana Freilevin kirkossa; parin tunnin kuluttua, tulee rouva kyökkiin ja kysyy saalistani. Jumala minua sitte armahtakoon! Niin on! Kyllä minä kuitenkin lähden tuon pienen peukalopojan koppiin ja kehoitan häntä nousemaan sekä suoriutumaan metsästysretkelle. Siitä hän vissiinkin tulee iloiseksi. Kun hän saapi kuulla, että hänellä on lupa ampua otuksia, niin hän ei tiedä miten olla, kuinka käyttäidä ja kiittää minua tuhat kertaa. Jaa -- oh! Tuleepa hänestä sittekin vävy minulle; anna hänen siis vähän lystäillä".

Näin tuumittuaan, astui Yrjö ikkunan edustalle ja koputti lasia. Alamittainen tuli sisäpuolella paitasillaan näkyviin ja kysyi kuka se oli. Kytän hoksattuaan, sytytti hän kynttilää ja avasi oven. Yrjö astui sisään.

"Noh, alamittainen!" puhui tämä sillaikaa kuin Jussi puki päällensä ja näyttihe niin suruttomalta kuin suinkin voi. "Vai sinä menit tänä yönä makaamaan?" -- "Sen näet, Yrjö!" vastasi Jussi haukostellen.

"Maltappas, pikku veitikka! Hitto sinua uskokoon. Anna minun ensin tulla tuntemaan onko sänky lämmin; muuten kentiesi narraat minua. Tulin hiukan katsomaan jälkiäsi, koska arvelin, että ehkä taas olet saanut uuden lukon pyssyysi".

"Ei, metsävouti!" vastasi Jussi. "Minä olen sanonut Katrille, etten enää puutu ollenkaan ampumiseen, koska se nostaa riitaa minun ja sinun väliin".

"Hyvä! aivan viisaasti tehty, pikkuiseni! Kun näkyy ja tuntuu, ettei kelpaa johonkuhun ammattiin, niin on paras ruveta toiseen. Mihin muuten olet aikonut kääntyä?"

"Minä ostan itselleni pari tusinaa kintaita sekä muita villaisia tavaroita; sitte alan kuljeskella ympäri sukka-kauppiaana -- jos se vaan elättäsi miehen".

"Luuletko myöskin, että voit pysyä päätöksessäsi?"

"Niinpä luulen".

"Minä en usko".

"Saadaan nähdä".

"Jos nyt antaisin sinulle luvan mennä ampumaan aamulla varhain, mitä siihen sanoisit?" kiitoksia!"

"Ei, kiitoksia".

"Jussi! sinä luulet, että suotta lasken leikkiä, mutta koska niin sievästi tämän yön pysyit kotona, vaikka arvattavasti olet kuullut kerrottavan, että eläväin juoksu-aika alkaa ja että sarviniekkoja vilahtaa joka haaralta, niin saat palkinnoksi luvan mennä vähän tuonne metsään, pyssy muassa. En minä aina olekaan niin kovaluontoinen, kuin suotta olen olevinani".

Jussi katsoi hämmästyen ja tutkien Yrjöön. Tämä nyökkäsi ja sanoi:

"Mitä siihen vastaat, pikku ystäväni?"

"Parempi on mennä takaisin vuoteelle; moneen päivään en ole ollut oikein terve".

"Ole nyt vaiti! Jos olet kipeä, niin olemme yhtä hyvät molemmat. Kaikki jäseneni värisevät vilusta ja koska nyt, pikku Jussini, on parasta, että puhumme suun puhtaaksi, niin tulin tänne seuraavasta syystä. Armollinen rouva lähetti eilen illalla sanan, että hänelle aamuksi piti hankkia metsä-kauris, vaan minä nyt en jaksa tallustaa metsään".

"Enkä minä", vastasi Jussi, jolle asian oikea laita vähittäin selveni.

"Onneasi pitää sinun kuitenkin koettaa, pikku vävyni!"

"Eikö mitä, metsävouti!" vastasi Jussi, viekkaasti hymyillen, "eihän minulla ole hanaakaan pyssyssäni sen perästä kuin ryöstit viimeisen minulta"

"Nyt taidat siis ihastua kovastikin, kun sanon sinulle, että saat lainata minun pyssyni".

"Ei, en minä osaa ampua muilla, kuin omallani".

"Noh! voinhan lähettää sinulle hanasi kohta, kun tulen kotiin".

"Minulla ei ole luotia, eikä ruutia", vastusteli Jussi.

"Tässä on ruutisarveni ja haulikukkaroni, tuossa on kaksitoista hyvää luotia ja useampaa laukausta et suinkaan taida laskea metsään, yhtä otusta tavoittaessasi".

"Mutta ei minua sittekään haluttaisi".

"Minä annan sinulle puolen riksiä, jos tuot minulle kauriin".

"Se on varsin vähän".

Yrjön kärsivällisyys ei kestänyt niin monta kieltoa. Suonet paisuivat hänen otsassaan; hän löi nyrkkinsä pöytään ja kiljasi: "Mitä sanot! pilkkaatko minua?" Samassa sieppasi hän kissannahkaisen lakkinsa päästä ja viskasi sen Jussia kohti. Hän ei kuitenkaan osannut. Alamittainen ei huolinut siitä vihan osoituksesta. Hän vastasi hiljaisesti.

"Herra Jumala, metsävouti! Kuinka niin vähästä suutut? Minä en tänä yönä huoli metsästyksestä. Anna minun olla rauhassa. Äsken vihastuit, koska tahdoin ampua metsäpukin; nyt suutut, kun en tahdo ampua. Mitä kummaa minun pitää tehdä, sinua tyydyttääkseni?"

Yrjö huomasi kiivastuneensa liian rutosti. Vieno päivänvalo, joka vähittäin alkoi tunkea pienien, auringon paahtamain ruutujen lävitse, muistutti hänelle myöskin, että häntä odotettiin herraskartanossa. Hänen täytyi siis nöyristyä vieläkin alemmaksi. Sentähden muuttui äkisti hänen tuima katsantonsa luonnottoman ystävälliseksi ja herttaiseksi myhäilyksi; hän meni alamittaisen luoksi ja pani kätensä hänen olalleen.

"Noh, noh, pikku vävyni! älä pane pahaksi; tiedäthän, että suon sinulle hyvää, vaikka toisinaan hiukan närkästyn. Jos lounaaksi voit hankkia minulle kauriin, niin saat kaksi riksiä. Mitä siihen vastaat?"

"Sn sitä voi luvata", vastasi Jussi.

"Vai et voi!" kiljasi Yrjö, lattiaa jalalla tömistäen; hän unohti taas teko-nöyryyttänsä ja töytäsi Jussia vasten. "Herra Jumalan poika! Paljonko sitte tahdot?"

"Suoraan sanoen", vastasi pieni mies hiljaisena ja hymyillen, "minä tahdon sata riksiä".

"Mitä! oletko hullu?"

"Ei, enpä ole. Eikä sinun tarvitse maksaa niitä järkiään, metsävouti; minä olen tyytyväinen, jos saan pikkuisen Katrin pantiksi rahoista".

"Vai siihen tyydyt? Hyvähän tuokin!" vastasi Yrjö vimmastuneena.

"Ja sitte saat minulta sekä Katrilta siunauksen", sanoi Jussi, hänen käteensä tarttuen, "ja kun tulet vanhaksi, niin teemme me molemmat työtä sinun edestäsi ja hankimme sinulle hyvät vaatteet, jottet kärsi mitään hätää; voithan suostua siihen kauppaan".

"Kyllä sinä taidat tehdä työtä edestäni", sanoi Yrjö, joka kuitenkin vasten tahtoansa tunsi itsensä mieltyvän tuohon tuumaan. "Minä saan vainua ruudista. Sinä pyrit ammattiini, tahdot tulla kartanon kytäksi. Eikö niin; sillä tavoinhan tahdot tehdä työtä?"

"Ei suinkaan, Yrjö! älä luule niin pahaa minusta. Jos jolloinkulloin tulen kytäksi, joksi kyllä hartaasti pyrin, niin tahdon ensin, että Katri puhuu hyvästi edestäni, jotta pääsen sinun oppilaaksesi ja annat minulle vähän neuvoa tuohon taitoon, niin että sitte voin auttaa sinua, kun tulet vanhaksi ja vähäväkiseksi".