Part 6

"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika... Niin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!"

"Elä perr..."

"Otan kyllä!" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa. Poikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.

"No ota sitten!... Jos kerran ilkeät antaa oman pentusi äpäränä olla!"

Ja niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli se jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi ukko nyt vieläkin kerran kamalan:

"Elä vänkkää!"

* * * * *

Mutta nyt tuli vähän toisenlaisia vieraita:

Pielisjärven vallesmanni se näet nyt samosi poliisin kanssa tupaan ja...

"No... Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!" ihastui hän löydöstänsä. Mutta mikä ällistys!

"Ja jo paljain kintuin!" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden Saastamoisen leskeen ilkeän katseen.

"Hyi!" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta. Paha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli ilkeästi:

"Ja niin jotta koko Sikasen perhekö se on tään Kaisan sulhasena?"

Se ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan. Mutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.

"No!... Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä lopettamassa sen rippikoulun."

Se oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät niin että kirosivat kuin yhdestä suusta.

Mutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään. Mainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli täytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta työtä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin vanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle Hallikaisen nimipäiviltä palatessa.

Ja niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi heidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen vain käski viskata sorkkien suojaksi.

Ja niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan keskeytyneitä opinnoitansa.

XIV.

Ei kukaan voi väittää Pellisen vävyn ja Moilasen tehneen itsensä syypääksi mihinkään epärehelliseen tekoon Sikasia kohtaan.

Ei. He olivat vain täyttäneet lain: s.o. maakuntansa perintötavan. Niinpä olivat he viisaan Hötö Niemisen kanssa rehellisesti lähettäneet miesten housut jo Pielisjärven rippikouluun ja käskeneet sanoa ihan raamatun sanoilla:

"Tässä ovat säkki ja käärö. Katso tavara tulee jälestäpäin!"

Ja lukkari oli avannut käärön ja tunnustellut ja oppilaittensa avulla tuntenutkin että tavarat ovat Sikasen ja hänen poikansa Pekan välttämättömiä.

* * * * *

Ja nyt ne tulla jyrysivätkin jo itse "tavarat". Poliisi saattoi näet huoneeseen kaksi paljaskinttuista oppilasta ja ilmoitti:

"Ka... Niin jotta tässäpä nää nyt ovat!"

Lukkarin silmät pyöristyivät ja pää kohosi ihmetyksestä ikäänkuin hän olisi katsonut taivaan aukenemista. Vaiettiin. Sikasen suku seisoi siinä ovipielessä kuin viimeisellä tuomiolla.

"Soo-o!" äänsi vihdoin lukkari. Asia selvisi hänelle itsestänsä, sillä olivathan housut jo täällä.

"Soo-o!" toisti hän.

Taas vaiettiin ja katsottiin. Ukko Sikanen kumartui sylkäsemään ovipieleen.

"Soo-o!... Soo-o!" toisti lukkari vieläkin, ja nyt entistä hartaammin.

Ja sitten hän vaikeni tyyten ja katsoi vain sanattomana. Oikeastaan hän siten piinasi: Hän antoi miesten siinä ikäänkuin paistua hänen oppilaittensa ilona ja ivana.

Mutta eivät ne oppilaat nyt julkisesti riemastuneet. Äsken oli lukkari näet taas haukkunut heitä ihan kamalasti ja nyt he kostivat, s.o.: eivät lukkarin uhalla näyttäneet riemun merkkiä. Se oli äänetöntä kiusantekoa. Kuin vääräpäät härät katsoa muljottivat ne vain näitä kadonneita ja taas löydetyitä tovereitansa kyynäsvarsin polveen nojaten, istuksien ja syleksien.

Mutta hereillä he toki olivat, sillä tapaus herätti heissä vilkasta sisäistä huomiota. Voipa heistä nyt sanoa että he olivat tällä kertaa tämän tapauksen johdosta Pielisjärven n.s. sisällisesti valveutuneinta väkeä.

"Tässä... tässä nää ovat", toisteli odottava poliissi pitkän piina-ajan kuluttua ja nyt tokasi ukko Sikanen siihen ajatuksettoman:

"Ka tässä!"

* * * * *

Mutta päästiin siitä toki asiaan. Lukkari oli näet jo noutanut housukäärön, avasi sen ja ilmoitteli:

"Täällä muuten ovat jo aikoja olleet nää..."

Hän aivan huokasi siinä, jatkaen tavallaan hartaasti maailman pahuutta surren:

"Nää miesten ainoat..."

Ja yhäkin hän painoi ääntä murheelliseksi, hartaaksi ja jatkoi kuin huoaten.

"... ainoat mitä Herra on antanut miehelle kelvollista..."

Mutta silloin tunsi Sikasen ukko housunsa ja häneltä pääsi iloisa, kadotetun tavaransa löytäneen riemuisa huudahdus:

"No!... Siinähän ne nyt ovat!... nää meidän housut!"

Koko maailma unehtui sen ilon tähden.

"Pekka!" nykäsi hän jurottavaa poikaansa ja ilmoitti hyvillä mielin, kuin lohdutellen:

"Niin jotta johan minä sinulle sanoin, jotta eivät ne housut iäksensä mihin mene!"

Kaikki heidän välinen kaunakin unohtui tyyten. Yhteinen vahinko oli tässä jo matkallakin osaksi sovittanut heidät. Innoissansa tiedusti ukko lukkarilta:

"Onko minun housun taskussa jälellä raha-massi?"

Oli se. Lukkari huokaili ja haikaili. Seurakunta istui ennallansa ja syleksi. Miehet saivat nyt jo housunsa ja niitä jalkaan vetäissään puheli ukko onnellisena kuin lelunsa löytänyt lapsi:

"No!... Niin jotta eipä tässä nyt mitä sen enempää!... Kun tää..."

Tallella olivat alushousutkin, huomasi hän välillä...

... "kun tää asia kuitenkin lopultakin näin..."

Miten hyvältä tuntui vetää omiansa jalkaan.

"... näin hyvänne-päin kun tää pyörähti jotta..."

Kiireesti veteli hän housuja jalkaansa ja tiukkasi remeliä vyölle, yhä vain onnellisena jatkaen:

"Jotta tuota... Ja yksin tulitikutkin ovat säilyssä taskussa", ihastui hän välillä, hoksattuaan sen asian.

"Jotta tuota..."

Tiukasti vetäsi hän remelin vyölle...

"Jotta olipa se rehellinen löytäjä... se joka otti talteen nää välttämättömät... elikkä nää housut... Kun tulitikkulaatikkoakaan ei itse ottanut..."

Ja jalassa ne välttämättömät nyt olivatkin. Ja hän jatkoi nyt sitä, jota oli aikonut ennen tulitikkulaatikon löytönsä:

"Jotta", jatkoi hän, "Jotta sitä minä vaan ihmettelen, jotta kukahan hylky tuo oli joka tään ylettömän ilveen teki ja hän lökäytti housut koholle ja otti nukkujalta talteen housut."

Se uteliaisuutta herättävä kysymys alkoi sittemmin taas tuontuostakin vaivata häntä ja antaa hänelle päänvaivaa.

* * * * *

Mutta oli siinä nyt vielä harmillistakin. Lukkari näet halusi näitä löydetyitä lampaitansa nyt uhallakin paistatuttaa ja huomattuansa että miehet häntä uhalla eivät tuvassa riemuitse, päätti hän päästää koko joukon ulos. Siellä ne varmasti paistavat, päätteli hän, ja niinpä käski kaikki lukumiehensä ulos, ilmoittaen syyksi:

"Että saa välillä päästää tuvasta ulos pahan hengen..."

Ja hän arvasi tavallaan oikein. Koko miesjoukko kokoontui piiriksi Sikas-suvun ympärille. Eivät ne siinä mitään puhuneet, katsoivat vain aivan ääneti, mutta juuri se se ilkeintä paistamista olikin. Velttoina, kädet taskussa, pää väärässä ja piippu ikenissä seisoivat ne ilkiöt siinä kuin älyttömät härät.

Se oli vaikea paikka Sikasille ja ei siis ihme jos isä ja poika ikäänkuin sulivat taas yhdeksi. Olihan ympärillä yhteinen vihollinen, koko pyhä seurakunta nyt heitä paistamassa.

Mutta täytyi siinä toki jotain yrittää. Pekka keksikin asian ja alkoi asiaa muuksi painaen kertoa, kehasten:

"Nurmeksen markkinoilla se oli nyt myötävänä vähän toisenlainen härkä!"

Siitä Kaisan härästä hän näet löysi tämän pelastavan puheenaiheen. Hän jatkoi kehuen:

"Siitä pojasta kun hintanakin satoja ja täysiä tuhansiakin mätkittiin niin jotta roiski!"

Turhaa puuhaa. Liikkumatta, laiskoina ja päät väärällä seisoivat nämä kirjantutkijat vain piirissä ja tupakoivat ja syleksivät veltosti.

"Niin jotta ollappa Pielisjärvellä vaikka parikaan semmoista, oikeaa jyry-härkää, niin ei loppuisi enää maito!" koki taas Pekka, piippuaan kuntoon laittaessa.

Mutta ei ääntä, ei mitään joukosta! Tuskin muuta elonmerkkiäkään kuin laiska välinpitämättömyys! Lukkari nautti akkunassa.

"Taisithan sen sattua sinäkin näkemään... sen tuhottoman härän?" kysyi Pekka, jo isältänsä siten apua pyytäen.

"Ka", autteli se. "Olihan siinä sonnia yhden härän osaksi..."

Sama mykkyys. Miehet vain seistä kutvottivat ennallaan. Joku toki elonmerkiksi sylkäsi.

"Ja entäs sitten se ihmepuntari!" alkoi nyt ukko ja selittää tuhersi.

"Siellä on Nurmeksessa nyt semmoinen paholaisen puntari, jotta se ottaa kymmen-pennisestä nenäänsä vaikka koko kaupungin."

Mutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut talokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille, ja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä oli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen leski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän iski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä. Siistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että jos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja naida hänen leskensä.

Se käskyhän oli jo kuin joku hyvä enne ja vihjaus heille.

* * * * *

Oltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui matkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne olivat jo lakanneet heitä paistamasta.

Lisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan vielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.

Nyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä sekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat sotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän siis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:

"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle... Kun se eläessään oli niin pitkä miehen roikale!"

"Riittääköhän", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti... "Riittäköhän..."

Ei hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli yhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa tupakoimisrauhassa:

"Se olisi tää..."

Pää painui nuokuksiin... Hän pinnisti:

"Tää Siistisen leski nimittäin..."

Taas nuokutti, mutta hän ponnisti:

"Tää..."

Ei se selvinnyt, se mitä hänen piti miettiä, sillä uni sotki...

"Tää..."

Yhtä turhaan.

"Sekö paholainen siinä sotkee!" harmistui hän jo minkä unelta voi.

"Tää..."

Mutta silloin oli hän torkahtaa jo nenällensä, kavahtui siihen, selvittäytyi unesta ja muistaen pää-asian kysäsi pojaltansa:

"Tuota, Pekka... Niin jotta olisiko sinulla mitä sitä vastaan jos minä naisin sitten näistä leskistä toisen?"

Poika tuhjotti tupakoimisunessa ja mietiksi.

"Nimittäin joko tään Siistisen lesken, tahi sitten sen Saastamoisen Kaisan? Jos naisin?" toisti ukko tiedustelunsa.

"Ka-a", lupaili nyt jo puheluun heräävä poika, imasi välisavun ja jatkoi, lupaillen:

"Ka mikäpäs siinä... Ainahan me nyt jaksetaan näissä pikku asioissa sopia!"

Ja entistä lujemmin päättivät miehet nyt painaa rippikoulussa isyys- ja avio-oikeuksiansa kohti. Sitä asiaa miettiessänsä ja tupakoidessansa eivät he huomanneet sitäkään, että Leskinen ajaa porhalsi talon ohi. Ylväänä, selkäkenossa se nyt ajaa laskettelikin jatkamaan Kaisan kosimista.

XVI.

Vallesmanni, kuten sanottu, oli muun vihansa lisäksi vielä suuttunut maksuttomien matkojensa johdosta. Kostoksi oli se peloitellut ja uhkaillut panevansa syytteeseen haureellisesta elämästä. Ja olikinhan hänellä aihe: Olihan hän tavannut miehet naisen vieraana niin kovin ohkaisissa puvuissa, vieläpä sydänyöllä.

Siis uusi harmi!

"Rupeaakohan tää asia sitten taas pyörähtämään pahanne-päin!" huolestui jo ukko kerran, varsinkin kun lukkari oli ryhtynyt sitä peloittelua jatkamaan.

Varsinkin juuri se lukkarin ilkiö oli heittäytynyt häijyksi. Nytkin se taas tiukkasi ja peloitteli. Vaati lukemaan kuudennen käskyn, jonka hän, kuten jo sanottu, oli käskenyt opetella ulkoa. Nytkin se varustautui sitä tiukkaamaan. Ukko Sikanen oli juuri siinä koulutuvan lämpimässä vaipunut miettimään sitä uteliaisuutta kutkuttavaa kysymystä, että kukahan se ne housut riisui, kun lukkari ärjäsi hänet hereille. Aivan hän hölmistyi ja pökertyi siitä.

"Niin... niin ukko!... Anna tulla vaan! Mitä kielletään kuudennessa käskyssä?" kovisteli lukkari. Ukko Sikanen joutui pulaan, eikä tiennyt miten pelastua.

Mutta yhä vaan tiukkasi lukkari. Nyt se jo haukkui ja uhkaili ja peloitteli taas lailla ja jos millä, niin että ukko alkoi jo pökertyä.

"Härkä!" ärjäsi jo lukkari ja tiukkasi lujasti, aivan huutamalla:

"Etkö sinä, sonni, tiedä mitä kielletään kuudennessa käskyssä?"

"Ka!" tapaili ukko kuin hätäytyen: "Ka... Tuota... Ei..."

Ja pulasta pelastuaksensa tokasi hän siinä hätäpäivissänsä umpimähkään:

"Mutta jos se tää poika sattuisi tietämään... Tää Pekka... Tällä kun on äitiinsä hyvä muisti..."

Se pelastikin hänet pulasta. Lukkari alkoi näet tiukata nyt samaa käskyä ja asiaa Pekalta.

Mutta ei sekään muistanut. Vaikka kuin koetti syleksiä niin ei vain herahtanut oikea tieto.

"Toinen härkä!" haukkui lukkari ja tiukkasi vain asiaa. Pekka koki nyt tapailla jotain, hapuillen:

"Ka... siinä kielletään... siinä käskyssä..."

Mutta siinä hänellä meni jo kaikki sekaisin. Ja pinteestä pelastaakseen hän silloin äkkiä ilmoitti:

"Ei sitä nyt tällä kertaa muista... kun tässä pökertyy..."

Lukkari vihelsi, pyöritti päätänsä murheellisesti, huokaili ja käski:

"Sano sinä Killiäisen poika, mitä kielletään kuudennessa käskyssä!"

"Ka", tapaili poika, kyynäspäät polviin nojattuna, kumarassa, sylkäsi ja tokasi:

"Eikös siinä kiellettäne se... se tää huorinteko."

"Ka!... Sehän se!" tokasi siihen ukko Sikanen äkkiä aivan tarraamalla, käyttäen siten toisen viisautta hyväksensä.

Ja siitä haureusasiasta se lukkari nyt pauhasikin pitkät päivät. Juuri Sikasia hän siitä asiasta piti tiukalla. Nytkin se oli taas haukkunut siitä kaupunkimatkasta ja öisestä tapauksesta ja peloitellut lailla ja sakoilla ja vankeudella.

"Ja entäs", nuuskasi se nyt ja käänsi puheen: "Entäs tääkin entinen poikasi jo?... Niin jotta eihän sinulla tähänkään mitään sen laillisempaa isän oikeutta?" tiukkasi hän ilkeästi.

"Niinkö tähän Pekkaan?" viivytteli ukko kiertelyllä vastaustansa ja kun lukkari yhä vain sitä ilkeästi tiukkasi, jatkoi hän kierrellen, kuin pulassa pökerrellen:

"Ka... Niin jotta mitäpäs tähän erikoisia oikeuksia pitäisi... Tää Pekka on niin kesy ja siivo poika, jotta... Kestää tää kotona ilman pitelyäkin..."

Ja häntä harmitti koko tämä koulu, tämä vaivan paikka. Mutta lukkari vain jatkoi. Helvetin tulellakin se jo peloitteli ja uhkasi peloitellessaan käskevänsä vallesmannin panemaan ukon syytteeseen tästä vanhastakin synnistä: luvattomasta pojasta.

"Mitäs siihen sanot!" ilkkui hän aivan ja aikoi soimata laiskuudesta ja tuhmuudesta.

"Et vielä iitä tuntisi, jos se tiellä vastaan tulisi?" ökysi se ja haukkui ja soimasi pataluhaksi koko Sikasen suvun.

* * * * *

Huolekkaaksi se painoi siis nää koulun loppupäivät. Eväsvoikin alkoi kulua vähiin. Siinä syödessä tuli taas ukko miettineeksi niitä lukkarin ja vallesmannin uhkauksia ja lisäksi häntä vielä harmitti, kun poika lokkasi aina voita semmoisen murikan kuin olisi sitä loppumattomasti. Hän yritti jo, arvellen pojallensa:

"Jokohan nuo hylyt sitten rupeavat tosissaan hätyyttämään käräjiin tästä..."

Taas se poika lokkasi voita. Hän koki työntää sen eteen silakkavatia.

"Tästä nyt..." koki hän välillä.

Taas se häijy! Voipytystä jo näkyi eräästä kohti pohja. Alkoi jo suututtaa pojan ahneus.

"Söisit sinäkin näitä silakoita!" pureksi hän välillä silakkaa, esimerkiksi pojalle. Sen suu oli ruokaa täynnä. Taas hän yritti: "Tästä..."

"Ei se hylky näy ottavan esimerkistäkään vaaria", harmitti häntä jo pojan voi-ahneus.

"Niin mistä!" tokasi nyt jo poika, sillä suu sattui olemaan puoliksi tyhjä.

"Ka... Tästä... josta se lukkari... Tästä huorinteosta?" selitti isä syöntitouhussa. Poika söi ja mietiksi asiaa. Ukko kehui taas silakoita ja niin saatiin ateria loppuun.

* * * * *

Piiput savusivat jo rauhallisesti. Nyt oli Pekka ennättänyt miettiä asian ja äkkiä alkoi hän tupakoivalle isällensä selittää:

"Siinä nyt taas Kaisan asiassa ei ole huoruuden suhteen mitään pelkoa."

Sitä yöllistä, housuttomuuskohtausta hän tarkoitti, lisäten:

"Silla siinä on peli selvä".

Imaistiin savut ja syläistiin. Nyt jatkoi poika:

"Sen sijaan on sinulla... niinkuin jo lukkari uhkaili, kipeimpänä kohtana tää minä".

Tuntui aivan hyvältä kun oli itse syytön ja isä vikapää. Rauhallisesti hän jatkoi:

"Kun sinulla ei ole minun niitä... täysiä laillisia oikeuksia ja kiinnitystä, niin... ne voisivat oikeudessa vähän sakottaa napsata."

Se asia se nyt näyttikin ukosta kaikista pimeimmältä: Omatunto! Alkoi tupakoimissynkkyys. Vihdoin puolustautui isä:

"Ka!... Niin jotta minkäpäs sille voi... Kun sinä näet kerran osuit tulemaan!"

Oli ihan painostavaa. Asia näytti tyyten pimenevän. Kuin itseänsä puolustellen nureksi ukko surullisena, ikäänkuin yksin muristen:

"Se on tää rakkaus aina semmoinen... Niin jotta siinä ei nainen järin kauvaa neitseenä pysy..."

Ja taas vaiettiin. Ulkonakin oli niin kovin harmaata ja syksyistä. Vihdoin äänsi toki poika. Alkaen tyynesti alistua kohtalonsa alle, arveli hän ruokalevolle kallistumista valmistaen:

"Ka... Minkäpäs sille nyt osaa!... Varsinkin näin vanhalle asialle!"

Mahallensa hän vetäytyikin penkille. Onneksi alkoi uni painostaa isääkin ja kohta veisasi tuvassa kaksi lukkaria sovinnollista, autuaallista kuorsuutansa.

* * * * *

Välillä oli ollut pyhäpäivä.

Ja nyt tuntuikin taas rupeavan valkenemaan.

Pyhänä olivat he jo käyneet Siistis-vainajan lesken taloa tarkastamassa, syöneet siellä vankan hautajais-rokan ja olivat nyt tyytyväisiä elämäänsä. Siinä taas ruuan jälkeen istuksiessa ja tupakoidessa selitteli jo isä:

"Tää oma talo vaikka jaetaan sitten tasan ja muutetaan kumpikin eukkomme konnuille niin... Mikä hätä meillä on rikkaina miehinä eläessä!"

Pekka savuutti piippuansa ja koki muistella sitä Siistisen ruumiskirstun pituutta, eikä siis voinut vastata.

"Oli saakelivie, siinä kirstulla pituutta!" loikoili hänen päässänsä ajatus.

"Niin että..."

Että ei suinkaan sen polvet tarvinneet olla koukussa niin pitkässä arkussa pötköttäessä -- sitä hän yritti miettiä, mutta ei päässyt alkua etemmä, sillä ajatuskyky yhä vaan loikoi.

"Niin että..."

Ei se herännyt sitä polvien koukistumis-asiaa jatkamaan.

"Että", nykäsi hän vieläkin sitä laiskaa ajatusta kylestä. Mutta ei. Hän antoikin sen ikäänkuin nukkua. Tuntui silloin niin hyvältä, lepoon pääsyltä, ikäänkuin olisi Siistis-vainaja laiskana suoristanut arkussansa polvensa suoriksi. Niin kului hyvä tovi.

"Vai etkös sinä jo niin sanonutkin, jotta sinulla ei tule olemaan mitään sitä vastaan... jotta minä nain toisen lesken?" toisti nyt ukko jo.

"Ka", heräsi poika ajatustyöstä ja lupaili:

"Niinkuin sovittu, niin... Mikäpäs siinä!"

He laskivat ja miettivät edelleen. Kaikki näytti selvältä:

"Kun nyt vaan tää rippikoulu loppuisi ajoissa!" kiirehti vain ukko.

"Ka niin!... Sittehän se on peli selvä", imasi poika savut.

Ja niin edelleen. Ja pian tämä koulu onkin jo loppuun istuttu. Parin päivän kuluttua on jo loppu käsissä ja itse pappi kuuluu silloin tulevan härkäkoululaisillekin ilmoittamaan, kutka heistä on katsottu jo kypsyneeksi isän tärkeään tehtävään, sen velvollisuuksiin ja huoliin.

Oli niin rauhallista, unettavaa. Poika jo vetikin unta, mutta ukko istua tuhjotti ja miten ollakaan, niin alkoi häntä taas kiusata se entinen uteliaisuus, että:

"Kukahan hylky tuo todellakin ne housut ja lasta vetäsi!" Hän koki miettiä. Päähän pesiytyi makea uni. Isoa kirkonkelloa soitettiin ja sen ääni mojahteli tajunnassa jo epäselvänä.

"Olikohan tuo..."

Se vetäisijä, olikohan tuo se tai se, koki uteliaisuus taistella unta vastaan.

"Tuo... se vetäisijä..."

Taas mojahti kello, mutta nyt kuului sen ääni jo ikäänkuin kauvempaa. Uni nääs...

"Se joka nää housut", yritti vielä ajatus.

Taas mätkähti kellon kieli ja sotki. Nyt sen ääni jo kuului kuin hyvin kaukaa... Kirkko tuntui pakenevan jonnekin... sinne järven taa, sillä tajunta uneutui. Pää nuokkui.

"Vai olikohan tuo..." yritti hän vieläkin, mutta...

"Ka!... Perr!" heräsi hän äkkiä kauhuissansa, sillä hän oli siinä miettiessänsä torkahtanut niin syvällisesti, että eikös tipahtanut penkiltä nenällensä lattialle.

* * * * *

Ihan ne nyt loppupäivinä soittivat kirkonkelloa ja härkäkoululaisetkin kuletettiin kirkkoon toisten joukkoon kuulemaan tuomiotansa. Pappi istui suntion pikkulehterissä, yski kertasen ja alkoi luetella:

"Johan Hermanni Pekurinen hyväksytään ehtoolliselle kiitoksella..."

Samoin se ja se ja se, jatkoi hän luetteloa, kääntäen:

"Aleksander Antti Johannes Puikkurinen hyväksytään, mutta kehoitetaan ahkeroimaan sisäluvussa".

Samoin... se... ja se... ja se... Äänetönnä kuunteli joukko tuomiotansa. Pappi jatkoi:

"Petter Tauno Oskari Hakulinen hyväksytään hyvän ja nuhteettoman elämänsä tähden, vaikka hänen tietonsa muuten ovatkin vaillinaiset". Seurasi nyt semmoisten luettelo. Pappi jatkoi: "Mikko Albertti Pöyhöstä ei hyväksytä, koska..."

Ja nyt tuli tuomituiden pitkä luettelo. Kovin monelta olikin nyt taas kielletty avio-oikeus. Se luettelo päättyi Sikasen sukuun. Sille piti pappi aivan erityisen puheen, alkaen:

"Ja sitten seuraa Sikanen, isä ja poika..."

Hän huokasi siinä murheellisesti ja mietti. Kuin itseksensä hartaasti valittaen puhui hän:

"Minun sydämeni tahtoo nyt taas murheelliseksi tulla!..."

Eikä ihme! Olihan Sikasien kosimismatka ennen kuulumaton koko rippikoulujen historiassa. Pappi katsoi aivan korkeutta kohti kuin korkeudelle suruansa osottaen:

"Mutta!" huokasi hän vihdoin, jatkaen murheellisena:

"Mutta kun Herra viisaudessaan koettelee ihmistä, niin Hän lyö paimentakin sille armossa uskomansa lampaan pahuudella!"

Ja nopeasti, murheellisena nousi hän ja poistui sakaristoon. Sikasetkin ehtivät vain nähdä, miten se pitkä, musta papinkappa lattiaa pitkin viillen seurasi herransa jälestä.

"Niin jotta mitä se sanoi?" oli ukko Sikanen epäselvillä tuomiostansa. Joku selitti silloin sen sisällön ilmoittaen:

"Ka sitä vaan, jotta et sinä eikä Pekka pääse vielä ripille".

"Kato tuota paholaista!" pääsi silloin hölmistyneeltä ukolta. Armotta oli siis koko Sikas-suku tuomittu isyysoikeuksien puutteessa kuolemaan sukupuuttoon. Ukko mietti tovin. Oli kuin olisi pää painunut jo alas. Vihdoin raapasi hän korvallistansa ja ilmoitti pojallensa ihmettelevän:

"No... Tämäpä asia kävikin sitten, taisi, ohraisesti!"

"Ka!" tapaili poika, mutta selvisi ja lisäsi tyynesti:

"Niin jotta mikäpäs siinä... Tullaan ensi syksynä uudella puhdilla niin..."

"Tottapahan silloin lörähtää läpi", lisäsi hän ja niin alkoivat he varustautua kotimatkalle.

XVI.

Lähenemme nyt jo loppua.

Tälle elämänhaluiselle suvulle oli nyt toistaiseksi tehty mahdottomaksi täyttää lain ensimäinen käsky: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.

Mutta vain toistaiseksi, kuten Pekan uhkauksesta jo huomasimme. Siistisen ja Saastamoisen leski oli heillä yhäkin mielessä ja he olivat asioistansa varmoja kuten tähänkin asti.

Ja nyt juuri viime päivinä oli ukkoa kohdannut vielä pikku onni: Hän pääsi yhdestä painajaisesta, sillä eräs Lieksan mies oli hänelle ilmoittanut kuka se oli häneltä housut valmiiksi jalasta pois vetänyt.

"Vai Pellisen vävy se ruoja oli!" huudahti ukko siihen ihmeissänsä, muisteli kaupunkiin menoansa ja miten hän oli samaista vävyä löylyttänyt ja arveli silloin:

"Minä jo arvelin silloin jälestäpäin... kun olin sitä jo vähä hatistanut, jotta eiköhän tuo hylky nyt sitä kosta!"

Pekkakin siihen puheluun osui tulemaan ja ukko ilmoitti hänelle:

"Se onkin, kuulemma, ollut Pellisen vävy veljineen... se jonka työtä oli koko tää ilve..."