Part 5

Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan rotukarjaa.

Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.

"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:

"Tää on alkuaan sen entisen... sen Liperin rovastin härän... sen Jehun peruja!"

Ruusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.

"No?... Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian edullisuutta tolkuttaen:

"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin... Tottapahan se on silloin tavara hintansa väärti!"

Ja suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja niin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu härkä.

Eikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun ihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis voimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä polveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen paras karjakanta.

* * * * *

Sitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin. Samaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa asioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän tiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven Vuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet rakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä Vuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.

No niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa vihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:

Ja silloin sitä alkoi Liisalta tulla:

"Leskinen!... Joka nyt on semmoinen peto akkojen perään jotta!..."

Aivan hän oli kauhistuvinansa sitä pahuutta ja jatkoi Kaisalle, vannoen:

"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka uskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!"

"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:

"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!"

Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:

"Niin jotta niin on asia... Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!... Eh, Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen pahuudesta aivan ilkkuen:

"Niin... niin!... Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa tiukka mies!"

Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi, että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin toistaiseksi hätävarana.

* * * * *

Alkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.

Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.

Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.

"Pekka!... Pekka hoi!"

Heräsihän se lopulta ja nyt voi ukko kysyä:

"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä... välttämättömiä?... Ka niitä housuja?"

"Saatana!" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi humalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut Pielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja istuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.

"No en minä paremmin sano!" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja kummeksi:

"Niin jotta kenenkähän paholaisen työtä tämä on!"

"Ka-a!" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä metsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina palasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:

"No nuo paholaisen peijuonit!... Niin jotta jokohan nuo veivät housut myötä-möisin!"

Siltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei siitä riittänyt pitkälle.

"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!" jatkoi ukko taas harmitteluansa.

* * * * *

Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.

"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!" suuttui silloin jo Pekka.

Mutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.

"Ka... Eihän tämä mitä kristillistä... mutta. Niin jotta mikäpäs tässä enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.

Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää. Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:

"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!... Niin jotta kenen paholaisen ilvettä tää peli pitää olla!"

Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas ihmetteli ukko, toistellen:

"Kenen... kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!"

Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän paheksui:

"Ka... Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa senkään vertaa kuin vanhalla saappaalla".

"No on hylkyjä!... On, en paremmin sano!" vahvisti päivittelevä isä ja niin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi ei siis ollut kiusaa kulkijoista.

* * * * *

Mutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta palaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija. Tienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.

Arvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset takaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.

"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa. "Emme me teitä syö!"

Mutta ne vaan juoksivat ja kirkuivat.

"Paholaiset!... Herättävät vielä koko kaupungin!" harmitteli jo ukko. Asia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:

"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!... Niin jotta elkää joutavia pelätkö!"

Mutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin kaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:

"Juuttaat... Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!" harmitteli hän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon alle alistuen arveli hän:

"Ka... Minkäpäs sille silloin enää osaa!... Jos nimittäin poliisikomentoon asti asia pääsee!"

Hän vetäsi vain paidan helmaa taas alemma ja lisätä tokasi:

"Saahan silloin toki poliisilta valtion ja esivallan puolesta ruununhousut!"

Oli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta pimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:

"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se niikseen rupeaa!... Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!"

XIII.

Oltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan varsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin yleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja palaamisella.

Ja niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä ihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin suurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan liikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia, jostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia. Niitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos kiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.

"Paholaiset!... Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!" ilmoitti ukko jo huomionsa.

"Ka... mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!... Virastansahan sen on senkin pidettävä vaari!" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.

Mutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja antoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.

"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!" mietiksi siitä asiasta ukko ja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.

* * * * *

Yö joutui.

Ja mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi kaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa levitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot ja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava lempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen rauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili kaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki, Pohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.

"On tää toki ihana ilta!" arveli ukko siinä kyykyllänsä.

"Ka-a... Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta", todisti poikakin ja lisäsi: "Kun nyt olisi vielä käki!..."

Aivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön yö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo ihan suli:

"Niin jotta käkikö sinä sanoit?... Jotta jos kukkuisi?" tiedusti hän siinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.

"Ka-a!" myönteli poika.

Sitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain raittiilta. Ja...

Niin... Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä eukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa käkeä, ja...

Se olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä pitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä vihitty vaimo. Mieli heltyi.

"Hyvähän se olisi jos olisi nyt käki!" arveli hän siinä.

Ja mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli koko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt, värjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen värjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä edes jotain vähäistä lämpöä hakien.

"Menisihän tässä käki", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt kotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan. Mustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin valloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä tänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut tehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.

* * * * *

Iltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä kaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät he hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.

"Tottapahan sitten sieltä jostain saa housut?"

Olla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se ajatusmeno lähti alkuun.

"Sillä sehän se on kaiken tämän aiheuttaja!"

Se oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen, pelastaman Kaisaansa ja...

"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi", muisteli hän. Muurahainen oli osunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.

"Ryypityksi ja..."

Ei hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä erämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että välttämättömät oli poissa.

Ja silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän pinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:

"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin tehdä koko tään!"

Mutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti jotain ja ihmetteli Pekalle:

"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite on jaloilta solahtanut... kun se on vilu!"

Pekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden kiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.

"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä... Se joka tään pelin piti?"

Ei selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta tuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut uteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:

"Kehno kun minä en saa siitä selvää."

Siitä välttämättömien viejästä. Uteliaisuus kiihtyi.

"Kun se ruoja hoksasi vielä molemmilta viedä", ihmetteli hän.

"Niin jotta..."

Mutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan kirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.

* * * * *

Tulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli myös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva katuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä takaa-ajavista poliiseista arveli:

"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"

Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä. Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.

Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja...

"Voi!... Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.

Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia. Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!

"Kehnon vietävät!"

Tavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!

"En heitä jo paremmin sano!"

Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.

* * * * *

Paljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet onnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän joutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että yöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet häntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.

Ja samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen tuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset aikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:

Kaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili hänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista, liiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään ensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin tyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei ollut suolaksikaan totta.

"Vai minä akkojen perästä!" ynseili hän niin että hänen vankka häränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä sotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa hän nyt siitä kehui:

"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!... Joista omat Vuonislahden miehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin ijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!"

Kaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa pieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan tosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:

"Että vielä ihan minusta ilkeää Ruususen akka!..."

_Minusta_ joka... Hän jatkoi: "Koko siinä asiassakin olen vielä niin lapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen narrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä uskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä."

Hän oli valmis aivan vannoen vannomaan sen todeksi.

"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?" tenäsi hän reilusti jalkaa polvella heiluttaen.

"Ka... Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin..." tapaili Kaisa ollen aivan sekasin.

Niin jatkettiin. Leskinen vannoi viattomuutensa moneen kertaan.

Mutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä Kaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu. Kartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.

Ja sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin, paljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.

"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!... Kunhan minä vaan ennätän päästää luonnon irti!" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie sillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.

Mutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan hän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.

Sokea oli hänkin jo rakkautensa tähden.

XIV.

Oikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta ja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous hellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden hiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain alkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.

Ja nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui jo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia Pakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan. Tiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan rahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja kuiskasi:

"Joko sinä nukut?"

Kaisa heräsi, tunsi oitis äänestä Pekan ja suhisi:

"Hys... hys!... Jos renki kuulee!"

Mutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen luo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä hiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta ollut.

"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa... Se on jo niin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan itsestään!" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä tiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.

"Vai mitä Kaisa?" kuiskailla tenäsi hän,

"Ka", lupailla supatti Kaisa, mutta lisäsi epäilevän suhinan:

"Mutta jospa se ei hyvinkään lörähdä... se rippikoulu."

Miten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus! Aivan se sykähdytti.

"No se nyt on perhana... Jotta se nyt ei lörähtäisi!" supisi Pekka topakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten kehasi:

"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt... Niin jotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään..."

Ihan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa vyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.

"Niin jotta kun nyt vaan sinä pysyt lujana ja rakastat niin peli on selvä!"

"Ka" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan ja supisi siihen:

"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole... Niin jotta vaikka vähän vuottaisi."

Mutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja tiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:

"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!... Voi vielä vain siinä venytellessä käydä hullusti!"

Kaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja heltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta...

Kai se suudellaksensa sitä jo hapuili...

Mutta silloin narahti ovi.

"Hys!... Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät sen vain ottavan tulen ja näkevän.

Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:

"Kaisa!... Sinäkö se olet?"

Mustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.

"Perhanan Leskinen!" kirosi hän ja uhkasi.

"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja mökä!"

"Pe- ... Pe- ... Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen jalat...

Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi, sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin kuin yöpuvussa.

"Herraisä siunaa!... Tätä häpeää!... jos nyt sattuu vielä ihmisiä tulemaan niin..."

Niin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen:

"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan... Ja vanhoilla päivillään vielä tämä!..."

Mutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo ihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat olevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan yövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä Sikas-suvun sotkuista perheriitaa.

* * * * *

Oli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi, kumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.

"Ka-a", alkoi vihdoin poika, jatkaen kuin yksin puhuja.

"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo... Kun ei ollut mihin muuannekaan mennä."

Ukko vaikeni ja synkkeni. Istuttiin. Kaisa huokaili.

"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa... Niin poikkesin sitä asiaa peräämään!" yritti taas poika painaa asiaa joten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.

Ja taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi. Kaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:

"Vai mitä sinä arvelet siihen?" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn perästä.

Ei vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva, vihainen syleksimis-ruakkailu.

* * * * *

Mutta vihdoinkin laukesi ukko. Yht'äkkiä se näet miltei ärjäsi tiukasti:

"Elä sinä poika, kuule, _vänkkää_!" Varsinkin se viime sana tuli tiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.

"Herraisä kuitenkin!" siunaili Kaisa, Nyt jatkoi taas ukko:

"Sillä sinä tiedä, jotta minä olen asiassa tiukka mies!"

Tiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta. Taas vaiettiin.

Mutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota isä vaani.

"Tiukka mies!" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut ja lisäsi:

"Senkö paholaisen tiukkuuta tässä tarvitaan. Selvässä asiassa!"

Niin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat. Vaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan karjaisemalla:

"Minä kuule, olen tiukka ja _ankara_ mies!"

Hän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja vaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:

"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin... En sitä nyt minäkään ensimäistä pyytä pakoon lähde... jos kerran niikseen tulee!"

Siinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko julmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:

"Niin jotta sinä poika, elä vänkkää!"

"Minkäs teet vaikka vänkkään!" uhitteli poika.

"Elä vänkkää kuule!" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat ja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili: