Part 1

KILJUSEN HERRASVÄKI SATUMAASSA

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan Sadun marjamaassa Sadun lorumaassa Sadun kasvistomaassa Sadun lentomaassa Sadun hiljaisuuden maassa Jälleen kotona

Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan

Oli kerran köyhä kalastaja, joka asui yksinäisessä mökissään järven rannalla. Mikä hänen nimensä oli, sitä ei kukaan tiennyt, tai ehkä ei enää muistanut, vaan kaikki kutsuivat häntä ukkeliksi. Hän oli jo hyvin vanha, hänen valkoinen partansa ulottui pitkälle alas rinnalle ja hänen tukkansa oli myös aivan valkoinen.

Vaikka ukkeli olikin hyvä ja herttainen mies, niin kyläläiset tekivät hänestä pilkkaa hänen kuuroutensa vuoksi. Ukkeli nimittäin ei kuullut heidän puhettaan. Mutta aivan kuuro hän ei sentään ollut, sillä lasten puhetta hän kuuli aina. Sitäpaitsi ukkeli väitti kuulevansa kaiken, mitä satumaassa puhuttiin. Tänne hän sanoi usein menevänsä ja sanoi olevansakin siellä oikein huomattu ihminen.

Kyllähän kyläläiset olivat joskus kuulleet satumaasta puhuttavan, mutta kukaan ei uskonut sen todellisuudessa olevankaan, siksi he ukkelin puheille nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun ukkeli ei heidän puhettaan kuullut, niin ei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä aikuiset hänelle sanoivat. Mutta kaikki lapsetkaan eivät uskoneet satumaan olevan olemassa ja se kovasti ukkelia suretti.

Olipa ukkelilla kuitenkin muuan pikkuinen ystävä, joka varmasti luotti siihen, että satumaa on olemassa ja että sinne ukkeli usein meni. Tämä oli pikkuinen tyttö, jonka nimi oli Hanna.

Ukkelin kanssa Hanna usein keskusteli satumaasta ja viimein pyysi hartaasti, että hänkin sinne saisi lähteä.

-- Ihmisen täytyy olla oikein hyvä ja kiltti, ennenkuin hän satumaassa tulee toimeen, sanoi siihen ukkeli.

-- Minä lupaan olla kiltti, lausui Hanna.

-- Lupaus ei riitä, vastasi ukkeli. -- Sinun täytyy todistaakin se.

-- Millä minä sen todistan, kysyi Hanna.

-- Sillä, että kaksi viikkoa olet niin hyvä, ettei äidilläsi ole moitteen sanaa sinusta sanottavana. Jos niin käy, niin vien sinut satumaahan, vieläpä lupaan, että saat ottaa mukaasi kaikki ne ystäväsi, jotka vain tahdot.

Tästä Hanna kovasti riemastui. Hän oli aivan varma siitä, että oikein ponnistamalla voimiaan hän kyllä voi olla sellainen, ettei äidillä ole moitteen sanaa hänestä sanottavana.

Ja Hanna yritti parastaan. Hän teki kaiken, minkä hänen äitinsä käski, jopa usein sellaistakin, mitä äiti ei suorastaan vaatinut, mutta minkä Hanna tiesi hänelle olevan mieluista. Ja toinen päivä kului toisensa jälkeen ja joka ilta ennen levolle menoa sanoi äiti:

-- Tänään sinä taas olet ollut niin kiltti, ettei toista niin kilttiä tyttöä olekaan koko maailmassa.

Ja kun Hanna sen kuuli, niin hän yhä enemmän ponnisti voimiaan, täyttääkseen kaikessa äitinsä tahdon ja toivomukset.

Kun kaksi viikkoa alkoi kulua umpeen ja äiti jälleen oli vakuuttanut, että Hanna oli maailman parhain tyttö, alkoi Hanna valmistautua matkalle.

Hän oli saanut luvan ottaa ystäviä mukaansa. Koko kylässä ei ollut ketään sellaista, jonka Hanna mielellään olisi seurakseen valinnut, sillä toiset lapset olivat pahoja eikä kukaan heistä uskonut satumaata olevankaan.

Mutta Hanna oli kuullut puhuttavan eräistä ihmisistä, joiden hän uskoi mielellään tulevan satumaahan. Heitä oli neljä, isä, äiti ja kaksi poikaa. Ja heitä kutsuttiin Kiljusen herrasväeksi.

Eräänä päivänä, kun kaksi viikkoa oli kulunut umpeen siitä, jona ukkeli oli lupauksensa antanut, kirjoitti Hanna kirjeen Kiljusen herrasväelle ja pyysi heitä tulemaan seurakseen satumaahan. Eihän Hanna heidän osoitettaan tiennyt, mutta hän luotti siihen, että postilaitos kyllä ottaa siitä selon.

Ja postilaitos otti siitä selon. Eräänä päivänä saapui Hannalle kirje, missä itse isä Kiljunen kiitti omasta ja perheensä puolesta ja vakuutti, että he suurella ilolla lähtevät katsomaan satumaata, koska eivät vielä koskaan sitä ennen olleet sitä nähneet. He lupasivat heti paikalla lähteä matkalle Hannan luo.

Kiireimmän kautta Hanna silloin meni ukkelia tapaamaan. Hän saapui tämän mökille ja kolkutti ovelle, mutta mitään vastausta ei kuulunutkaan. Hanna huusi, mutta sittenkään ei näkynyt mitään ukkelia.

Hannan tässä odotellessa tuli mökille muuan Esko niminen poikaviikari. Kyllähän Hanna Eskon tunsi, tunsi vallan hyvin, sillä tämä oli hänelle usein tehnyt kiusaa. Esko kalasteli aikansa kuluksi ja oli tullut ukkelilta ostamaan ongenkoukkuja. Kuullessaan Hannan huutelevan ukkelia, sanoi hän:

-- Älä suotta huuda, eihän kuuro ihminen sitä kuule.

-- Ei ukkeli ole kuuro, sanoi Hanna, -- sillä hän kuulee aina kaiken, mitä minä sanon.

-- Loruja, vastasi siihen Esko.

-- Ukkeli kuulee oikein hyvin, vakuutti Hanna, -- hän ei vain tahdo kuulla kaikenlaisten pahojen ihmisten puheita. Hän kuulee lasten puheet ja kuulee kaiken satumaassa.

-- Vai satumaassa? lausui Esko. -- Eihän satumaata olekaan olemassa.

-- Onpas, vakuutti Hanna. -- Satumaa on olemassa ja minä lähden sinne tänään ukkelin ja Kiljusen herrasväen seurassa.

-- Nyt sinä taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Esko nauraen. -- Eihän Kiljusen herrasväkeäkään ole olemassa.

-- Etteikö heitä olisi olemassa? huudahti Hanna. -- Kyllä minä tiedän, että isä ja äiti Kiljunen sekä Mökö ja Luru ovat olemassa ja heillä on vielä pikkuinen pyöreä villakoirakin, jonka nimi on Pulla.

-- Se on paljasta juttua, sanoi Esko.

-- Saat nähdä, onko juttua, vakuutti Hanna. -- He ovat kirjoittaneetkin minulle ja ovat luvanneet tänä iltana tulla tänne.

Esko ei sittenkään uskonut Hannan puheita.

Hannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia. Miettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin kertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä oven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla ilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on hän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi kivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä saisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut uskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään ollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi koettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.

Kyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha poikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.

Hanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli ilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt hän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.

-- Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.

Esko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä heräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä kiviä yhteen.

Hän teki sen.

-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.

Hän löi toisen kerran.

-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.

Hän löi kolmannen kerran.

-- Ei kuulu mitään, lausui hän jälleen.

Hän löi neljännen kerran, vaikka Hanna kovasti siitä varoitti.

-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.

Samassa Hanna purskahti helakasti nauramaan.

-- Ei kuulukaan, mutta näkyy, sanoi hän.

Hän nauroi aivan katketakseen, sillä Eskon selkään oli äkkiä kasvanut ketunhäntä. Esko ei tätä itse huomannut ja löi viidennen kerran kiviä yhteen.

-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.

-- Mutta näkyy yhä enemmän, lausui Hanna nauraen niin että oli läkähtyä.

Eskon päähän ilmestyi nimittäin jäniksen korvat. Esko ei tätäkään huomannut, vaan löi kuudennen kerran. Ja silloin hän löi kivellä pahasti sormilleen. Ja siitäpä hän alkoi hirveästi huutaa.

-- Eikö nyt kuulu? sanoi Hanna. -- Sinähän huudat aivan yhtä kovaa kuin Kiljuset.

Mutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi aivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se istuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua oikein täyttä kurkkua.

Samassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin, että läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.

Vaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut, niin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena hännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan esineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:

-- Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi ja jäniksenkorvalliseksi?

Ukkeli hymyili ja vastasi:

-- Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten ihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu sellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on. Jokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat tunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.

Hanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi jälleen ihmisen näköinen.

Nyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli kyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä siitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä sopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.

Heidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne. Esko oli aivan vimmoissaan ja huusi:

-- Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on loihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.

-- Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.

-- Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi Esko.

Kyläläiset alkoivat nauraa.

-- Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.

-- No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka minulla pitäisi olla, sanoi Esko.

Taas kyläläiset nauroivat.

-- Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin jänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia, sanoivat kyläläiset.

Mutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti olisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut kaukaa tavattoman suurta huutoa.

Kiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!

Kylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän ei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki heidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he tulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha, terävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja äitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät Kiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä oli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin koirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.

Kiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti paikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli olemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.

Olihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja Hannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla. Nämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.

Mutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja kun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei tapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin mahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä katsomaan.

Hän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei mitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:

-- Sinä olet paha poika, et sinä pääse.

Isä Kiljunen potki Eskoa pois.

Samassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan sisään.

Esko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein lujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet maan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he olivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi. Mutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan umpeen.

Ja silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain järkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt toisten seurassa.

Sadun marjamaassa

Ukkeli saapui seuralaisineen sadun marjamaahan. Se on ihmeellisen kaunis puutarha, jossa on kaikkialla hedelmäpuita ja hedelmäpensaita. Kaikkialla on tavattoman paljon ihmeen ihania ja loistavia hedelmiä, kaikenkokoisia ja kaikenvärisiä. Ja siellä on marjoja niin paljon, että niitä on kaikkialla maassakin. Siellä ei koskaan ole yötä, vaan ainainen rusohohteinen päivä.

Kylläpä ukkeli oli vihainen, kun näki Eskonkin tulleen heidän seurassaan, sillä luvatta ei kukaan saa tulla satumaahan. Mutta Esko pyyteli niin kauniisti saada jäädä satumaata katsomaan, että Hannan mieli heltyi. Ja kun Esko vielä oli luvannut, että hän kaikessa noudattaa määräyksiä ja on siivolla, niin ukkeli suostui Hannan pyynnöstä viimein siihen, että Esko saisi tulla heidän kerallaan.

Kiljuset olivat aina tottuneet tekemään sen, mitä halusivat, ja aikoivat nytkin rynnätä maistamaan puiston kauniita hedelmiä. Mutta ukkeli sanoi aivan jyrkästi, että niitä ei saa syödä, koska siitä voi seurata kaikenlaista pahaa.

Kiljuset tyytyivät sen vuoksi ainoastaan katselemaan ympärilleen. Ja kyllä olikin siellä katseltavaa. Niin kaunista puistoa he eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kovasti he ihmettelivät nähdessään parven loistavia, hyvin pitkäpyrstöisiä lintuja lentävän.

-- Mitä kanoja nuo ovat? kysyi isä Kiljunen.

-- Ne ovat paratiisinlintuja, vastasi ukkeli.

Ja silloin Kiljuset hurrasivat niin kovaa kuin ainoastaan Kiljuset voivat huutaa.

Kylläpä he ällistyivät katsellessaan ympärilleen. Kaikki ne marjat, jotka olivat maassa, alkoivatkin liikkua. Eivät ne olleetkaan mitään marjoja, vaan aivan pieniä lapsia, jotka olivat nurmella nukkuneet.

-- Mitä penskoja nuo ovat? kysyi äiti Kiljunen.

-- Ne ovat niitä marjoja, jotka ovat pudonneet puista, selitti ukkeli. -- Täällä on suuri joukko erilaisia puita ja pensaita, joilla on erilainen voima ja vaikutus. Nämä ovat niiden puiden hedelmiä, joista lapset tulevat. Täältä ne sitten tulevat maailmaan.

-- Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.

-- Olet varmasti, vastasi ukkeli. -- Olet sinäkin ollut tuollainen pikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää muistakaan.

Mutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan tavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat hänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät Hannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden leikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden kanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja nämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.

Marjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille marjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli läksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti varoitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.

-- Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. -- Eihän tässä tiedä, milloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!

He jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä lapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun eivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko ei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään lähteä syvemmälle puistoon.

Jäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston kauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja aikoi poimia siitä marjoja.

-- Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. -- Ei saa marjoihin koskea!

-- Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.

Nyt Kiljuset suuttuivat.

-- Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. -- Me emme tahdo enää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille ikävyyksiä.

Ja he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja katosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.

Eiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he olivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta kyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan hirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli eteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.

-- Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.

Hän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean jalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat tämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:

-- Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!

Se oli Eskon ääni.

Mentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli maistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja niin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän nyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä nenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.

Kun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä jollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.

-- Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.

Esko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua, sillä se roikkui hirveän pitkällä.

-- Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.

Esko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.

Kun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen kompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä ihminen, suuttui ja huusi:

-- Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!

Hän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä heilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta Eskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain tavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.

Hän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen kuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan sinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet valuivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.

Äkkiä hän alkoi nauraa.

-- Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.

-- Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.

-- Mitä kutittaa?

-- Nenänpäätä, sanoi Esko.

Mutta pian hänen naurunsa lakkasi ja hän alkoi kauhusta parkua, sillä hänen nenänsä alkoi mennä maan sisään aivan kuin suuri liero.

Kiljuset tarrasivat nenään kiinni, Esko kiljui, niin kipeää se teki, mutta nenä painui vain yhä syvemmälle. Hätääntyneinä tarttuivat Kiljuset silloin Eskon harteisiin kiinni. Nenä painui yhä syvemmälle ja kohta oli Eskon naama aivan maata vastaan.

-- Se menee kokonaan maan sisään! huusivat Kiljuset.

He tarttuivat kaikki neljä yhdessä Eskon kinttuihin kiinni ja kiskaisivat oikein rajusti. Kuului Eskon suusta hirveä parahdus. Hän pääsi irti, mutta nenä oli myös revennyt ja vienyt vielä osan Eskon entisestäkin nenästä.

Kyllä Esko nyt vakuutti, ettei hän marjamaassa enää syö ainoatakaan hedelmää.

Nähtyään, miten Eskolle oli käynyt, alkoi Kiljusia jo peloittaa marjamaassa olonsa. He päättivät odottaa siksi, kunnes ukkeli tulee. Isä ja äiti Kiljunen menivät istumaan kivipenkille. Mökön ja Lurun he asettivat viereensä ja Eskon eteensä istumaan.

Penkin takana kasvoi pensas, jossa oli hyvin ihania, hohtavia hedelmiä. Äiti näitä ensiksi alkoi ihailla.

-- Aijai, kuinka on kauniita marjoja, sanoi hän.

Hän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.

Sitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi. Hän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.

Sitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä, kehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.

Nyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta. Ja kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja tämä puraisi.

Sekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota ilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät lisää marjoja.

Pojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja kiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet kohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat kasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina ilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.

Isä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli käynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.

-- Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. -- Mikä minusta on tullut? Olenko minä hämähäkki vai haikara?

-- Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, -- mutta kinttuja ja koipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.

Eivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan avuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua! He huusivat niin, että koko puisto kaikui.

Hanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki, millaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:

-- He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.

-- Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.

-- On kyllä, vastasi marjatyttö.

Hän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.

-- Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen korkealta ilmasta.

Hanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin ojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko ehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta siihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he pelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä hoikilla säärillään pystyssä.

Esko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin isä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he alkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan harmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.

Jo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin. Vähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista olentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi, ellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja elleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät marjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän ympärillään.

Säikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan pikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen juoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja huusivat piipittävällä äänellä:

-- Älkää jättäkö, rakkaat lapset, älkää jättäkö!

Mutta ukkelikin oli kuullut Kiljusten hätähuudon ja riensi katsomaan. Hanna selitti hänelle pian, mitä oli tapahtunut. Hän oli aivan onneton siitä, että Kiljuset tällä tavalla ainaiseksi tulisivat kadottamaan entisen muotonsa. Mutta ukkeli lohdutti häntä. Hän katseli, minnepäin Kiljuset olivat menneet ja lausui:

-- Kyllä he pian tulevat entiselleen. He juoksevat iankaikkisuuden puun ympäri. Ja jokainen kierros, minkä he tekevät päivän nousun suuntaan, merkitsee yhtä vuotta lisää.

-- Sepä on hauskaa, sanoi Hanna, -- että he pääsevät jälleen entiselleen.

Mutta samassa hän huudahti kauhusta, sillä hän näki, miten isä ja äiti Kiljusen tullessa suuremmiksi, Mökö ja Luru myös tulivat suuremmiksi. Ja jos Kiljuset äskeisessä muodossaan olivat merkillisiä, niin olivat pojat tässä vielä merkillisempiä, oikein peloittavia. Mökö ja Luru olivat nimittäin kasvaneet samalla kuin isänsäkin ja äitinsä ja tulivat pian aikamiehiksi. Heidän täytyi viimein tauota juoksemasta, sillä vaatteet eivät tietystikään kasvaneet ja heidän pikkupoikain-vaatteensa olivat joka paikasta niin piukat ja kireät, että pelkäsi niiden milloin tahansa repeävän.