Part 2

Kiljuset olivat aivan sekaisin säikähdyksestä, nähdessään, miten heidän oli käynyt, kun Mökö ja Luru olivat vanhempiaan vanhemmat. Ukkeli rauhoitti heitä kuitenkin ja lähetti pojat juoksemaan iankaikkisuuden puun ympäri auringon laskun suuntaan, jolloin he joka kierroksella tulivat vuotta nuoremmiksi. Ja näin he pääsivät entiselleen taas.

Mutta nyt pelkäsivät Kiljuset jo marjamaassa oloaan. He rukoilemalla pyysivät, että ukkeli veisi heidät jonnekin muualle.

Ukkeli viittasi silloin, ja ilmasta tuli suuri kirkonkello, laskeutui heiluen ilman halki ja pysähtyi heidän päänsä kohdalle.

-- Tarttukaa kellon kieleen, sanoi ukkeli, niin menemme toiseen maahan. Eskosta emme enää huoli, koska hän on matkalle tullut kutsumatta. Hän saa jäädä tänne.

Mutta Esko ei mistään hinnasta tahtonut jäädä marjamaahan, sillä häntä alkoi peloittaa. Hän koetti päästä kellon kielestä riippumaan, mutta toiset tyrkkivät häntä pois.

Hädissään hän tarrasi silloin isä Kiljusen jalkoihin kiinni.

-- Mikä krapu siellä on? huusi isä Kiljunen.

-- Esko se on, eikä mikään krapu, vastasi Esko.

Samassa antoi ukkeli merkin. Kello nousi ilmaan, heilui oikealle ja vasemmalle ja kohosi korkeuksiin.

Sadun lorumaassa

Kello heilui ilmassa ja lähestyi sadun lorumaata. Tämä on suuri palatsi keskellä aivan kallioista seutua. Tänne joutuu paljon sellaisia ihmisiä, jotka liikaa loruavat ja lavertelevat. Sinne tulevat ne, jotka puhuvat liian paljon hyvää itsestään ja liian paljon pahaa toisista. Siellä on suuri joukko kaikenlaisia tätejä ja mustereita. Siellä on kokonaisia kahviseuroja, sillä niissä puhutaan usein pahaa toisista. Onpa siellä paljon taiteilijoitakin, sillä ne eivät tahdo puhua muusta kuin itsestään. Ja melkein kaikki sanomalehtimiehet tulevat sinne, koska he aivan aina kirjoittavat toisten ihmisten asioista ja kirjoittavat usein aivan perättömiä.

Palatsin ympärillä ei kasva puuta, ei pensasta, ei kukkaa, ei ruohonkorttakaan, vaan kaikki on aivan alastonta. Tämä johtuu siitä, että lorumaan asukkaat eivät aina jaksaneet kuulla toistensa puhuvan, vaan menivät silloin puhelemaan puille ja kukkasille. Nämä eivät sitä kestäneet, vaan kuolivat kaikki tyyni. Luonto ei nimittäin pidä siitä, että sen kanssa hupsitaan. Luontoa täytyy rakastaa.

Palatsin keskellä on suuri sali, jonka katto on aivan täynnä eri kokoisia kelloja. Niiden kielistä riippuu nauhoja niin matalalla, että niihin helposti voi tarttua ja soittaa kelloja. Näitä kelloja kutsutaan juorukelloiksi.

Tässä salissa on myös aivan uudenaikainen puhelin ja lennätin, sillä tässä maassa on kaikki toisenlaista kuin maan päällä. Puhelin on koneellinen rakkikoira, joka istuu pylvään päässä. Kun tapahtuu jotain merkillistä, niin se nostaa ensin häntänsä pystyyn ja sitten se alkaa haukkua. Lennätin on pylvään päässä oleva koneellinen kissa, joka, tahtoessaan ilmoittaa jotain erikoista tapahtuvan, nostaa sekin ensin häntänsä pystyyn ja sitten naukuu. Salissa istuu aina joku lorumaalainen vahtivuorossa, ilmoittaakseen toisille, että nyt tulee jotain sellaista, josta taas saa puheenaihetta.

Tässä salissa oli täti Hölppähuuli paraillaan vahtivuorossaan ja ihmetteli kovasti, miksei maailmassa tapahdu mitään sellaista, josta voisi loruta, sillä hän oli jo puhunut kaikki asiat viiteenkymmeneen kuuteen kertaan. Täti Liirunlaaru oli äskettäin käynyt hänelle välittamassa, että siinä kahviseurassa, jonka hän oli tuonut lorumaahan, ei enää osattu puhua mistään. Mestari Tuuliviiri, entinen sanomalehtimies, oli äskettäin joutunut aivan epätoivoon, kun ei enää ollut mitään sellaista asiaa, jonka hän ensimmäisenä olisi tietänyt. Ja valtakunnan ministeri Prutahemppeli ihmetteli yhtä päätä, mitä nykyajan ministerit tekevät, kun eivät osaa hankkia sellaista, josta voisi puhua ja antaa sitten kaikkien ihmisten sekoittaa asiat.

Kylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin ilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli alkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja, jotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.

Ja kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat kaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.

Ja silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen roikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.

Esko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää sitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä kirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan asukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.

Ja nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta, kuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut mistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai ministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin saattoi kysellä.

-- Kuka sinä olet?

-- Esko.

-- Mistä sinä tulet?

-- Kellosta.

-- Yksinkö sinä siellä olit?

-- Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.

Lorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli tulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet Kiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki voi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas riittäisi puhumista pitkäksi aikaa.

Ja kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa heidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen paperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että maan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken paperikukkasilla.

Kun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin tavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet siihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.

Kaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan, niin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti hullua. Hän sanoikin ukkelille:

-- Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?

-- Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, -- sillä täällä ajattelee jokainen vain itseään.

Kiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja ja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään, vei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:

-- Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta sanaakaan toisista.

-- Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, -- me puhumme mieluummin itsestämme.

-- Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.

-- Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. -- Mistä täällä sitten saa puua?

-- Asioista, vastasi ukkeli.

-- Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista tai itsestään, sanoi isä Kiljunen.

-- Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. -- Olkaa siis varuillanne.

Kiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja päättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.

-- Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli antoi lähtiessään.

Ukkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli hiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty valtaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että kuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut miettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen kuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät tyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.

Sillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja toista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja toisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla Kiljusen herrasväen seikkailuja.

Ja kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset eivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan seitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi sataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet totuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa yhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.

Mutta kun Pullasta oli tullut lehmä, niin silloin Mökö jo tiuskaisi ja sanoi:

-- Villakoira se on!

Ja nyt kaikki aivan välttämättä tahtoivat kuulla, millainen villakoira se oli. Siinä lorumaan asukkaat nyt kilvan kyselivät kaikkea, sekoittivat syntymäpäivän tapaukset niin perin pohjin, että missään ei ollut enää mitään tolkkua. Kyllähän se oli hirveää, kun niin yksinkertainen juttu, kuin Mökön ja Lurun syntymäpäivä, tehtiin aivan mahdottomaksi. Mutta kun viimein eräs lorumaalainen väitti, että viimeksi oli jäänyt eräs suuri kissarontti, jonka nimi oli Auruura ja että se sitten paistettiin ja syötiin, niin eivät Kiljuset enää voineetkaan hillitä itseään, vaan kertoivat koko jutun alusta alkaen.

Nytpä lorumaassa vasta ilo syntyi. Kiljuset vietiin kaikkein arvokkaimpaan lorumaan saliin, jonka nimi oli eduskunta ja jonne he aina silloin tällöin kokoontuivat keskustelemaan asioista, joista ei tahdottukaan mitään tolkkua saada. Täällä pantiin herrasväki kunniapaikalle ja he saivat vuoron perään kertoa seikkailuistaan. Ja joka kertomuksen jälkeen taputtivat kaikki käsiään, heille ojennettiin kukkakimppuja, laakeriseppeleitä, ja sanomalehtimiehet, jotka ovat kaikissa istunnoissa tottuneet kirjoittamaan muistiin jokaisen sanan, kirjoittivat hyvin ahkerasti.

Esko ei ollut uskaltanut mennä laisinkaan tähän saliin, sillä kuultuaan ukkelin varoituksen ja nähtyään, miten Kiljuset yhtä kaikki olivat ruvenneet puhumaan itsestään, alkoi hän kovasti pelätä, että kaikki asiat menevät hullusti. Hanna huomasi, että tästä voi vielä johtua se, että Kiljuset ainiaaksi jäävät lorumaahan, ja se häntä alkoi surettaa. Hän riensi sen vuoksi kiireimmän kautta etsimään ukkelia avuksi.

Katsellessaan Kiljusia ja nähdessään lorumaan asukkaiden ihastuksen heihin, heräsi ministeri Prutahemppelissä uusi ajatus.

-- Lorumaassa ei ole kuningasta, ajatteli hän. -- Kuka olisi kuninkaaksi sopivin? Tietysti isä Kiljunen. Ja mistä saisikaan sen sopivampaa kuningatarta kuin äiti Kiljunen oli? Ja Mököstä ja Lurusta tulisi aivan ihmeellisen sopivat prinssit.

Hän läksi sen vuoksi panemaan toimeen valmistuksia kruunausta varten. Matkalla hän kohtasi Eskon ja sanoi tälle:

-- Kiljusista tehdään tähän maahan kuninkaallisia.

Esko säikähtyi.

-- He jäävät siis tänne? kysyi hän.

-- Tietysti jäävät. Täältä onkin hyvin vaikeaa päästä pois.

Esko ajatteli kauhulla sitä, että hänenkin ehkä täytyisi jäädä sinne, ja kysyi sen vuoksi:

-- Eikö täältä millään keinolla pääse pois?

-- Aivan sopimattomia ihmisiä olemme kyllä ampuneet kanuunalla maata ympäröivien vuorten yli, vastasi ministeri Prutahemppeli.

Ministeri katseli Eskoa ja kun huomasi tämän hyvin murheellisen näköiseksi, sanoi hänelle:

-- Sinä et ole laisinkaan sopiva jäämään tähän maahan. Sinut minä voinkin käyttää juuri nyt, kun meillä ei ole täällä muita kelvottomia.

-- Millä tavalla? kysyi Esko.

-- Me tarvitsemme kruunajaisten tähden kanuunanlaukauksen, vastasi ministeri. -- Minä lataan kanuunan sinulla, niin voimme yhdellä kertaa tehdä kaksi hyvää asiaa, pääsen sinusta ja saan oikein kovan latingin.

Kyllähän Eskoa kovasti peloitti joutua kanuunankuulaksi, mutta mieluummin hän siihenkin meni, kun jäi lorumaahan, jonka asukkaitten suut kävivät aivan yhtä päätä.

Ministerin kanssa he yhdessä vetivät palatsin parvekkeelle puolettoman suuren kanuunan. Sen piippu oli niin suuri, että sinne saattoi varsin hyvin monta ihmistä mahtua yhdellä kertaa. Esko sai toimekseen panna kanuunan kuntoon sillä aikaa, kuin ministeri kävi hakemassa kruunut ja valtikat Kiljusten kruunaamista varten.

Hanna löysi viimein ukkelin ja hätääntyneenä kertoi tälle, miten Kiljusten oli käynyt. Ukkeli riensi heti auttamaan.

He kohtasivat Eskon silloin, kun hän paraillaan ajoi hirveän paljon ruutia kanuunaan. Eskolta ukkeli sai kuulla, että Kiljusista aiottiin tehdä kuninkaallisia, ja siitä hän heti arvasi, että nämä olivat puhuneet aivan kaikki juttunsa.

-- Heidän täytyy jäädä tänne ainiaaksi, sanoi hän.

-- Ainiaaksiko? lausui Hanna. -- Sehän on ihan hirveätä, sillä kuka silloin lapsia huvittaa?

-- Tämä on Kiljusten oma syy, lausui ukkeli. -- Satumaassa täytyy jokaisen ottaa vastaan se rangaistus, minkä hän on ansainnut. Minä pääsen täältä kyllä pois, samoin sinä, Hanna, joka olet ollut kiltti, mutta Kiljusten on tänne jääminen.

Hanna alkoi itkeä ajatellessaan, että Kiljusten oli käynyt näin pahasti.

Tällä välin oli ministeri tullut eduskunnan kokoukseen ja ehdottanut, että Kiljuset valitaan kuninkaallisiksi. Ehdotus herätti tavattoman suurta riemua. Kiljusia pyydettiin poistumaan siksi aikaa, kun eduskunta teki päätöksensä tästä asiasta.

Mutta nyt Kiljusetkin huomasivat, että heidän käy hullusti. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja kyllä Kiljuset aina juosta jaksoivat.

Aivan läähättäen he saapuivat siihen saliin, missä ukkeli paraillaan puheli Hannan ja Eskon kera.

Kiljuset rukoilivat ukkelia pelastamaan heidät ja lupasivat, etteivät enää koskaan kerro itsestään mitään. Mutta ukkeli sanoi, ettei hän voi heitä millään keinolla pelastaa.

Esko silloin keksi keinon.

-- Minä pistän heidätkin kanuunaan ja annan lorumaan asukkaitten ampua meidät kaikki vuorten yli, sanoi hän.

Kyllähän keino ensin Kiljusia kovin miellytti, mutta sitten he huomasivat, että eksyisivät sillä tavalla ukkelista, eivätkä koskaan enää ehkä pääsisi satumaasta pois. Kun Hanna sen kuuli, niin hän ehdotti, että ukkeli ja hänkin menevät kanuunaan, jotta sitten yhdessä pääsevät täältä pois.

Ukkeli suostui tähän. Ja nyt alkoi Esko ladata kanuunaa. Ensin pantiin Hanna pohjimmaiseksi, sitten pistettiin ukkeli piipusta sisään. Sen jälkeen tuli isä ja äiti Kiljusen vuoro ja heidän jäljestään kömpivät pojat piippuun. Esko meni viimeiseksi.

Kun hän jo oli piipussa, tuli hän ajatelleeksi, että kanuunan lauetessa hän ensimmäiseksi lentää sieltä ulos ja sitten toiset tulevat hänen päälleen. Toisten oli kyllä hyvä olla, mutta hänen paha, kun hän voi pudota vaikka kovaa kalliota vastaan. Hän keksi siihen pian keinon, otti suuren patjan ja veti sen viimeisenä kanuunan piipusta sisään.

No, nyt oli kanuuna ladattu aivan täyteen!

Lorumaan asukkaat läksivät etsimään Kiljusia pannakseen kruunauksen toimeen. Juhlakulkueessa he vaelsivat palatsin läpi ja tulivat viimein parvekkeelle, missä kanuuna oli.

Ministeri päätti silloin laukaista kanuunan. Hän katsoi piippuun, näki patjan, otti sen pois. Esko pisti päänsä esiin ja sanoi:

-- Tui, tui, minä täällä olen!

-- Ladattu! sanoi ministeri ja tuppasi patjan piippuun uudelleen sisään.

Ja nyt hän tarttui sytyttimeen ja vei sen ruutireikään.

Ja silloin kanuuna paukahti! Se oli sellainen jyrähdys, että lorumaan asukkaat vähäksi aikaa jäivät suut auki seisomaan.

Mutta kylläpä kohta kuului kauhea huuto, kun he huomasivat Kiljusten lentävän kanuunasta ilman halki vuorten toiselle puolelle.

Sadun kasvistomaassa

Ilma vinkui ukkelin ja hänen seuralaistensa korvissa, kun he lensivät ilman halki sadun kasvistomaata kohden.

Tässä maassa on suuri huone, joka on puoliksi luola, puoliksi pylvässali. Siinä ei ole ainoatakaan ikkunaa, vaan valo tulee katossa olevasta aukosta. Salissa on monta ihmeellistä laitosta. Siellä on kasviprässi, joka on muuten aivan samanlaatuinen kuin koululaisilla on, paitsi että se on hirveän suuri, tavallisen mankelin kokoinen. Tämä on sijoitettu salin seinän viereen. Toisella seinällä on tavattoman korkea kirja pystyssä. Sen lehdet ovat niin suuret, että ne ovat pitkää miestä korkeammat. Tietysti on lehtien leveys samassa suhteessa. Kolmannella seinällä on kuoru, joka pistäytyy ulos seinästä ja päättyy suureen koriin. Tämä kuoru on niin leveä, että tavallinen ihminen mahtuu siinä aivan hyvin olemaan. Seinän kohdalla se voidaan sulkea luukulla, joka saadaan liikkumaan painamalla erästä vipua. Neljännellä seinällä on vuoteen pituinen ja levyinen laatikko, joka on peitetty valkoisella kankaalla. Tästä laatikosta nousee aina kankaan läpi höyryä.

Salissa elää ja toimii kaksi pikkuruikkuista äijää, joiden nimet ovat Pupu ja Papu. Jos kaikki salissa on hirveän suurta, niin ovat he sen sijaan tavattoman pikkuisia. Ja hyvin vanhoja he ovat, niin vanhoja, ettei kukaan heidän iästään tiedäkään. Heillä on lempeä ääni ja ystävällinen tapa kohdella kaikkia.

Heille on määrätty hyvin tärkeä tehtävä. Jos joku ihminen on tehnyt rikoksen, kuinka suuren tai kuinka pienen tahansa, niin hän joutuu tänne.

Ihmiset vierivät saliin tuota suurta kuorua pitkin. Kun ne ulkoa osuvat luukun kohdalle, alkaa suuri sähkökello soida. Siitä Papu, joka karkeamman työn saa tehdä, tietää, että joku on tulossa. Hän painaa vipua, luukku aukenee ja ihminen kierii kuorua pitkin suureen koriin. Tästä Papu sitten ottaa hänet ja vie tuohon suureen kasviprässiin, panee hänet lautojen väliin ja vääntää ruuvit kiinni ja ruuvaa niin lujaan, että ihminen tulee aivan litteäksi. Papu onkin aikojen kuluessa tullut erinomaisen taitavaksi tässä toimessa. Hän prässää ihmiset sileiksi kuin kukkaset koululaisten kasvistossa. Toisinaan hän panee ihmisen selälleen, toisinaan kyljelleen. Ja jos ihminen siinä potkii ja sätkii, niin oikoo Papu sen jäsenet, jotta ihminen prässättynä olisi oikein kaunis.

Tällaisen lituskaisen ihmisen Pupu sitten kiinnittää tuohon suureen kirjaan paperiliuskoilla, aivan samoin kuin kasvit kiinnitetään paperille. Ja jokaisen tällaisen prässätyn ihmisen alapuolelle kirjoittaa Pupu suurella hanhenkynällä hänen nimensä ja sen rikoksen, mistä hän on saanut rangaistuksensa.

Tässä kirjassa saavat ihmiset sitten olla siihen asti, kunnes väri heistä haalistuu. Näitä kirjoja on salissa hirveän paljon, sillä maailmassa on tavattoman paljon rikollisia, eikä niistä väri tahdo helpolla haalistua.

Mutta viimein jokaisen väri katoo, ja silloin Papu irroittaa prässätyn ihmisen kirjasta ja vie sen salin toiselle puolelle. Täällä hän pistää hänet tuohon suureen höyryävään laatikkoon valkoisen vaatteen alle ja antaa hänen olla siellä jonkin aikaa. Ja viimein kohoaa vaate ja ihminen tulee entisellään esiin. Hän on aivan samanlaatuinen kuin ennen prässiin joutumistaan, se eroituksena kuitenkin, ettei hän enää tee mitään rikosta.

Pupu, joka on hyvin runollinen ihminen, kutsuu tuota kuorua tuomion kuoruksi, prässiä omantunnonprässiksi, kirjaa tilinteon kirjaksi ja hautomalaitosta rakkauden liedeksi.

Pupu oli juuri parhaillaan liimaamassa erästä hevosvarasta kirjaan ja kiitteli sitä suurta taitavuutta, jolla Papu sen oli prässännyt, kun kuorun yläpuolella oleva kello alkoi tavattomalla voimalla soida.

-- Sieltä tulee kai oikein kokonainen kuorma, sanoi Papu.

Hän painoi vipua, luukku aukeni ja Esko tuli ensin patjoineen kuorua pitkin ja muksahti koriin. Sitten kierivät Mökö ja Luru toisissaan kiinni yhtenä keränä. Äiti Kiljunen tuli mukkelismakkelis. Isä Kiljunen heitteli tullessaan oikein komeita kuperkeikkoja. Ukkeli liukui istuallaan kuorua pitkin. Ja viimein tuli Hanna pää edellä ja putosi ukkelin syliin.

Nyt olikin koko kori aivan täynnä ihmisiä. Se kaatui kumoon ja koko herrasväki vieri permannolle. Olihan siinä suuri joukko, mutta Papu ei vähääkään säikähtänyt, sillä hän oli tottunut siihen, että toisinaan sai prässätä oikein kasottain ihmisiä yhteen kyytiin.

Hän tarttui lähinnä olevan niskaan kiinni ja nosti hänet pystyyn.

-- Sehän onkin ukkeli! huudahti hän. -- Mitä sinä tätä tietä tulet?

Kyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja oikein hyviä ystäviä he olivatkin.

Ukkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka hänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua matkaseurastaan.

-- Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.

-- Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli. -- Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata näkemään.

Pupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat kovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.

-- Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu osoittaen Eskoa.

-- Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti jokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän kanuunalla ampumisenkin järjesti.

Samassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He eivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään, sen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta kaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.

-- Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.

-- Mikäkö se on? sanoi ukkeli. -- Se on Kiljusen herrasväki!

-- Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. -- Olen kuullut heistä puhuttavan, sillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään. Tänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin joitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen herrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?

-- Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi ukkeli.

-- Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, -- niin täytyy heille sitten näytellä paikan merkillisyyksiä.

Ja Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä Kiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet voineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli heille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.

Kun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli heille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti puuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:

-- Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä, jotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki koetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.

-- Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.

Pupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin salia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:

-- Setä on pudottanut kultarahan.

-- Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.

Isä Kiljunen löysi sitten rahan ja toi sen sanoen:

-- Tässäkin on kultaraha. Ei pitäisi pidellä näitä näin huolimattomasti.

Pupu kiitti ja otti rahan vastaan. Äiti Kiljunen oli löytänyt myös rahan, piti sitä kädessään piilossa ja kysyi:

-- Onko teillä paljonkin kultarahoja, koska niitä lattialla on?

-- Niitä on niin paljon, ettei niitä koskaan voi laskeakaan, vastasi Pupu.

Isä Kiljunen oli huomannut, että äiti löysi rahan. Hän arvasi äidin aikovan pitää sen. Ja kun se ei olisi ollut oikein, meni hän äidin luo ja kuiskasi oikein vihaisesti hänen korvaansa:

-- Anna heti pois se kultaraha.

Ja äiti antoi.

Mökö ja Luru löysivät myöskin rahoja ja, kun isä kovasti komensi, antoivat ne pois.

Mutta Esko oli päättänyt pitää rahan. Hän pisti kätensä, jossa se oli, taskuunsa ja seisoi aivan kuin ei hän mitään olisikaan löytänyt.

Pupu tuli hänen luokseen ja kysyi:

-- Etkö sinä löytänyt?

-- En, vastasi Esko.

-- Etkö todellakaan löytänyt? kysyi Pupu.

-- Johan minä sanoin, etten löytänyt, intti Esko.

-- Sinä siis et ole löytänyt kultarahaa? kysyi Pupu taas.

-- Kuinka monta kertaa teille täytyy samaa sanoa? lausui Esko.

Mutta samassa hän parkaisi aivan kauheasti ja veti kätensä taskustaan maalle. Kultaraha oli alkanut polttaa hänen kättään eikä lähtenyt sormista irti.

-- Sinä olet sekä varas että valehtelija, sanoi Pupu ankarasti.

Hän jatkoi:

-- Papu, pane poika prässiin!

Papu tarttui Eskoa niskasta kiinni. Esko pyristeli hirveästi vastaan, mutta vaikka Papu oli pikkuinen, oli hän tavattoman väkevä. Hän laahasi Eskon prässin luo, pisti hänet lautojen väliin ja alkoi ruuvata ruuveja kiinni. Ja Esko potki ja huusi lautojen välissä. Mutta Papu ruuvasi yhä lujempaan, laudat painuivat yhä lähemmäksi ja vähän ajan päästä ei kuulunut enää mitään ääntä, sillä Esko oli tullut prässätyksi aivan sileäksi.