Part 1

KILJUSEN HERRASVÄEN UUDET SEIKKAILUT

Kirj.

Jalmari Finne

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti Kun Kiljuset leipoivat Kun Kiljuset olivat ravustamassa Kiljusen herrasväen kukko Kiljusen pojat koulussa Kiljusen poikien jouluaatto

Kun Kiljusista piti tehtämän elokuvia

Kankkusen suuri elokuvayhtiö tahtoi ottaa Kiljusista elokuvia näytelläkseen sitten niitä ympäri maata. Käännyttiin suorastaan herrasväen puoleen ja pyydettiin heitä esiintymään. Arvaahan sen, että nämä ilahtuivat aivan tavattomasti tällaisesta huomaavaisuudesta. He vakuuttivat, että kyllä he tekevät kaiken, mitä käsketään ja lupaavat olla niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta eihän se laisinkaan ollut tarkoitus. Heille selitettiin, että heidän piti juuri nimenomaan pitää kiirettä ja touhua. Kyllähän he sellaiseenkin suostuivat aivan mielellään.

Kun sitten herra Kankkunen pyysi heitä esiintymään muutamissa kaikkein tunnetuimmissa seikkailuissaan, niin isä Kiljunen lausui:

-- Minä en ymmärrä, mitä te niitä tahdotte kuvata, eihän niissä ole mitään erikoista, on vain meidän herrasväen tavallista elämää.

Siinä sitten puheltiin ja päätettiin, että kuvattaisiin ensiksi heidän ensimmäinen Helsingin matkansa. Tämän päätöksen tehtyään läksi herra Kankkunen hommaamaan kaikki valmiiksi.

Kun Helsingissä levisi tieto, että Kiljusista tehdään siellä elokuva, niin syntyi tavaton levottomuus. Valtuusto kokoontui erikoiseen istuntoon, jossa vallitsi aivan myrskyinen mieliala. Valtuusto ei mitenkään tahtonut suostua koko hommaan, pitäen sitä suorastaan yleiselle turvallisuudelle vaarallisena.

Asiasta neuvoteltiin poliisilaitoksen, maaherran ja valtioneuvoston kanssa. Päätökseksi tuli, että ennenkuin mitään elokuvausta sallitaan Kiljusen herrasväestä, olisi Helsinki ensin tyhjennettävä asukkaista. Ja nyt kaikki herrat ryhtyivät laskemaan, mitä tämä tällainen homma tulisi maksamaan.

Tänä aikana Kiljusen herrasväki valmistui tehtäväänsä ja urheili joka päivä, ollakseen oikein ketteriä. Isä Kiljunen opetteli hyppäämään korkeushyppyä. Hän saavuttikin viimein siinä sellaisen taituruuden, että hän voitti kaikki Suomen ennätykset ja näytti jo melkein siltä, että maailmanennätyskin olisi vaarassa. Äiti Kiljunen harjoitti sadan metrin juoksua. Pihalle laitettiin sileä rata häntä varten ja täällä nähtiin hänen nyt ravaavan puettuna aivan samanlaiseen urheilupukuun kuin Hannes Kolehmaisellakin on. Ja hän juoksi lopulta sellaisella nopeudella, että urheilumaailmassa se alkoi herättää huomiota ja päätettiin pyytää äiti Kiljunen ottamaan osaa seuraaviin Helsingissä pidettäviin kansainvälisiin kilpailuihin. Äiti Kiljunen oli hyvin ylpeä ja sanoi:

-- Kun minä sinne tulen, niin kyllä minä annan päihin kaikille sadan metrin juoksijoille.

Tämä uhkaus tuli tietoon urheilumaailmassa ja herätti suurta levottomuutta.

Tänä aikana olivat herrat laskeneet, mitä Helsingin tyhjentäminen tulisi maksamaan, ja kun oli kuultu rautatiehallituksen mielipidettä siitä, voisiko saada niin paljon junia ja mitä ne tulisivat maksamaan, niin ilmoitettiin, että menot nousisivat kahteenkymmeneen miljoonaan. Tähän ei laskettu niitä menoja, jotka syntyisivät siitä, että koko sotalaivasto varmuuden vuoksi oli tuotava Helsingin satamaan.

Herra Kankkunen kiljaisi melkein yhtä kovaa kuin Kiljuset, kun hän sai tämän tietää. Eihän millään tavalla voitu maksaa niin suuria menoja!

Täytyi tehdä muutos ohjelmassa ja kuvata jotain toista kohtaa Kiljusten elämässä. Olihan olemassa Kiljusen poikien syntymäpäivä. Sehän kelpasi hyvin elokuviin.

-- Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa, sanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä kissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.

Herra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen markkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu mitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu maksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua vastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä maksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa katsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun kissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan ennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.

Ennenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi kova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista ei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se oli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen. Sanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein sekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat kaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä määräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.

Olipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa Kiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli laitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra Kankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet mukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.

Kiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän maineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä elokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta oikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat kiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen kilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan hermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat olivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen vimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat nousivat pystyyn.

-- Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut jokaisen oikealle paikalleen.

-- Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. -- Alkakaa vain konetta veivata!

Toinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen meni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen kädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.

Konetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin edessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin mahdollista.

-- Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.

Häkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt liikkeelle.

-- Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.

-- Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.

Pyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.

Pulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä takaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi, hyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan odottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne entiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden. Tämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa luimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat tietysti oikein laumalla jälestä.

Pulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni valokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:

-- Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.

Ja apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti paikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät valokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa, vaan meni niin että rasahti murskaksi.

Tätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa heidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka riensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi varmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat olisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari kissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät mukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.

Kissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi katolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean kissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja kurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.

Kun Kankkunen viimein nousi maasta ja katseli, minne kissat olivat kadonneet, sanoi hän hyvin surkealla äänellä:

-- Tämähän on aivan sekaisin. Missä ne kissat ovat?

-- Tuolla katolla, huusi Mökö.

-- Tulkaa alas sieltä, niin koetamme uudestaan! huusi Kankkunen kissoille.

Mutta nämä eivät yhtään välittäneet hänen sanoistaan.

-- Kis, kis, kis, kis, houkutteli hän.

Kissat päästivät oikein moniäänisen naukunan.

-- Eivät ne sieltä tule enää alas, eivät ainakaan kuvattaviksi, sanoi isä Kiljunen, joka aina oli viisas ja huomasi asian oikean laidan.

-- Meidän täytyy kai sitten jättää tämä kuva kokonaan ottamatta, sanoi Kankkunen. -- Ryhtykäämme sen sijaan tervasaunaan.

Uusi valokuvauskone tuotiin, saunasta haettiin tervaa ja höyheniä.

-- Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.

-- Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. -- Riisukaa päähänne, niin minä sivelen sudilla teitä.

Mutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin erinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja sitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä kynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei heillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.

-- Emme me tule sellaiseen! huusivat he.

Ja molemmat läksivät juoksemaan pakoon.

-- Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, -- sillä muuten ei kuvista tule mitään.

-- Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. -- Juokse sinäkin, mamma!

Äiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa. Äiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen ketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän aivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin laiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti kätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein jysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.

Hän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan roskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.

Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi:

-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Hän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin suinkin jaksoi.

Pojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden kohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat harjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät ravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi jäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen ja sitten toinen apulainen.

Kissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä pakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja etsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta sisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina tulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä pitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli katolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri uudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas, että viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi roikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä Kiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli opetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja sitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti Kiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja kumma, etteivät he loukanneet itseään.

Mökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja sieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet katolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.

Siinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun Kankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia enää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi niin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat poissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole olemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.

Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti

Kiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän posetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen huomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat sanoneet toisilleen:

-- Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi tulisimme.

Sattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko päiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne posetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan ja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.

Pojissa heräsi heti ajatus lähteä miehen nukkuessa kylään posetiivia soittamaan.

-- Mutta meillä pitäisi olla marakatti! sanoi Luru. -- Ellei meillä ole marakattia, niin ei kukaan anna meille rahaa. Marakatti meidän pitää saada.

-- Tehdään Pullasta marakatti, sanoi Mökö.

-- Ei siitä tule marakattia, kyllä se pysyy koirana, sanoi Luru.

-- Ole sinä sitten marakattina, sanoi Mökö.

-- Tunteehan jokainen minutkin, huomautti Luru.

-- Ei tunne, jos muutamme sinut jollain tavalla, vakuutti Mökö.

-- Millä tavalla muutamme? kysyi Luru.

-- Laitamme sinut mustaksi ja karvaiseksi, sanoi Mökö, -- silloin ei kukaan sinua tunne Luruksi.

Ei Luru ensin tahtonut mitenkään suostua, mutta kun Mökö vakuutti, että hän saa kaksi kolmannesta voittorahoista, suostui hän viimein.

Ja nyt ruvettiin Lurusta tekemään marakattia. Ensin hän riisui itsensä aivan alasti, sitten tuhrittiin hänet hiilillä aivan tummaksi. Mökö katseli veljeään ja sanoi:

-- Kyllä sinä nyt olet marakatin värinen, mutta sinä et ole karvainen vielä. Ei kukaan sinua vielä uskoisi marakatiksi.

-- Laitetaan karvat, sanoi Luru, joka jo oli alkanut tuumaan innostua.

-- Mistä me niitä saamme? kysyi Mökö.

-- Navetassa olen nähnyt lehmänkarvoja, otetaan niitä, lausui Luru.

He menivät sinne. Aivan oikein, siellä oli suuret määrät lehmänkarvoja.

-- Mutta millä me saamme nämä kiinni sinun ruumiiseesi? kysyi Mökö.

-- Me panemme liimalla, lausui Luru.

-- Eikö tervalla olisi parempi? kysyi Mökö.

-- Minä en ota enää tervaa ruumiiseeni! sanoi Luru muistellen sitä kertaa, jolloin hän oli ollut tervasaunassa. -- Se ei lähde ruumiista.

Mökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun jäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä näkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.

Mökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin karvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein lujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat panemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.

-- Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen veljeään. -- Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.

-- Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. -- Minä en tule miksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!

-- Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä, sanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.

-- Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi Luru. -- Siitä saamme hännän.

Mökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän irti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen paikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin häntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö kauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja molemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru taakseen ja huusi:

-- Odota vähän, häntä jäi!

Häntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat pysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia määrättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän paikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi kuin jäikin aivan lujaan istumaan.

-- Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.

-- Mennään nyt, sanoi Luru.

Mökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan nelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen kiinni.

Mökö katseli veljeään.

-- Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. -- Ei noin suuria marakatteja ole.

-- No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.

-- Se on oikein, lausui Mökö. -- Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva. Ja sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin mukana.

Kylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne oikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru näytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti sitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi posetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö ei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä toinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada kiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille. Mökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.

-- Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. -- Viekää pois nuo koiranne, sillä muuten ne syövät minun paviaanini.

Kyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta näyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja nelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö veivasi posetiiviaan.

Kylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä. Että se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat, sillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika takaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta he eivät koskaan olleet nähneet.

-- Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.

-- Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.

Emäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten tapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle syötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin paljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään veljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla olisi pilannut kaiken.

Lurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri, kiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä kivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi ja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän pian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon lähtevän irti.

Ja rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja tulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko olivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.

-- Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.

-- Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.

-- Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta vertaa enemmän kuin sinä saat.

-- Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin päällä, sanoi Mökö.

On aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä. Tähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se loppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun tuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi irti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.

Kun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen päälleen hännän ja sanoi:

-- Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään tekemisissä.

Hän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden.

Luru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun Mökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden. Hännän hän otti kainaloonsa sanoen:

-- Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja tänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja voihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi läiskiä niin paljon kuin tahtoo.

Vaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää lähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja kylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla vielä koiriakin pahempia kiusanteossa.

Hän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen laidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan hän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten varovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt selville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä lähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että se oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni sitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. -- Pitääkö minun tulla mukanasi?

Kettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli häntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja meni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi sitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään aukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru kumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.

-- En minä tuonne mene, päätti Luru.

Kettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun, heilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.

-- Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.

Ja silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin, joka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja sitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.

Hän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti kätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä kietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa. Siihenhän kettu kuolla kupsahti.

Luru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka Mökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan nyt kuollut kettu omanaan.

Hän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä pesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä, niin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru huusi:

-- En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!

-- Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa vettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun päälle.

Tietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.

Lehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat omat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat tietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat häntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se ei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien sarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja lehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru pääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja siellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä kummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian lähtenyt pois.

Luru koetti nyt välttää kaikkia olentoja ja päästä kotiinsa. Ja kyllä hän pääsikin kotipihaan, mutta siellä vasta melu syntyikin, sellainen melu, että Kiljuset vain voivat saada mokoman aikaan.

Mökö oli kotiin tultuaan niin perin väsynyt posetiivin kantamisesta, että hän laski soittokoneen sen omistajan viereen ja meni nukkumaa navetan ylisille heinäkasaan.