Part 2

Kun Pulla näki sellaisen merkillisen olennon tulevan kuin Luru oli paviaaninpuvussaan, niin kaikki sen karvat nousivat suuttumuksesta pystyyn, sen ääni tuli ihan kimeäksi kiukusta, ja sitten se alkoi räkättää ja räksyttää.

Talon palvelijatar ensimmäisenä katsoi ulos ikkunasta ja uskoi itse kummituksen tulevan taloon. Kiireimmän kautta hän pani keittiön piisin yläpellit kiinni, nosti keittiön pöydän ikkunaa vasten, siirsi vuoteensa oven eteen, meni itse nurkkaan, veti hameensa päänsä yli huppuun ja alkoi huutaa apua.

Isä ja äiti Kiljunen, jotka jo olivat saapuneet kotiin, tulivat kuistille ja rupesivat vapisemaan kauhusta. Ja kyllä olikin syytä kauhistua, sillä eihän Luru enää ollut paviaaninkaan näköinen, kun hänellä selässä oli kuollut kettu, jonka pää lepäsi hänen olkansa yli, ja näytti siis aivan siltä, kuin hän olisi olento, jolla on kaksi päätä. Isä ja äiti eivät voineet kuvitellakaan, että heillä olisi kaksipäinen poika.

-- Se on itse paha, joka on manattava pois, huusi isä. -- Ota, mamma, jokin kirja ja rupea lukemaan.

Äiti meni sisään ja otti ensimmäisen kirjan, se oli Kansanvalistusseuran kalenteri, ja alkoi siitä lukea almanakkaa, toisen nimen toisensa jälkeen. Ja jota lähemmäksi Luru tuli, sitä kimeämmällä äänellä hän huusi.

Pulla haukkui ja Luru huitoi sitä irtonaisella hännällään voimiensa takaa. Lopulta hän otti ketun selästään ja heitti sen Pullaa kohden, joka tästä säikähtyneenä läksi pakoon, meni navetan taakse ja nurkan takaa haukkui vimmatusti.

Posetiivinsoittaja heräsi. Kun hän tuli ulos ja näki noin suuren apinan, niin hän meni kiireimmän kautta vajaan, etsi nuoraa ja koetti pyydystää elukkaa itselleen voidakseen kuljettaa sitä mukanaan.

Kylläpä nyt syntyi oikea ajometsästys. Luru juoksi edellä, posetiivinsoittaja ja isä Kiljunen hänen jäljestään. Ja koko ajan äiti luki kalenteria kuistilla aina väliin huutaen:

-- Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!

Tähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla tapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:

-- Sehän on Luru!

Kaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.

Mutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin puhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi liimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu kasa.

Kyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan paitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan mistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät pulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:

-- Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!

Ja se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä olevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan kokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi itsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi kauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan kuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen karvamäärän, mikä nousi pinnalle.

Näin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti, sillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä kauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja olihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon enemmän kuin se rahamäärä, mikä Mökölle oli jäänyt posetiivin soittamisesta.

Mökö vakuutti, että hän seuraavalla kerralla tahtoo olla paviaanina, mutta siihen Luru ylpeästi vastasi:

-- Ei sinua kukaan paviaaniksi uskoisi. Siihen tarvitaan toisenlaista ulkomuotoa. Minulla on sellainen.

Ja siinä Luru olikin oikeassa. Ei jokaisesta paviaania tule.

Kun Kiljuset leipoivat

Kiljuset asuivat maalla, ja leipä leivottiin aina kotona. Tuli aika, jolloin jauhot rupesivat kovasti kallistumaan. Silloin isä Kiljunen sanoi eräänä päivänä äiti Kiljuselle:

-- Kun jauhot ovat kalliita, niin meidän täytyy ruveta niitä säästämään.

-- Se käy helposti päinsä, sanoi äiti. -- Me panemme jauhoja entistä vähemmän taikinaan.

Ja niin tehtiinkin. Kylläpä taikina oli vetelää! Aijai, kuinka vaikeaa olikaan saada siitä sellaisia leipiä, jotka pysyisivät koossa. Kun oikein varovaisia oltiin, niin saatiinhan leivät kuitenkin lapiolle ja siitä sitten uuniin.

Äiti Kiljunen oli hyvin tyytyväinen, kun uunin suu oli pantu kiinni, ja leivät saivat jäädä paistumaan.

-- Kyllä nyt niistä tulee yhtä monta leipää kuin ennenkin, sanoi äiti, -- ja kuitenkin olemme säästäneet jauhoja hyvin paljon.

Kun leivät olivat vähän aikaa paistuneet, avasi hän uunin suun ja katsoi sisään. Hän vinkaisi kauhusta ja huusi yhtä päätä siksi, kunnes kaikki perheen jäsenet olivat saapuneet katsomaan, mikä oli hätänä.

Kylläpä olikin hätä. Vetelät leivät olivat alkaneet kuumassa uunissa levitä. Ne levisivät yhä levenemistään, kunnes viimein yhtyivät toisiinsa ja reunimmaiset leivät menivät kiinni uunin sivuseiniin ja peräseinään.

Koko perhe tuijotti tähän hirveän suureen limppuun pitkän aikaa, osaamatta sanoa yhtään mitään. Ja kyllä silloin olikin jotain ihmeellistä katsottavana, koska tämä perhe hämmästyi niin, että vaikeni, sillä eiväthän he tavallisesti hätääntyneet.

-- Antaa leivän paistua, sanoi isä viimein. -- Kyllähän siitä tulee oikein iso leipä, mutta mitä siitä, leipä kuin leipä.

-- Mutta hyvä mieheni, sanoi äiti Kiljunen, -- jos se kypsyy, niin emme saa sitä millään keinolla sieltä enää maalle, kun se on suurempi kuin uunin suu.

-- Otetaan se sitten nyt jo pois, sanoi Mökö, -- ja pannaan pieneksi ja sitten uudestaan uuniin.

Isä ja äiti katsoivat ihaillen Mököön, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että heillä oli niin viisas poika.

Taikina vedettiin lapiolla uunista pois. Mutta minkä näköiseksi se olikaan tullut! Uunin sivuille oli jäänyt palaneista puista hiiliä, ja ne tietysti olivat kaikki tarttuneet taikinaan kiinni. Nypittiinhän niistä osa pois, mutta ei kaikkia kuitenkaan saatu erkanemaan.

Nyt lisättiin jauhoja taikinaan ja leivottiin leivät uudelleen.

Tänä aikana oli Kiljusen herrasväki jättänyt uunin suun sulkematta, josta oli seurauksena, että se oli jo koko joukon jäähtynyt. Tästä ei herrasväki välittänyt. Leivät pantiin uuniin ja alettiin odottaa. Ja kyllä siinä odottaa saatiinkin, sillä leivät eivät mitenkään tahtoneet kypsyä, ne pysyivät raakoina. Aina vähän päästä avattiin uuni, ei ainoakaan niistä ollut vähääkään ruskettunut.

-- Mitä nyt teemme? sanoi isä Kiljunen ja katsoi Mököön odottaen häneltä vastausta.

-- Annetaan leipien olla uunissa koko yö, niin kai ne siellä ennättävät kypsyä, sanoi Mökö.

-- Se oli taas viisas lause, sanoi isä. -- Semmoisia poikia minulla on, että ne pudottelevat viisauksia ihan yhtä päätä.

Ja kun ilta oli myöhäinen, niin jätettiin leivät uuniin ja mentiin nukkumaan.

Koko yön näki äiti Kiljunen unta vain taikinasta. Koko talo oli täynnä taikinaa, se kuohui aivan ulos uunista, täytti ensin kyökin, valui siitä eteiseen ja toisiin huoneisiin, kunnes koko talo oli niin täynnä sitä, että se pursui ikkunoista ulos ja lykkäsi äidinkin pihalle. Kun äiti oli tullut tähän kohtaan unessaan, kiljaisi hän kauhusta ja huomasi pudonneensa sängystä.

Hän herätti aamulla varhain koko perheen, ja yhdessä lähdettiin katsomaan leipiä. Olivathan ne kypsiä, mutta niin kovia, että peloitti.

-- Mitä me nyt näillä teemme? sanoi isä katsoen taas Mököön.

-- Rakennetaan niistä aita pihan ympärille, sanoi Mökö.

Mutta sitä neuvoa ei isä Kiljunen pitänyt viisaana, vaan antoi Mökölle tukkapöllyä, niin että poika pyöri isän tukistaessa aivan kuin kaikki jäsenet olisivat heltineet.

-- Näistä tehdään korppuja, sanoi äiti.

Ja niistä tehtiin korppuja. Kaikki leivät leikattiin viipaleiksi, uuni pantiin uudelleen lämpiämään ja sitten siinä viipaleet paistettiin.

Mutta nyt vasta niistä kovia tulikin. Ne olivat ihan kuin kiviä.

-- Nämä pitää syödä? sanoi isä.

Kylläpä sen jälkeen Kiljuset väänsivät suutaan ja naamaansa, kun koettivat näitä leipiään syödä. Ja onnistuihan viimein niiden pureminen. Mutta sen herrasväki päätti, etteivät he enää koskaan säästä jauhoja taikinaa tehdessään.

Kun Kiljuset olivat ravustamassa

Isä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he asuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka eivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.

-- Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, -- kun voimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.

Ja hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.

Hän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna syötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.

-- Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. -- Tarttuvatko ne siihen kiinni?

-- Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.

-- Ahaa, minä ymmärrän, lausui isä Kiljunen. -- Niilläkin voi olla vilu vedessä, ja ne tuppaavat lämmittelemään.

-- Ei, ei, eivät ne lämmittelemistä kaipaa, vaan ne tulevat sitä kohden, joka loistaa.

Juuri tämä totuus, että ravut tulevat sitä kohden mikä loistaa, herätti isä Kiljusessa tuuman, joka erikoisuudellaan oli aivan ihmeteltävä.

Miksi suotta menisi yöllä. Voisihan päivälläkin hankkia jotain sellaista, joka kiiltää ja jota kohden siis ravut tulevat. Ja olihan hän siinä aivan oikeassa.

Hän ilmaisi ajatuksensa äiti Kiljuselle, ja pian olivat valmistukset suoritetut. Saadakseen olla oikein rauhassa omissa hommissaan he päättivät salata toisilta suurenmoisen keksintönsä. Ja kyllä se olikin sellainen keksintö, että vain Kiljusten päässä sellainen voi syntyä.

Koko kylä oli katsomassa herrasväen lähtöä. Veneeseen tuotiin kaikenlaisia tavaroita talosta aivan hirveän paljon. Kaikki ne olivat peitetyt vaatteilla, jotta kukaan ei näkisi, mistä oli kysymys. Kun kyläläiset kyselivät, mitä vaatteisiin oli käärittynä, niin vastasi isä Kiljunen ylpeästi:

-- Siinä on minun suuri keksintöni. Ja se onkin sellainen, että jokainen rapu järvessä tulee meille. Niitä tulee niin paljon, että on ihme ja kumma, jos saamme ne veneeseen mahtumaankaan kotiin tullessamme.

Kyläläiset eivät oikein ottaneet uskoakseen sitä, että keskellä päivää voisi saada rapuja, mutta kun Kiljuset olivat niin perin varmoja, niin eihän auttanut mikään muu keino kuin odottaa tuloksia.

Vene loittoni rannasta, ja herrasväki nousi saareen. Täällä, missä ei kukaan ollut heitä näkemässä, saattoivat he ryhtyä keksintönsä toteuttamiseen.

Ja mikä sitten oli tuo keksintö? Koska ravut tulevat valoa ja siis kaikkea kiiltävää kohden, niin miksi suotta sytyttäisi tulta ja käyttäisi kekäleitä, kun oli olemassa niin yksinkertainen keino, että pani rannalle kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Ja juuri näitä oli Kiljusten vene aivan täynnä.

Kaikki kuparikattilat olivat mukana, samoin veitset, kahvelit ja lusikat, jotka he olivat kiilloittaneet oikein puhtaiksi. Ihmeellisin oli sittenkin kaikesta muusta salin suuri peili, joka oli tuotu veneeseen ja suurella varovaisuudella nostettiin maihin.

Ja nyt ruvettiin sirottelemaan näitä esineitä pitkin rantaa. Peili upotettiin vähän matkan päähän rannasta, ja Kiljuset oikein ihastuivat, kun näkivät, miten voimakkaasti se kiilsi veden läpi.

-- Siihen tulee tietysti rapuja enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi isä.

Kun tavarat oli saatu veteen, alkoi herrasväki odottaa. Aina vähän päästä he kävivät katsomassa, oliko rapuja ilmestynyt kattiloiden, lusikkain, veitsien, kahvelien ja ennen kaikkea peilin luo.

Ei näkynyt mitään, ei kerrassaan mitään.

-- Meillä ei olekaan syöttiä! sanoi isä viimein.

Ja se oli todellakin taas viisas sana, sillä heillä ei ollut syöttiä.

Mutta siihen herrasväki keksi keinon. Jokainen otti kengät jalastaan ja istui veteen odottamaan, sillä kai ravut tarttuisivat heidän varpaisiinsa.

Ja vähän ajan perästä Luru parkaisi ja potkaisi, jolloin näkyi, miten suuri rapu riippui hänen isossa varpaassaan. Hän hyppäsi rannalle ja irroitti sen heittäen sen koppaan, joka oli varustettu rapuja varten. Samassa sai Mökökin ravun, joka oli tarttunut hänen pikkuvarpaaseensa.

-- Suurenmoinen keino, suurenmoinen keino! intoili isä Kiljunen. -- Yhden meistä täytyy olla se, joka kokoo ravut, kun toiset pyydystävät.

Hän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen ravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina korkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan, missä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja veitsikasaa.

Ja rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan, irroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä keräili.

Kerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin kiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa kolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä oikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole mahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan, miten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen veteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista, vaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja arvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys silloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa, että hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä niin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet rannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen ympäriltään pois.

Äiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän onnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli heillä suuri kopallinen rapuja.

Keksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä oppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät kaikki ravut järvistä ja joista.

Kiljusen herrasväen kukko

Mikä aiheutti Kiljuset hankkimaan taloonsa kanoja, on kai aivan selittämätön asia, sillä eihän kukaan voi uskoa, että heillä olisi ollut mitään taipumuksia kanojen hoitamiseen. Heille tuli kaksitoista kanaa ja kukko.

Äiti Kiljunen varoitti Mököä ja Lurua pitämään hyvin silmällä, minne kanat munivat, jotta nämä eivät pääsisi hautomaan. Ja sen tehtävän pojat suorittivatkin niin täydellisesti, että kanat tulivat aivan ymmälle. Ei ollut niin ahdasta paikkaa rakennuksen alla, jonne pojat eivät olisi päässeet, ei viljapeltokaan ollut turvallinen paikka. Jos kana pyrki navetan ylisille ja suurella vaivalla kiipesi sinne portaita ylös, niin kyllä pojat sieltäkin etsivät pesän. Muuan kana joutui tästä jo niin epätoivoon, että yritteli kovasti lentoon, varmaankin aikoen laittaa itselleen pesän puuhun tai katon räystään alle, mutta se ei koskaan päässyt kylliksi korkealle.

Kanat vähenivät toinen toisensa jälkeen. Ymmärtäähän sen, että sellaisen herrasväen luona, kuin Kiljusen herrasväki oli, ei mikään kanakaan saanut olla oikein rauhassa. Eihän milloinkaan varmasti tiennyt, milloin herrasväelle tuli kiire, jotta olisi ennättänyt alta pois, vaan moni kana sai menettää henkensä juuri Kiljusten tähden.

Lopulta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin kukko. Mutta tämä olikin sellainen kukko, että niitä on harvassa. Ei se ollut millään tavalla kaunis, mutta kovaääninen se oli, niin kovaääninen, että se jaksoi huutaa kovempaa kuin herrasväki. Olisi luullut torvella puhallettavan silloin, kun se alkoi kiekua. Viisas se myöskin oli, sillä se pääsi aina tieltä pois, kun kiire tuli Kiljusille. Se oppi myös pian huomaamaan sen seikan, että siinä talossa oli kukon viisainta pysytellä niin paljon kuin mahdollista aidan päällä tai muilla ylemmillä paikoilla, jotta ei jäisi jalkoihin. Tämä viisas ja vikkelä kukko aikoi senjälkeen, kun sen ei enää tarvinnut pitää mitään huolta omasta herrasväestään, kääntää huomionsa Kiljusen herrasväkeen. Ja sen tunteet eivät olleet suinkaan ystävällisiä. Se oli päättänyt kostaa jokaisen kanan kuoleman oikein perinpohjaisesti.

Kun sillä vielä oli kanalaumansa elossa, kiekui se aamulaulunsa navetassa, missä se oli yötä, mutta nyt se heti aamulla varhain alkoi astella vakavana Kiljusen poikien ikkunan alle. Ja sitten se päästi oikein mahtavan kiekunan. Se oli sellainen, että lähikylissä sen kukot kuulivat ja vastasivat siihen. Ja kukko oikaisi itsensä niin suoraksi kuin mahdollista, nousi varpailleen ja päästi laulunsa. Sen heltta kävi aivan tulipunaiseksi tästä voimanponnistuksesta, mutta se yhä vain päästeli aamuääniään.

Arvaahan sen, että pojat, jotka mielellään olisivat nukkuneet hiukan kauemmin, tästä suuttuivat. Ensimmäisinä aamuina he avasivat ikkunan, taputtivat käsiään yhteen ja sanoivat:

-- Sh, sh, mene pois, kukko!

Kun kukko oli huomannut, että se oli häirinnyt poikien unen, asteli se tyytyväisenä tiehensä. Arveltuaan poikien vaipuneen uudelleen uneen se tuli tunnin päästä ja päästi oikein riemulaulun. Pojat heräsivät taas ja suuttuneina heittelivät kaikenlaisilla esineillä kukkoa. Mutta tämä oli ketterä ja vikkelä ja osasi aina väistää.

Joka aamu se tällä tavalla herätti pojat, jotka tämän tähden alkoivat päivisin olla niin väsyneitä, että eivät jaksaneet tehdä mitään merkillistä. Ja tämän voimanponnistuksen kautta kukon ääni tuli vain entistä kirkkaammaksi, se tuli niin kirkkaaksi, että ihmiset sanoivat: Korea ääni kuin Kiljusen kukolla.

Olivathan Kiljusen pojat oikeastaan hyviä poikia. He eivät mitenkään tahallaan olisi tahtoneet kukkoa tappaa, mutta he keksivät keinoja saadakseen sen vaikenemaan. Eräänä iltana he kaikessa hiljaisuudessa tulivat navettaan, missä kukko nukkui orrellaan, hiipivät sen luo ja panivat sen päälle äkkiä pärekopan. Kukko putosi orrelta koppaan ja pojat käänsivät pian kopan nurin ja jättivät kukon sen alle. Kukko kaakotti täällä jonkin aikaa ihmeissään, se kun ei oikein voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Se kotkotti vihoissaan ja tuumi, että jollain tästä oli päästävä. Ensin se sai nokkansa kopan laidan alle, sitten pisti päätään pitemmälle, ja kun se oli väkevä kukko, niin yksi keikaus vain ja kori oli nurin ja kukko vapaudessa. Se nokki ja kyni pukunsa kuntoon ja nousi orrelle odottamaan aamua.

Ja sitten se läksi ilmoittamaan pojille, että hän oli paikallaan määrähetkenä. Kylläpä sen ääni oli nyt riemuitseva! Koko aamuilma kaikui sen kiekuessa, ja pojat hyppäsivät vuoteeltaan oikein korkealle.

Sen päivän iltana olivat pojat päättäneet ottaa kukon kiinni ja sulkea sen johonkin turvalliseen ja varmaan paikkaan yöksi. Kukko aavisti kai jotain pahaa, sillä se oli valinnut itselleen yöpuun pienasta, joka oli navetan takana aivan lantatunkion yläpuolella. Se ei ollut huomaavinaan laisinkaan sitä, että pojat varovaisesti lähestyivät, se vain odotti. Mökö toiselta ja Luru toiselta puolen kapusi seinää pitkin pidellen kiinni sen raoista, toinen käsi valmiina tarttumaan kukkoon. Juuri kun pojat olivat kukon kohdalla, juuri kun ojensivat kätensä sitä kohden, lähti tämä lentoon.

Hyi, sitä on oikein vaikea kertoa, minkä näköisiä pojat olivat vähän ajan päästä, kun he nousivat lantakasasta. Kukko seisoi pää kallellaan vähän matkan päässä ja katsoi säälien heihin päästäen oikein murheellisen kiekunan.

Aamulla tietysti kukko oli paikallaan poikien ikkunan alla ilmoittamassa, että hän voi hyvin ja oli täysissä voimissaan.

Päivällä pojat pitivät oikein pitkän tuumailun siitä, millä kukko saadaan pysymään aamulla poissa heidän ikkunansa alta. Illalla he tiputtelivat jyviä navetan ovelle ja siitä sisäpuolelle. Kukko meni tähän ansaan, nokki niitä, meni navetan sisälle, ja silloin pojat äkkiä panivat oven lukkoon.

Tuli aamu. Kukko huomasi olevansa lukon takana. Se mietti, kiipesi ylisille, siellä oli aukko. Kukko asettui sen reunalle ja katseli peloissaan alaspäin. Välimatka oli hirveän korkea. Mutta kun se oli rohkea kukko, niin se uskalsi sittenkin lentää. Se pääsi onnellisesti maahan. Ja sitten se lähti juoksemaan oikein tulista vauhtia pitkin tietä kylään päin.

Kukaan Kiljusen herrasväestä ei ollut hereillä eikä siis nähnyt sitä kummallista kulkuetta, joka lähestyi heidän taloaan. Ensin asteli mahtavana heidän kukkonsa ja sen jäljessä peräkanaa kaikki kylän kukot. Tasaisesti ne nostelivat jalkojaan, ja Kiljusen kukko motkotti aina tuon tuostakin, siten hillitäkseen toisia laulamasta.

Kun tämä kukkolauma oli päässyt poikien ikkunan alle, niin se päästi oikein moniäänisen laulun. Sitä voi hyvällä syyllä sanoa konsertiksi, niin moniääninen se oli. Kiljusen kukko kiekui ylinnä ja löi siipiään maahan, ja joka kerta kun se oikein raapaisi niillä, kiekaisivat toiset kukot voimiensa takaa.

Mökö ja Luru hyppäsivät aivan säikähtyneinä vuoteiltaan pystyyn ja menivät akkunaan. He ottivat tuolin heittääkseen sen kukkojen päälle, mutta nämä olivat jo aavistaneet vaaran ja menneet talon portille, missä ne nyt seisoivat rivissä ja kaulat ojossa päästivät korkean äänen. Eiväthän pojat sinne asti jaksaneet heittää tuolia, ja siis kukot saivat turvassa mennä omille teilleen.

Nyt olivat pojat jo kokonaan kadottaneet rohkeutensa. He tiesivät, ettei tätä kukkoa millään voi saada vaikenemaan. Siksi he päättivät jättää sen rauhaan. Seurauksena oli, että pojat siitä alkaen aina olivat valveilla auringon noustessa.

Kukko tuli vanhaksi ja viimein poikien suureksi ja hyväksi ystäväksi.

Kiljusen pojat koulussa

I

Lihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen perheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki meni ihan mullinmallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä kummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan rouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään mitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja Lurusta hiukan kummalliselta.

Koulussa oli kyllä ryhdytty kaikenlaisiin varokeinoihin, kun kuultiin Kiljusen poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko lyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien polstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän pitäisi hypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin he kysyivät palosotamiehiltä:

-- Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?

Palosotamiehet vastasivat:

-- Me olemme täällä Kiljusen poikien tähden!

Mökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto oli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet millään uskaltaa kysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki muistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan sekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät siis hyvin helpolla kouluun.

Kun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu ryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusen poikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.

Aamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan valittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai ai, kuinka hyvin Mökö ja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät tehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.

Ja he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja opettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa.

Mökö ja Luru viipyivät sen vuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja kun he eivät sitä tunteneet, niin he ottivat jokaisen koiran kiinni, jonka vain näkivät. He olivat sitä varten hankkineet paljon nuoraa ja sitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat tätä koiralaumaa pitkin Esplanaadinkatua. Ai ai, sitä melua, mikä syntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään, jolloin toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat, vinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.

Olihan siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria ja aivan pikkuruisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet, minkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.