Part 29

Tällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin kaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan. Tramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta. Koko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on paennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on kadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen, minkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla. Kuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan paikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan, että tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon toimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon kilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja tuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.

Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion kanssa.

Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti, tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden puolesta kostajaksi.

Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot, jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan; itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti edesauttamaan.

Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.

Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään piilleen himon.

Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen, raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa -- tämähän saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este, joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.

Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär, oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä, ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan, sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta nämä ystävät -- siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.

Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut, oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen -- hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa, ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka hetki pitää käsi miekankahvalla.

Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä, puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa, keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:

-- Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!

Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa, vaikka se johtaakin mäkeä alas.

Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä, mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea; sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen kuin kapteeni.

Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista. Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje, joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen. Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.

Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.

Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta; ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja, joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin, ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.

-- On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän. Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon" edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu. No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä, tunnetteko hänet.

Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:

-- Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino. Tunnetteko hänet?

Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin, että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka, joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin, saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi, mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.

-- Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä, On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin rauhallinen nuori miehenne...

Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä, kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen merkitystä.

Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän, munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista samanlaista.

Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus -- sitä tuskin tarvitsee mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.

Gertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa ja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti tyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki häneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle kaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan) omaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä oli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen huomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen riittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan hieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen käsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin puolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta, ei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan ja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut silkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen levittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut hänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli vastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka kohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta tämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että viaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja vaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli voivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta, salavehkeitä, kärsimystä -- kaikki kammottavia ja surullisia asioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui kauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi ilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään kierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta -- rakkaus!

Joskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta kuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo kunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin herkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta syystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka palasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:

-- Tälle ainakin teen hyvää.

Ja se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä keskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle melkoista huojennusta.

Toisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän pyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi mukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka surulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään neulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati hänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita seikkoja!

Seuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä Cristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä, mikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa. Tarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui täydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen toivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle oli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut nähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli käynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä kotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.

Kolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei yksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan, kuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja ahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia tuskallisia epäilyksiä.

Jo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun sanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä täytäntöön.

Luciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea. Mutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja toiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa oli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa. Ja he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä lähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea siitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen pikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.

Hän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut lähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko edellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta mitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa nousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän jälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja tyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää tietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.

Matkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.

He lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa. Ennen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat varhain Pescarenicoon.

Agnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi matkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla "Jumala palkitkoon" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan tahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa; veli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.

-- Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!

-- Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.

-- Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.

-- Kestääkö kauan kunnes hän palaa?

-- Kuka tietää! ... sanoo luostariveli nostaen hartioita ja pistäen kerityn päänsä kaapuun.

-- Minne hän on lähtenyt?

-- Riminiin.

-- Minne?

-- Riminiin.

-- Missä päin se on?

-- No, sanoi munkki levittäen käsivarsiaan ja halkaisten ilmaa kohtisuorasti ojennetulla kädellään pitkän matkan merkkinä.

-- Voi minua poloista! Mutta miksi läksi hän pois näin äkkiä?

-- Sentähden että luostaripiirin esimies niin tahtoi.

-- Mutta miksi on hän lähetetty pois täältä, hän joka teki niin paljon hyvää näillä seuduin? Voi, mikä onnettomuus.

-- Jos esimiesten täytyisi selittää määräystensä syyt, niin miten kävisi silloin kuuliaisuuden, vaimo hyvä?

-- Niin kyllä. Mutta tämä saattaa minut perikatoon.

-- Tiedättekö, mistä se johtuu? Luultavasti Riminissä on tarvittu hyvää saarnaajaa (onhan meillä niitä kaikkialla, mutta joskus tarvitaan varsin vasituista miestä), sikäläinen luostaripiirin esimies on kaiketi kirjoittanut täkäläiselle, eikö olisi sen ja sen tapaista miestä täällä. Ja meidän luostaripiirimme esimies epäilemättä on ajatellut: ei ole ketään muuta kuin isä Cristoforo, joka siihen soveltuisi. Näin epäilemättä on käynyt.

-- Voi meitä poloisia! Milloin hän läksi?

-- Toissapäivänä.

-- Siinä se! Jos olisin seurannut aiettani tulla tänne muutama päivä aikaisemmin! Eikö tiedetä suunnilleen, milloin hän palaa?

-- Oh, vaimo hyvä! Sen tietää luostaripiirin esimies, jos edes hänkään tietää. Kun joku meidän saarnaajaveljistämme on nostanut siipensä lentoon, ei ollenkaan saata arvata mille oksalle hän aikoo istuutua. Niitä pyydetään sinne, pyydetään tänne: ja meillä on luostareja joka ilmansuunnalla. Olettakaamme, että isä Cristoforo Riminissä herättää suurta huomiota paastosaarnoillaan; ei, nähkääs, pidä luulla, että hän aina saarnaa valmistamatta, kuten hän teki täällä maalaisväestölle. Kaupunkilaissaarnatuoleja varten hänellä on huolellisesti kirjoitetut saarnansa, vallan oivallisia tuotteita. Nyt leviää huhu tästä suuresta saarnamiehestä kaikkiin noihin seutuihin, ja saattaa tapahtua, että häntä pyydetään ... niin kuka sen oikein tietää minne. Sillä elämmehän me luostariveljet kaikkien armeliaisuudesta, ja sentähden on oikein, että palvelemme kaikkia.

-- Armollinen taivas! huudahti taas Agnese melkein itkien. Mitä pitää minun nyt tehdä ilman tuon miehen tukea? Hän piti isän tavoin huolta meistä. Tämä on meidän tuhomme.

-- Kuulkaahan, vaimo hyvä. Kieltämättä isä Cristoforo oli miesten parhaita. Mutta onhan meillä toisiakin, hyvin sääliväisiä ja älykkäitä miehiä, jotka osaavat kohdella yhtä luontevasti ylhäisiä kuin köyhiä. Tahdotteko turvautua isä Atanasioon, vai isä Girolamoon? Taikka isä Zaccariaan? Isä Zaccaria on, nähkääs, kerrassaan etevä mies. Tietysti ei teidän pidä, kuten muutamien hölmöjen, huolia hänen riutuneesta ulkomuodostaan, ei hänen hennosta äänestään eikä harvasta partapahasestaan. En erityisesti puhu hänen saarnaaja-lahjoistaan, sillä onhan jokaisella erityiset lahjansa; mutta hyvän neuvon antajaksi ei paremmasta väliä.

-- Oh, taivas armahda! huudahti Agnese osottaen tuollaista kiitollisuuden ja kärsimättömyyden sekaista tunnetta, jonka aiheuttaa tarjous, mikä tosin on hyvin tarkoitettu, mutta tehoton. Hän ajatteli jotenkin näin: Mitä se minua hyödyttää, jos teidän luostariveljenne on sellainen tai sellainen, kun tuo kunnon mies, joka ei enää ole täällä, yksin tunsi meidän asiamme ja oli ryhtynyt kaikkiin valmistuksiin meitä auttaakseen.

-- Siinä tapauksessa pitää olla kärsivällisyyttä.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi Agnese. Anteeksi, että teitä häiritsin.

-- Vieläpä mitä, vaimo hyvä. Olen pahoillani teidän tähtenne. Ja jos päätätte turvautua johonkin luostarimme veljistä, niin tiedätte että luostari on tässä paikoillaan. Muuten vallan pian ilmestyn öljyä kokoomaan.

-- Voikaa hyvin, Agnese virkkoi, ja hän läksi kulkemaan kyläänsä kohti, epätoivoisena, hämmentyneenä, ollen pois suunniltaan, kuin sokea raukka, joka on hukannut sauvansa.

Me, joilla on hieman paremmat tiedot kuin veli Galdinolla, saatamme nyt kertoa, miten tämä seikka todella oli tapahtunut.

Niinpian kun Attilio oli saapunut Milanoon, hän meni, kuten oli luvannut Don Rodrigolle, tervehtimään heidän yhteistä setäänsä, salaisen neuvoston jäsentä. (Tähän neuvostoon kuului silloin kolmetoista jäsentä, osaksi sotilas-, osaksi siviilisäätyläisiä, joilta maaherra kysyi neuvoa, ja jotka kuvernöörin kuoltua tai vaihtuessa väliaikaisesti hoitivat hänen tehtäviään.) Kreivi-setä, siviilihenkilö ja yksi neuvoston vanhimpia, omisti siinä jonkunlaista vaikutusvaltaa. Tämän vaikutusvaltansa käyttämisessä niin hyvin neuvoston keskuudessa kuin ulospäin, hänellä ei ollut vertaistaan.

Kaksimielinen puhetapa, merkitsevä vaitiolo, pysähtyminen keskellä lausetta, silmienisku, joka näytti sanovan: en voi puhua, tapa aina antaa toiveita koskaan lupaamatta, uhata, noudattamalla kaikkia kohteliaisuuden vaatimuksia -- kaikki tämä tarkoitti yhtä seikkaa ja kaikki kääntyi enemmän tai vähemmän hänen hyödykseen. Jos hän sanoi: -- Minä en tässä asiassa voi tehdä mitään, mikä joskus oli vallan totta, niin hän lausui sen sellaisella äänenpainolla, ettei sitä uskottu, ja tämä oli omansa lisäämään käsitystä hänen vallastaan ja samalla itse tätä valtaa, aivan samoin kuin nuo rasiat, joita vielä näkee muutamissa apteekeissa ja joiden laidassa on arapiankielinen nimikirjoitus; nämä eivät itse teossa sisällä mitään, mutta niiden tehtävä on ylläpitää rohdosmyymälän arvoa. Kreivi-sedän vaikutusvalta, joka jo hyvin kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut, joskin hitaasti, oli äsken ja äkkiä, kuten sanotaan, astunut jättiläisaskeleen erityisen tilaisuuden kautta. Tämä tapahtui eräällä matkalla, jonka hän oli saanut toimekseen tehdä Madridin hoviin, missä hänet oli vastaanotettu tavalla, josta pitäisi kuulla hänen itsensä kertovan.

Mainitaksemme ainoastaan yhden seikan: kreivi-herttua oli kohdellut häntä erityisen armollisesti, oli päästänyt hänet yksityisseuraansa, ja tämä hänen kohteliaisuutensa oli mennyt niin pitkälle, että hän kerran, miltei puolen hovin läsnäollessa, oli kysynyt häneltä, mitä hän piti Madridista. Toisen kerran hän kahden kesken ollen erään ikkunan syvennyksessä oli lausunut, että Milanon tuomiokirkko oli kaikkein suurin kuninkaan alueilla.

Tervehdittyään kohteliaasti kreivi-setää ja tuotuaan hänelle serkkunsa terveiset Attilio niin vakavana, kuin miksi hän tarvittaessa osasi tekeytyä, sanoi:

-- Luulen velvollisuudekseni, ilman että väärinkäytän Rodrigon luottamusta, ilmaista arvoisalle sedälle seikan, joka, ellette siihen puutu, voi käydä hyvin vakavaksi ja tuottaa mitä ikävimpiä seur...

-- Taas joku hänen seikkailuistaan, luulemma.