Part 4

Eräänä päivänä, kun setäherran talossa oli myöty viimeisiä rihkamia huutokaupalla, istuivat puutarhasohvalla tyhjässä salissa tätirouva, vanha täti, tehtailian rouva sekä Maiju. Pitkän ja tuskallisen äänettömyyden oli katkaisemaisillaan vanha täti, kun huoneesen astui posteljuoni laukkuneen. Hän hämmästyi entisen mahtavan kauppamiehen talon nykyistä näköä niin, ettei tahtonut löytää kirjettä laukustaan. Maiju, joka piti velvollisuutenaan nousta ottamaan vastaan asioitsiaa, ylen vennosti ojensi kätensä ottamaan kirjettä. Pian huomasi hän kirjeen olevan Junnalta Ruotsista. Levottomana alkoi lyödä sydämensä rinnassaan juuri, kuin olisi pakoon pyrkinyt. "Kirje on tärkeä näin pitkän ja kummallisen ajan takaa; tämä on joko kruunu kaikille suruille taikka ylen sanomattoman ilon ilmoitus; minä pelkään avata tätä, sillä olenhan tottunut nykyisin hellittämättömästi saamaan surusanomia", arveli Maiju ja samalla putosi kirje hänen vapisevasta kädestään lattialle vanhan tädin helmoihin. Vanha mainen tirkisti lopen osanottavasti tytisevää tyttöä silmiin, joissa kierteli vesipyörteet, otti kirjeen ja koettaen lohduttaa neitiä riuhtasi kirjelehden kuoresta ulos ojentaen omistajalle. Muutamassa silmäräpäyksessä luki Maiju luettavansa, puristi lipun suonenvedon tapaisesti kouraansa ja vaaleampana, kuin liinainen nenäliinansa valahti hän vanhain naisten syliin. Täti juoksi minkä jaksoi noutamaan raitista vettä, jolla koetettiin holvata pyörtyneen päätä ja käsiä; mutta ämmät ollen vanhuuttaan heikot virvoittajiksi, viittasi tätirouva palvelustytön menemään kutsumaan Antin emäntää. Se tuliki kovin kiireesti, koppoi sairaan syliinsä, voiteli otsaa ja päälakea lemuvedellä jota hän pyyhki sieramiinki. Tuosta alkoi pyörtynyt virvota, mutta ei jaksanut vielä avata silmiään.

Kaisu veti hänet yhä lähemmäs rintaansa vastaan ja sen mukaan, kun tunsi virvoitettavansa rupeavan tointumaan, kuihkasi hän aina jonku lohduttavan sanan potilaan korvaan. Hetkisen kuluttua remahutti Maiju auki suuret siniset silmänsä, veti suunsa vienoon hymyyn ja taputteli Kaista oikealle poskelle. -- "Nainen vaan tuntee, mitä nainen kärsii", huokasi vanha täti. -- Kauan aikaa istuivat muinoiset leikkikumppanit nuorempi syleillen vanhempaa, kuin lasta eikä kukaan rohjennut eikä tahtonut häiritä heitä. Seuraavana päivänä, kun sairas oli jotensaki toipunut, otti Kaisu hänen erinänsä luokseen yhteen kammariin. Hän pyysi Maijun myötätuntoisuudella ja kärsivällisyydellä kuultelemaan pienen salaisuuden. Kuulia kallisti päänsä ystävänsä olkapäätä vasten ja asettui kuultelemaan.

Oikein kohteliaasti lausui Kaisu. "Seikka, josta tässä nyt kerron sinulle ei ole suurellista laatua eikä suuresta arvostakaan, onhan vaan lähtöään aivan matalalta; eläkä Maijuseni tuskau sentähden minulle, jos kerron typerästi. Maiju, mahtanet muistaa äitisi kertomuksista, jotta äitini oli sinun kummisi ja oli kantanut sinut kasteelle. Hän oli kummein tavan mukaan pyhittänyt ristitytölleen pienen kumminlahjan. Näet, oli moniaita kopekoita pannut säästöpankkiin sinun nimeesi, vaikka pankissa ja pankkikirjassa hoidettiin rahojasi äitini nimellä. Isäsi oli tuon tuostaki lisännyt säästökassaasi kipeneen aina voirahoistaan; vielä äitini kuoltuaki tahtoi isäsi, että rahasi yhä hoidettaisin samalla kirjalla nimeä muuttamatta. Isäsi sairastaessa oli puhe säästökassastasi, mutta vainaja pyysi minun olemaan ääneti koko panoksesta siihen asti, kun Herrassetä ihan täsmälleen on tehnyt selityksen sinulle. Siitä päättäen katson nyt olevan ajan parhaallaan käsissä, että Maiju itse otat tämän pienen pankkikirjan. Nykyisin olen laskenut saatavasi tämän kirjan mukaan, se on noin puoliväliin neljättätuhatta markkaa. Katsos, ensimäisestä panoksesta on nyt kulunut seitsemänkolmatta vuotta."

Ihan ääneti oli Maiju kuunnellut Kaisua, ainoastaan huokaamallaan hälväsi äänettömyyttään silloin, kun puhuja mainitsi poismenneitä. Kertomuksen päätyttyä otti Maiju kirjaisen Kaisulta, katseli, käänteli sitä ja arveli: "neljättätuhatta markkaa tässä lahjoitat ystäväni minulle; äitisi oli oiva kummi, joka osasi pyhittää ristitytölleen pahan päivän varan". -- Koeta kultaa tulessa, ystävätäs hädässäis. -- Siitä otti hän Kaisun kädet kättensä väliin, puristi niitä kauan ja silmistään, joista nopahteli kirkkaita vesihelmiä ystävysten käsille, voi lukea täydellisimmän kiitollisuuden. Pankkikirjan hän vieläki jätti Kaisun talteen ja riensi odottamatonta saalistaan ilmoittamaan äidilleen, joka oli äsken saapunut kaupunkiin. Sen erän takaa ei muistettu kaipauksella kunnotonta sulhasta, joka niin voi jättää kaikki, mitä hänellä oli rakkaimpaa mailmassa.

"Ihminen, jonka on Luoja luotuinsa kruunuksi, olentonsa kuvaksi maailmassa asettanut, ihminen yksin elävistä kaikista saattaa muistonsa heittää, tunteensa tukehduttaa, kivenä luopua ja hekumasta hurmettuneena unohtaa kodin, josta olentonsa sai, unohtaa Isänmaan".

* * * * *

Kun noin neljän vuoden paikoille oli kulunut viime mainituista tapauksista, matkustin minä kauniina kesäpäivänä halki R:n pitäjän kirkon kylän. Vähän matkaa tuttavamme Maijun lapsuuden kodosta soman kartanon rappusilla istui keski-ikäinen nainen ja mies puettuina talonpoikaisiin vaatteisin. Pihalla ruohostossa pallerehti tuiki punaposkinen tyttö, nähdä vuoden vanha ja matalalla lavitsalla istui harmaapäinen kaunis vanha nainen, joka ei pikku tyttöä laskenut monen kyynärän matkalle luotaan. Lapsi, kun koetti puhua sopertaa mummalle, sille nauroivat rappusilla istujat oikein sydämellisesti. Minä en malttanut olla kysymättä kyytipojalta talon asukkaista, joiden puku, koti ja koko ympäristö näytti mahdottoman siistiltä. Poika änkytti vastaukseksi, että talon emäntä oli niinkutsuttu talonpojan mamselli, joka yhtäkkiä sai jostaki paljo rahoja ja otti miehekseen erään ajurin Matin Jaakko nimisen pojan, joka oli ollut moniaita vuosia Amerikassa. Tuo mumma on emännän äiti ja pikku tyttö on isäntäväen lapsi ja he kaikki elävät nyt hyvin onnellisina.