Part 3
Isäntä oli jollakulla matkallaan kohta jälkeen kihlajaiskemujen saanut vilustustaudin, joka muutamassa kuukaudessa muuttui kuolettavaiseksi. Kaupungin juoru-ämmät tiesivät kertoa talonpojan vilustuneen sillä matkallaan, kun hän kipa kapaa ohuesti vaatetettuna riensi kaupunkiin sen johdosta, kun Herrassetän piti muka tekemään konkurssin. Koko konkurssin teko oli tyhjää lorua; -- eihän nuo kielevät ihmiset häpeä lasketella juttuja paremmistaki ihmisistä. Samaan aikaan oli vanha täti kutsuttu sedän rouvan luo, joka yht'äkkiä oli saanut julman pään-kivistyksen, jotta pelättiin mitä pahinta. Sanottu täti tiesi yksin, minkä verran oli perää konkurssi-jutussa, mutta hänpä ei tuota laulanut muille. Puotipoika vaan kertoi olleen itsellä talon patruunilla ankaran hammastaudin yhtenä päivänä juuri kahta päivää ennen talonpojan mainittua kaupunkimatkaa ja hänen luonaan oli käynyt hupina tynnörin-seppä ja monta muuta rikasta herraa, jotka taas kaikin kutsuttiin iltaruoalle sinä iltana, kun talonpojan oli kotiaan lähteminen. Kohta koteuttuaan valitti isäntä itseään huonon voipaiseksi ja kaikin tavoin koetettiin ehkästä tautia, mutta turhaan. Sairaan vuoteen vieressä istui emäntä liikahtamatta, vaan peläten itsensäki ylellisestä valvomisesta ja heikkoudesta nääkistyvän tautiin, noudatti hän kaupungista taaski Kaisun avukseen sairaan hoidossa. Maijuki oli useasti kotona ja hellästi kajosi lieventään sairaan isänsä vaivoja ja äitinsä sydän-surua; hän olisi ehkä hyvinki taipunut koto-oloihin, saati ei setäherra monellaisilla houkutuksilla häntä tuo tuostaki noudattanut kaupunkiin. Toisin ei käynyt, kun että muutamana päivänä isäntä levollisena nukkui iäisyyteen Maijun ollessa kaupungissa. Kyllähän kyläläiset osasivat löytää syitä, miksi ei tytär saanut olla kotonaan häiritsemättä; mutta olihan kauppamies rehti ukko kirjoissaan.
Maahanpaniaiset toimitti emäntä pulskat jos pulskatki; vieraita tuli monesta pitäjästä ja naapuri kaupungista.
Jopa melkein vuosi oli kulunut ennen sanotuista kihlajaisista. Sentähdenpä yksi ja toinen utelias alkoi luoda silmiään usein sinne käsin, mistä sulhas Junnan oli tuleminen. Jos setäherra ei olisi tietänyt lesken taloudellisia asioita tarkemmin, kuin leski itse, niin arvatenki olisi Junna pianki tullut korjaamaan perintötä; mutta nyt oli, onnettomasti kyllä, seikat sortuneet sille kannalle, ettei talonpojan mahtavalle tavaralle tarvittu muita tasaajia, kun setäherra.
Lakia ei saata olla hämmästymättä, kun kuulee, että talonpojan leski muutamain kuukausien takaa maahanpaniaisista on joutunut elatusmuoriksi omassa talossaan vieraan luona.
Talonpojalla oli ollut järin vahva luottamus setäherran rehellisyyteen eikä pitänyt kiirettä tilin teon kanssa. Hän todella aristeli mennä tiliin, kun oli monellaisiin turhiin liittoihin sitoutunut kauppiaan kanssa. Hän omissa tilikirjoissaan piti itsensä saavana; mutta hänen tililaskujaan ei muu kukaan ymmärtänyt, sillä ne puuttuivat kaikkea järestystä. Ja kun oli puhe vasta sitte tehdä täydellinen suoritus, kun Maiju tulee naimiseen, niin eipäs toki se herra kiirehtinyt. Mutta sairasvuoteella älysi isäntä tautinsa kallistuvan huolestuttavalle kannalle ja lähetti kohta sanoja kauppalangolleen, että se tulisi tilin tekoon ja tarkastaisi kirjat selville emännän läsnä-ollessa. Saihan niitä sanoja lähettää: useasti sattui Herrassetä olemaan matkalla tahi kipeänä. Jopa vihdoin, kun emäntä alkoi pahoin aavistaa leskeksi jäävänsä, pyysi sairaalta, jotta saisi asian tehden lähettää noutamaan kauppamiestä selitykseen, kun sairaski vielä täydellä taidolla käsitti asiat. Isäntä myöntyi ja talon vanhin palvelia lähetettiin kaupunkiin.
Kun Herrassetä sai kutsuja maalle kutsuinki perästä, rupesipa hänelle tuskaksi käymään talonpojan kärkkyys ja viimesen edellisen käskiän mentyä päätti hän takitilaan kirjansa ja paperinsa niin reilata, että saati vielä kutsu tulee, niin saavat selvät taminat nuo "talonpojan pölläkkeet". Ensi otteeksi, kun rupesi kirjojaan reilaamaan, tahtoi päätään huimata ja lu'ut, joita piti sovitella uudestaan, tanssivat äijän silmissä, mutta mitäs, lapsellista kuvitusta eikä auta peräytyä päätöksestään. Kasvatti, kas sehän oli vetänyt markkoja, kauppiaan kukkaro oli saanut monestiki, milloin ei isä tiennytkään, avata suunsa ja valuttaa kultaa. Tyttö ei olisi koskaan isänsä kasvatusälyllä saavuttanut sitä määrää arvoa ja hienokkaisuutta, jos en minä, setä olisi niin nerokkaasti valvonut hänen eduksi ja sielunsa ominaisuuksien kehittämiseksi. Tuomitkoon nyt mailma, onko se paljo yli kohtuullisuuden, jos vähä vaivoistani lasken hyväkseni kitsaalta maan moukalta. Näin pakisi kauppias itsekseen kirjotuspöytänsä ääressä ja hiljaisuudessa vastusti omantuntonsa muistutuksia. Tilikirja talonpojan ja hänen eli kuten hän nimitti "kauppahuoneensa" välillä lepäsi avoinna pöydällä. Saatuaan paperit selväksi, huoahdettuaan ja lukittuaan ne salalaatikkoon, ajaa suhautti sairaan talonpojan lähettiläs pihalle. Se tuli vähän liian aikaiseen. Ensin luuliki setä rengin olevan matkalla lääkärin luo eikä piitannut varustuksista; mutta kuultuaan asioitsian juttelevan kaupparengille tulleensa pyytämään patruunia maalle kanssaan, tarttui hän apukeinoihinsa ja tuota pikaa makasi hengen hieverinä sohvalla. Parkumalla valitti rouva asiamiehelle, että herra oli yht'äkkiä joutunut vuoteen hyväksi: "se vanha kolotus."
No, eipäs ollakaan: loppuun asti tahtoi vanha ystävä näyttäytyä liittokumppanilleen rehelliseltä ja osanottavaiselta mieheltä: "Uskaltaja voittaa, tapata aina ennättää." Jos nyt niin, että virheet huomattaisin ei ainakaan muut, kun sairas itse, niin ei siitä vaaraa, olletiki jos isäntä on menevä pois ja jos paranee jälleen eloon, niin onhan taas aikaa selityksiin. Siitä mietteistään kavahti kauppias sohvaltaan, otti paperit jälleen komerosta ja päätti antaa ne lähettiläälle vietäviksi tarkastuksille. Lähettiläs vietiin omin silmin näkemään, kuinka kykenemätöin talon herra oli lähtemään matkalle ja rengin lauseesen: "herra niin usein tätä nykyä on kipeä" vastattiin, "näet patruuni päivä päivältä vanhenee ja välipäässä vaan koettaa olla väkisin ylähällä". Mikäs tässä muu neuvo lähettiläälle, hänen täytyi jättää noudettavansa. Patruuni nyt paapatti rengille, että isäntä oli turhaan saanut ajattaa kaupungissa ja nyt jollakaan tavalla asiaa auttaakseen käski hän rengin viivähtää ja odottaa muutaman tunnin, niin saa viedä tilikirjat mennessään. Asiamies, joka oli uskollinen isäntänsä palvelia, tuosta hyvillä mielin kävi väen-tupaan odottamaan. Jo ennen tunnin kuluttua käskettiin renki herran kammariin. Herra otti paperit, pisti ne sievään laukkuun, lukitse sen, antoi avaimen rengille ja varmuudeksi vahvisti lukon sinetillään. Lähettiläs valjasti hevosensa ja lähti ajaa rellittään tyytyväisenä kotiaan.
Sairas veti suutaan hymyyn, kun renki selitti juurta jaksain kaupungissa käynnistään. Mutta emäntä tahtoi lähettää noutamaan jonkun kirjotus-miehen tarkastamaan kauppamiehen papereita, vaan isäntä vakuutti kyllin huomaavansa suoran asian, olletiki, kun itselläänki sitä paitse oli tilipaperit. Laukku avattiin siis sairaan vuoteen vieressä kahden vieraan läsnä ollen. Isäntä oli jotenki viileä sinä päivänä, jotta omin varoinsa istuiki. Paperi paperilta tutki hän kaikki läpi ja ihmetteli itsekseen miten selvät olivat. Olisiko isäntä paremmin taitanut lukea kauppamiestilit ja arvannut kunki numeron aseman arvon, niin varmaan olis huomannut "erehdyksiä", kun sanotaan. Luottamuksensa setän rehellisyyteen ja taitamattomuutensa tekivät tässä rikkaasta talonpojasta kerjäläisen. Sairas luettuaan tarkoin, kuin sanoi, laski paperit luotaan laukkuun, kahden vieraan kuullen vakuutti tilin oikeaksi ja sinetillään suletutti laukun siinä paikassa. Kummallinen enne kuitenkin emännässä. Maijukaan ei taas ollut kotona. Miksikähän emäntä epäili? Sentähden, kun hän ei saanut olla milloinkaan kuulemassa ei näkemässä, jos mies mitä kauppoja teki. Vaan mitäpäs naisten enteistä! Palveliarenki lähti seuraavana päivänä viemään kirjalaukkua takasi kaupunkiin. Arvatkaat Herrassetän iloa nähdessään talonpojan nimen tilipapereissa aivan sillä paikalla, johon hän oli lyijykynällä piirtänyt alle juuri ennenkun laukun sulki. Patruuni tuli kohta semmoiseen ilohumalaan, että kutsutti rouvansa ja kasvattityttönsä luokseen sekä lahjoitti viime mainitulle portran läninki-kankaan sulasta ilosta, kun kauppalankonsa on paranemaan käsin. Hänki mielestään oli taas parempi, jonkatähden pyysi, että rouvansa Maijun kanssa nyt sopisi käydä tervehtimässä sairasta sekä samassa itseäänki virkistelemässä. Mutta kun rouva ei tahtonut hentoa jättää kivuloista äijää yksin kotia, lupasi herra kutsuttaa vanhan tädin kotimieheksi. Matkalle lähtö oli ylen mielehistä Maijulle, joka taas ei ollut viikkokauteen nähnyt isäänsä eikä siis muuta, kun rouvasväki lähti vieraisille ja tällä kertaa hyvin evästettynä viemisillä.
Kohta naisten lähdettyä kutsutti Herrassetä luokseen muutamia virkakunnan jäseniä, laitatti mahtavat iltaspidot ja vielä hetken iltasenki jälkeen keskusteltuaan vieraiden kanssa, istuivat he kirjoituspöydän ääreen, jossa oli paljo kirjotetuita papereita huiskin haiskin. Passaripoika, joka kestin lopuksi kantoi kammarin pöydälle mokkalikööriä, oli havainnut ennen mainitun laukunki pöydällä. Muutamat vieraat olit nauraessaan maininneet talonpojan nimeä ja sanoneet: on se hyvä niin kauan, kun meidän kansa pysyy pimeydessä ja vihaa opetusta.
Miten edellä viitattu, ei Maiju ollut läsnä isänsä kuolinvuoteella. Rouvan kanssa kotonaan käydessään tapasi hän isäänsä viime kerran.
Kului muutama kuukausi ennen sanotuista maahanpaniaisista. Leski järesti taloaan, kuin ainaki, aikoi itse isännöidä ja emännöidä ja Maijuki lupasi tulla kotia asumaan sulhasensa koteutumiseen asti. Hän sai itsepäälleen sievät huoneet ja kaikin päin koetti äiti laittaa mukavasti tyttärelleen, jonka hän toivoi saavansa toistamiseen lapsekseen. Tytär itseki, kohta kihlajaistensa jälkeen alkoi vakaantua ja huomata turhuuden pahennukset; hän ei enää tullut kutsutuksi alinomaisiin nuorten kemuihin eikä enää usein imarteliat käyneet hänen kotonaankaan. Ylen tyyneenä toivoen rauhaa heittäysi hän muutamana päivänä, kun jo oli omassa kodissaan, äitinsä helmaan ja pyysi anteeksi ne monet nyreät kohtelut, joilla oli äitinsä mielen pahoittanut. Hän pyysi varoittamaan muita äitejä ja isiä, ettei he turhan kiillon ja kunnian tähden luovuttaisi lapsiaan kotoaan, miten hänen on ollut laita. Äiti itki katkerasti ajattelemattomuuttaan. Muutaman viikon olivat ennättäneet viettää kaikkein autuaallisinta eloa mailmassa, kun eräänä päivänä setäherra teki lopun kaikelle koittavalle onnelle.
Herrassetä valjastutti uljaan hevosensa, kokoili papereitaan laukkuunsa, reippaasti hyppäsi ajopeliinsä ja kiireemmiten ajoi talonpojan lesken kartanoon. Talon emäntä hyvillä mielin kohteliaana syöttelee, juottelee vierasta mitään pahaa aavistamatta. Lieneepä hän vielä ollut siksi turhamainen äiti, että luuli kauppiaalla olevan sanomia tyttönsä sulhaselta.
Rikasten elämä on tavallansa leikki; toisinaan leikki lakkaa ja alkaa todellinen elo, joka on taistelu luonnon vaatimusten kanssa, ylenkatseen ja vaivojen alainen tila. Päivällisen jälkeen pyysi kauppias emännän puheellen ja käski hänen ottaa, jos niin tahtoo, vaikkapa vallesmannin puolestaan papereita tarkkaamaan, "sillä tarkoitukseni", sanoi hän "on nyt saada asiat välillämme selville." Mutta emäntä, joka vaan hyvää toivoi paperilaukusta, selitti ei tarvitsevansa ketään edestään eikä puolestaan ja olihan Maijuki läsnä. "No olkoon tahtonne", sanoi herra. Sitten hän otti esille paperin, jossa isäntä vakuutti tilit oikeoiksi ja sitä likin rätinkipapereita, joiden kaikkein mukaan saamisensa oli niin iso, kun talonpojan omaisuus. -- Se oli teko se.
Maiju otti askelen, kaks taaksepäin; mutta emäntä pusersi kätensä rintaansa vasten ylen tyyneesti lausuen: "noin isoksi väliämme en ole aavistanut; vaan levätköön mennyt rauhassaan." Mitähän leski olisikaan voinut lainkaan nojalla täydellisiä liitto- ja sovinto-kirjoja vastaan. Ketä oli syyttäminen? Keneltä apua saatava? Herran arkistossa oli vielä yksi paperi, jota ei toki näyttänyt emännälle. Se oli se huima liittokirja, jonka ehdot oli puoleksi täytettynä Maijun kihlauksessa eikä kauppamies nyt enää piitannut, jos sen lopullinen täyttäminen jäiki sikseen.
Kohta tämän tapauksen jälkeen myötiin lesken maa karjoneen kaikkineen ja kuten on ennen sanottu joutui emäntä elatukselle. Herrassetä oli muka vanhan kauppalankonsa leskeä puoltanut niin, että hän tuli saamaan pienen eläkkeen.
Leskelä oli enää se toivo jälellä, että nähdä ainoan tyttärensä onnellisena joskus.
* * * * *
Tuli taas kesä ja monta kaivattua koteusi kesän kanssa. Maijun toivo Junnan koteutumisesta oli muuttunut peloksi.
Kuudentoista kuukauden jälkeen Maijun kihlajaisista vietettiin Kaisun ja Antin häät morsiamen kotona, johon sulhanen muutti asumaan. Pidot olivat sievimmällään: sukulaiset ja entiset leikkikumppanit.
Maijuki äitineen oli kutsuttu, vaan jostaki syystä eivät tulleet pitoihin. Kuluu yhä vuosi, mutta eipä kuulu Maijun sulhasta eikä kirjeitäkään ala enää tulla, kun pitkien aikojen takaa. Muutamana kesän ihanimpana päivänä työskenteli äiti tyttäreneen pienessä kyökkikasvitarhassa; he olivat ja tottuneet oloonsa, he tunsivat suloisen rauhan sieluissaan, kaikki myrskyt olivat tasautuneet, kaikki turhat haaveksimiset oli Maijuki heittänyt mielestään. "Miksi äitini tänään on kaikki niin suloista? ah, jos ihminen aina voisi tuntea niin onnelliseksi itsensä, kun minä tässä nyt armas äiti sinun rinnallasi, niin pieninki asemamme olisi silloin paratiisi. Niin tyttäreni, johan me olemme ennättäneet kokea monta kohtausta enkä minäkään koskaan ole saattanut niin täydellä sydämellä iloita Luojan lahjoista, kun näinä aikona; onhan meillä kaikki elämän tarpeet eikähän ihmisetkään näy meitä ylenkatsovan, kun tietävät ettemme ole tahallamme köyhyttäneet itseämme. Mutta nyt tuossa paikassa menen naapurin eukon luo, koska hän varotti minun tulemaan." Näin keskustelunsa lopetettua nousi äiti työstään, jonka ikään sai päätetyksi. Tytärki puisteli helmansa ruohoista, nouti kammaristaan käsityön istui sen kanssa pyörtänölle.
Tarhan sivutse kävi kaitainen polku kartanoon maantieltä, mutta pihalle kävi polku toiseltaki puolen vanhan kuusiston kautta. Useammat vieraat, jotka jalkasin astuivat taloon, tulivat kuusikkotietä. Tuokion kuluttua nosti Maiju silmänsä ja katseli viime mainitulle tielle, kuni olisi joku tulia ollut odotettavanaan. Tiellä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Vähän ajan takaa tuli maantien puolelta äitinsä kantaen pientä koppaa käsivarrellaan. Nähtyään tyttärensä yhä istumassa pyörtänöllä, poikkeusi hän hänen luo, istui tytön viereen, avasi kopan kantta ja näytteli vahvaa kulijauho-limppua, jonka oli saanut lämmintä-leipää naapurista. Maiju mietti äidilleen, jotta mahtaa naapurin eukko nyt vuorollaan muistaa teitä äiti; monta limppua sai hän ennen tästä talosta. Äiti arveli: "niin kyllä, mutta en minä ole antojani milloinkaan muistellut jälestä käsin enkä suinkaan ole niistä keneltäkään mitään velkova; vaan mitä hyvät ihmiset hyvällä sydämellä tahtovat minulle antaa, sen kiitollisuudella otan vastaan." Äidin puhellessa yhtä ja toista tyttö tuo tuostaki silmäsi kuusikkokujalle. Oli juuri äiti lähtemäisillään tupaan päivällistä laittamaan, kun pappilan musti laukata loukutti kieli ulkona suusta kuusikosta ja töytäsi mennä pihalle. "Kas, eikös tule vieras, jota tässä olen odottanut", lausui tytär äidilleen hymylllen. Äiti pyörähti tyttöönsä päin sanoen: varmaan tulee pappilasta joku, ei musti yksin kule täällä saakka milloinkaan. "Se on tosi," myönsi Maiju, "vaan kukapa sieltä nyt tulisi; tyttärilläki on kiiret uusien läninkiensä kanssa. Mutta eihän liene tulleet ne nuoret herrat, joita on odotettu Helsingistä, sittepä saavat jättää kiireensä ja käydä kylää näyttelemässä vieraille," muistutti äiti. "Kyllähän kohteliaisuus sen vaatii, mutta ei he tule meille ensimäisenä," väitti tytär. "Tulevat kuitenki", sanoi äiti, ja viittasi kuusikon polulle, josta näkyi useampia ihmisiä tuleviksi. Maiju hypähti istultaan, otti neularasiansa ja kiiruhti äidin keralla kartanoon joutuakseen vähän vaatehtimaan itseään vieraiden kunniaksi, koska olivat vielä muutaman sadan askeleen takana talosta. Mustilla ei ollut aikaa odottaa kutsua tupaan, hän mennä lönkötteli vanhan tuttavuutensa nojalla emännän edellä sisälle ja nakkausi pitkäkseen Maijun sohvalle. Emäntä oli kohta kyökissään täydessä puuhassa, kuni jo vieraat olisivat olleet tulleet kattonsa alle. Takan raudat romisivat, tuli räiski kahvepannun alla, pian oli kirkas kattilaki istumassa leimuilevalla liekillä ja emäntä kiireemmiten mennä mättäsi, lihava kun oli, ruoka-aittaan vääntämään jonku lampaan paistin eli sian kinkun viedäkseen kiehumaan; näet, vieras-vara löytyi hänellä elatusmuorinaki elellessään ja tapansa ei ollut tarjota vieraalle ja ei antaa, vaan kun tarjosiki, silloin antoiki sekä sihistelemättä pani pöydälle pötyä. Sillä aikaa olivat tuliat saapuneet pihalle, jossa Maiju jo oli ottamassa vastaan ja vei heidät kohteliaasti huoneesen. Emäntä saatuaan keitoksensa kattiloihin, pisti puhtaan sileän hihasimen päälleen, leveän esiliinan sitoi vyölleen, suorasi hiuksiaan ja sitte kaiketta kolinatta meni vieraita tervehtiin. Vieraiden etunenässä astui kylän pastori kättelemään talon vanhinta. Saati pastori olisi tullut yksin taloon, niin varmaan olisi emäntä aaviloinut vieraan tuovan jotaki ikävää sanomaa; mutta nyt kun hänellä oli muassa muutama neiti ja muutamia ylioppilaisia, niin olihan se varma, että hän oli vaan saattomiehenä. -- Viimeksi sanottu pastori ensi vuosia ollessaan seurakunnassa ei ollut paljo milloinkaan tervetullut vieras sanankuuliainsa luona, sillä hän lopen kajosi yksityisten pienempiinkin asioihin.
Muutamat rohkeat veitikat arvelivat, jotta pappinsa oli kasvatettu paremmin la'in laatiaksi, kuin papiksi. Ylenmääräinen uuteliaisuutensa tasautui aikaa voittaen, kun äkäset seurakuntalaiset manasivat hänen pysymään pappina, eikä tukkeutumaan kaikellaisiin sivuseikkoihin, joita koetti onkia juttu-ämmäin kautta ja joiden nojalla tuomitsi yksityisiä. Paljas nimitys "pastori", loi hänelle sen kunnian, mikä hänelle annettiin. -- Enemmän, kuin ennen, näytti nyt pastori yksitoikkoiselta. Syytä siihen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hän hyvin juhlallisen näköisenä ja jumalisilla sanoilla ilmoitti odottamattoman surusanoman: Herrassetää oli äkkiä kohdannut halvaus ja pikemmin kuin ihmisen ajatus, muutti hän majansa tästä taistelun alhosta ijankaikkisuuteen. Ilmoitus pois menneestä ei näyttänyt kuulioissa herättävän syvällisempää kaipausta. Leski-emäntä laski kätensä ristiin, siunasi syvään, kyyneleet herahtivat silmistään rypistyneille poskilleen ja lausui enemmän itsekseen, kun muiden kuultavaksi: "niin, nyt on setäherraki tehnyt sen, joka meillä vielä on tekemättä".
Mutta tytär vaan katsoa tuijotti pappiin ja näytti ajattelevan, ettei tämä ikävä sanoma tähän lopu; tuo mustiin puettu mies ei ole käynyt meillä milloinkaan hyväin enteiden edellä. "Oi! ettei tätirouva laittanut kuolon sanomaa oitis minulle". Vieraat, joita emäntä oli aikonut kestitä ruoalla, lähtivät tunnin kuluttua matkoihinsa nähtyään Maijun uudesta sanomasta lopen huolestuvan. Kohta siinä paikassa otti viime mainittuki hevosen ajopelineen isännältä sekä ajaa karitti kiireesti kaupunkiin käsin. Mutta kestikievarissa, missä muutti hevosta, puhuttiin miestuvassa: "tuo on se mamselli, jonka tavaran se äsken kuollut patruuni on hävittänyt eikä kuulu löytyvän pankkikirjojakaan".
Maiju pyörähti puhujiin käsin ja loi säkenöivän silmäyksen viimeiseen puhujaan, joka kohta veti itsensä toisten taka. Siitä lähtien tuli tytölle yhä kiireempi, jotta sekä hevonen, että kyyditsiä mieli tuskautua. Surutaloon tultuaan hän kyllä pian tapasi tätirouvan, mutta joka ei syvissä huolissaan jaksanut paljo piitata tytöstä. -- Wiime aikana oli Maiju oppinut lähimäisistään, että kaikkein itsekäisimmällä tavalla valvoa ensin omia etu-oikeuksiaan ja viimeksi muiden. Hän kiiruhti pesänhoitajain luo kuulemaan yhtä ja toista, vaan ne eivät luvanneet mitään selkoa antaa ennenkun hautajaisten jälkeen. Pidoissa tapasi Maiju monen muun tuttavan keralla tynnörisepän, joka viime vuosina sai arvonimekseen: "tehtailia". Hän tervehti tytärtä enemmän iloisena, kuin surullisena pitovieraana ja puhuteltu pilkallisesti luuli ukon ilomieliseksi siitä, kun tapasi muka tulevan miniänsä, joka ei tietänyt ollenkaan siitä, että setäherran äkkikuolema oli tehtailian onneksi.
Pidoissa huhuili yksi ja toinen syrjäkareessa, ettei Maijun sulhanen enää tulekaan; se on kihlannut Ruotsissa erään ravintolamamsellin ja laittaa oman ravintolan siellä. Tiettynä oli syrjäisillä seki, ettei, isä-ukko anna yhtään penniä perintöä pojalleen saati se ei tule kotomaalleen.
Muutamana päivänä hautajaisten jälkeen kokoutui pesän-selitysmiehet herrassetälään; Maiju itse tuli omasta puolestaan. Tytön isä oli jo lapsensa ensi ikävuodella pannut rahoja sen nimeen muutamaan elinkorkolaitokseen setäherran kautta ja paitse sitä oli setä muka toimittanut kasvattinsa jäseneksi Turun "elinkautiseen henkivakuutuslaitokseen" ja vielä kolmanneksi oli patruunin hoidettavana rahat niistä viljavaroista, jotka talonpoika tyttönsä tuliaispidoissa pyhitti lapselleen. Niitä yhtä eikä toista asiakirjaa ei ollut Maiju nähnyt milloinkaan; setähän ne hoiti. Mutta se oli kaikkein kamalinta, kun niitä ei nytkään näköön saatu. Sellaisia papereita, joissa olisi ollut vähäkään tytön osaa, ei löytynyt mistään. Edellä viitatuiden laitosten asiamiehiltä kysyttiin, papereita yhä tutkittiin, mutta turhaan ja niin kaiken lopuksi Maijulla ei ollut penniäkään mistään perittävänä. Tätirouva ei tiennyt mistään asioista mitään. Ja mitäs hänelle jäi? Niin, se eläkeraha, jonka sai vuosittain kantaa kauppamiesten eläkelaitoksesta. Muutama rahaseikka kuudenkymmenen-tuhannen markan arvosta valvottiin eräästä ulkomaan kauppahuoneesta, joka jo ennen oli koettanut hakea ulos saamistaan, mutta onnistumatta. Vainajan tavarat tasautuivat siis myssyttömiksi. Tehtailiaki oli ääneti, kun häneltä ei mitään kaivattu. -- Maijulla oli enää jälellä se toivo, että sulhasensa koteutuisi mieltyneenä ja vakautuneena miehenä.