Part 2
Sitkeätä vastarintaa kau'an kyllä ollut on, Ennenkun on saatu kansa selvään itsetuntohon; Mutta nyt, kuin yksi miesi, vartijana isänmaan Kansamme on valveillansa, kalliimpaansa puoltamaan.
Olemisen taisteluun jo sulo Suomi noussut on, Ilmitulta lietsoo kansa kilvan opinahjohon. Lemmen puhdas, lämmin liekki kansoamme innostaa, Tenhosanana nyt kaikuu kaikkialta: isänmaa!
Se on nimi, joka kiistat, veliriidat tyhjiks luo. Nimi, joka innostusta pyhää povellemme tuo: Elävillä kirjaimilla syömmiin piirretty se on, Kallihinna soi niin vanhain rinnoissa kuin nuorison.
Vaikka erimielisyyttä paljon kansassamme lie, Vaikka lippuja on monta, eri poluille ne vie, Yks' on päätie, yksi määrä, yksi tarkotus vaan tää: Kansallista olemusta kohottaa ja kehittää.
Jos siis myrskyt sulo maamme kehitystä uhkajaa, Lailla vuoren, uljahana, torjuilee ne synnyinmaa. Vaaran tullen lämpimämmin Suomi lastaan kasvattaa, Hellemmän myös vastalemmen äiti lapseltansa saa.
Ei, kuin ruoko myrskysäässä, Suomi enään häilykään, Noussut onpi kansamme jo, noussut uuteen elämään. Uuden ajan, ihanan jo kirkastuupi aamukoi, Kansa riemuin sivistyksen siunauksen nähdä voi.
Sopuhun!
Pimetessä Suomen päivän, Suomen ilman sumetessa, Toivon riemun riutuessa, La'atessa ihanan laulun, Sovintohon suostukaatte, Liittohon likentykäätte Sulon Suomemme iloksi, Ilmamme imanteheksi!
Soikohon saloilla Suomen, Helkkyköhön heleästi Väinön kaunis kanteloinen Soreata sovintoa Nuorisolle nousevalle, Kansalle kasoavalle, Jott'ei vieras meiltä veisi, Murentaisi muukalainen Kypsyvätä kylvöämme, Hengen viljoa vihantaa!
Vainiolle!
Vainiolle, miesi, aainen, Työhönne jo astukaat: Kevätsäde ihanainen Sulailee jo Suomen maat!
Nurmi nuori vihannoipi, Siro silmut saa jo puu, Peippo pensikossa soipi, Visertääpi sulosuu.
Suloista on luonnoss' olla, Kylvää peltotilkkuaan, Tuossa kotitakalolla Työskennellä eestä maan!
Elon pauhu maailmasta Sinne kuulua ei voi; Luonnon rauha korven lasta Kehdossansa vartioi.
Vainiolle, miesi, nainen, Työhönne jo astukaat: Kevätsäde ihanainen Sulailee jo Suomen maat!
Mutta ällös omin voimin Sentään peltotyötäs tee: Työ, mi tehty ihmistoimin Typö tyhjiin raukenee!
Muista, että korven viljat Myrsky kaataa voipi myös, Kaataa salon sulot liljat, Runnella sun elontyös!
Totuuden voima.
Mik' on totta, pyhää, sit' ei mainen mahti maahan lyö. Mik' on Luojan tahto, sit' ei muuksi muuta ihmistyö. Hetken vaan voi näyttää siltä, kuin ei oikeus voittaiskaan, Kuin ois taivas tumma aivan, uus' ei huomen koittaiskaan.
Kuni turhaan tulvaa vasten hetken sotii jäykät jäät, Sitten kahlehensa murtaa virran aallot vaahtopäät, Niinpä turhaan vasten oikeutt' ihmisvoimat rynnistää : Totuus sortaa sortajansa, niinkuin hanget kevätsää.
Mutta vaikka viipyy voitto, toivo älköön sammuko, Epätoivon musta yöhyt miesten mieltä murtako: Kerran toivo toteutuupi, nousee uuden ajan koi, Kun vaan miehuutta on maassa, tunteet tulta salamoi!
Suruntuttu onpi ollut Väinön kansa ainiaan, Mutta tylsään epätoivoon sortunut ei konsanaan. Siispä, sankar'isäin lapset, uljahasti astukaa Aina totta puoltamahan: sitä vaatii isäinmaa!
Työ, mi tehdään totuudelle, pysyvimmät he'elmät saa, Jälkipolville se vielä tekijästään todistaa. Mutta mainettaan ken etsii, etsii omaa etuaan, Tuomion saa tunnolleen ja häväistystä isänmaan.
Keväimellä.
Vaipunut on talven valta, Suomen luonto pukeutuu; Päivyt välkkyy taivahalta, Lehtimaan jo käypi puu.
Vapaana taas aalto läikkyy, Kahleet särki päivän koi; 'Kaste timantteina väikkyy, Lintuin riemulaulut soi.
Kaunista on kaikkialla Suomen luonto verraton; Luonnon sali taivasalla Valoisa ja vapaa on.
Sulo rauhan, sointuisuuden Luontohon nyt kevät luo, Ihmissydämmiinkin uuden Toivon, riemun, levon tuo.
Juhlarauha mielet täyttää, Juhlaa viettää kaikki maa; Kalleuksiaan meille näyttää Suomi, sulo synnyinmaa.
Purppurassa, kullassansa Loistaa köyhä äiti nyt; Syömmensä taas Suomen kansa Toiveille on vihkinyt.
Neidon muistikirjaan.
1.
Kuki, ruusu, kotikunnahalla, Virittäen tulta kotilieden; Laita, ett'ei sydäntäs lyö halla, Elonvoimaas, purppuraasi vieden; Aina sydänjuuriasi kasta Nestehellä, mik' on taivahasta!
2.
Lakastua luonnon kukat, lehdet kellastua voi, Mainen maaksi maatua ja sammua myös päivän koi; Mutt'ei Luojan puhaltama ihmishenki kuole vaan: Sen on suotu niittää laiho kylvämästä oraastaan!
3.
Kuin luonto sulo Suomenmaan On puhdas, raitis kerrassaan, Niin mieles myös Ja rientos, työs Puhtaita olkohon!
4.
Lemmi, immyt, lemmi puhtahasti, Lemmi aina kuolohosi asti Sitä, mik' on taivaista ja suurta, Mik' ei surkastuta sydänjuurta!
5.
Kuin kukkanen kaunonen loistele vaan, Mut loistehes uhraja onneksi maan! Kun kuntoa, voimia tarpehen on, Maan lippua seuraja taistelohon!
Sä aatteiden rientohon pyrkiös myös, Ja lämpöä saakohon niistä sun työs: Ne puhtaita riemuja, onnea tuo, Jot' ei säre kohtalon murtava vuo!
Ja vaikkapa vanhuus sun voimasi vie, Ja ruusut vaan hetkisen poskilla lie, Niin nuori sun syömmesi olkohon vaan Ja kirkas kuin tähtönen loistellessaan!
Näin henkes kun aatteiden lähteiltä juo, Kun korkeimman toiveensa taivohon luo, Ja kansalle, maalle sun syömmesi lyö, Ei verhoa työtäsi kuoleman yö.
6.
Sielun toivo olkoon siskonasi, Tunnon rauha sulo tuttunasi: Näin sä ikionnen löydät vasta Puhtaan, kirkkaan myrskyn maailmasta!
Uljahasti souda elon merta Vaikka päivyt piilee, myrsky kohtaa! Toivo: päivyt myrskyn jälkeen hohtaa Entistänsä kirkkaampana kerta!
8.
Mik' on pyhää, totta, aina puolla, Vaikka tuliskin sen eestä kuolla!
9.
Vienon, tyynen lähteensilmän lailla, Mikä kuvastelee maan ja taivaan Loistossansa, niinpä olkoon aivan Syömmes puhdas, myrskyjäkin vailla!
10.
Suo isänmaalle lempes uhri pyhä, Sen kuvaa kanna rinnassasi yhä! Kuin sulhoasi, lemmi sitä aina, Kuin äitiäsi, syömmellesi paina!
11.
Lempi, taivaan lahja sulo, maailmahan onnen tuo, Lemmen liekki puhdas, pyhä paradiisin tänne luo. Lempi onpi korein kukka, minkä elo luoda voi, Lempi nuoruuden on ilo, toivo, kirkas aamukoi.
12.
Ken ei sodi, ei myös konsaan voita, Ei saa sulolaakereita, joita Taisteloista jalo sydän saapi, Sydän joka maataan armastaapi.
Yks muisto.
Yks muisto, kuva kultainen Sielussain siintää vielä; Se tähteni on ainoinen Pimeellä elon tiellä.
Näin kerran immen, katsahdin, Katseensa säihkyi tulta; Näin ruusuhuulten hymyilyn, — Ja tunteet heltyi multa.
Tunteiden virtaa kuohuvaa En voinut tyyntää, estää; En sinisilmäin salamaa Ma voinut, raukka, kestää.
Ma lemmistyin, ma uinailin, En aatellut nyt muuta, Kuin neidon silmäin sineä Ja somaa ruususuuta.
Oi, suloisaa, oi, katkeraa, Oi, aikaa autuasta, Kun sydän onnen kuvia, Vaan näkee maailmasta!
Ma toivoin, neittä jumaloin, Kuin enkel' ollut oisi, Ja huolehdin ja riemuitsin, Kuin mulle lempens' soisi.
Näin vieri hetket, viikotkin. Autuuden päivyt loisti: Sain vastalemmen hellimmän, Se huolet kaikki poisti.
Ma unelmiin nyt antausin, En aatellunna muuta, Kuin kullan silmäin sineä Ja somaa ruususuuta.
En aatellut, ett' ainaista Mun onneni ei oisi, Ja että multa kultoain Ees taivas riistää voisi.
Kuin unta oli eloni, Kuin siivin päivät kiiti; Ol' naurua, ol' hymyä, Ja huolet ohi liiti.
Mut pian päivyt pimeni, Ja itkuun ilo haihtui, Ja utu-unet todeksi Niin katkeraksi vaihtui.
Hän kuoli, — kuihtui kultani, Pois riensi maailmasta; Nyt enkelinä silmäilee Hän mua taivahasta.
Näin lohduttavat ystäväin: "Hän enkeliks' ol' luotu: Siks taivohon on kihlattu, Ja taivas kodoks suotu."
Mut iltaa ei oo ainoaa, Ei valkene se aamu, Jolloinka haihtuis muistostain Armaani vaalee haamu.
Armaan haudalla.
Jo hiljaa heijuu hennot udut maasta, Yö vaikenee, ei lintuisetkaan haasta; Mut kaste kiiluu, hengitseepi tuokse, Kun hiivin tuonne armaan haudan luokse.
Oi, kuink' on sulo, taivaan sulo ilta! Kuink' illan rusko väikkyy kukkasilta! On, kuni kulta hymyn mulle soisi, Kuin taivahista luonto kaikki oisi.
Mut hetkenpä vaan ilo heijastaapi, Ja murhe musta mielehein jo saapi! Kun illan säde metsän taakse haihtuu, Myös yöksi päivä sydämmeni vaihtuu.
Vaan mietelmiin kun jylhiin siinä vaivun, Haudalle notkistun ja maahan taivun, Niin henkein virkoo murheen uinailusta, Ja hälveneepi mielen peitto musta.
Niin on, kuin ääni kullan kuiskajaisi, Nää korvihini sanat hellät soisi: "Ah, kuolleen kuvan palvelus sa heitä, Kuin miesi, astu elävien teitä!"
"Sun maatas, kansaas palvella sa koita, Ja rauha tyven tunnollesi voita: Niin yhtyä me saamme kerran sitten Ijäiseen lemmenlauluun enkelitten!"
Riennä, päivä!
Aik' on pitkä, pitkät päivät, Hiljallensa hetket käy; Sydän huokaa kaihoansa, Kuvaa kultani ei näy.
Lempeet lehdot, rastaan soitto, Luonto viihdyttää ei voi; Luonnon laulajainkin virret Kaipausta mulle soi.
Yks' on kuva pyhä, kallis Mielessäni päivin öin: Kuolleen kullan kalpee kuva, Jota aina ikävöin.
On, kuin etähällä ois se, Vaikka asuu rinnassain, Kuin ois unikuva ollut, Jota hetken nähdä sain.
Näinpä lemmen sulokuvat Rikkoutua pian voi, Lakastua kaunein ruusu, Jonka elo meille loi.
Aik' on pitkät, pitkät päivät, Hiljalleen nyt hetket käy, Sydän huokaa kaihoansa, Kuvaa kultani ei näy.
Mutta vaikka hetken poissa Luota sulhonsa hän on, Pian yhdistymme jälleen Taivaan iki-ilohon.
Rientele siis, elon päivä, Joudu, joudu, ilta, jo, Paina, kuolo, huulilleni Ikuisuuden suutelo!
Iltatähti.
Kas, kuin iltatähti tuolta katsoo Pohjan lasta, Niinkuin silmä Jumalan sulouden maailmasta!
Taivaan korkeudessa tuolla iltasilla se hohtaa, Valjun valon hopeeniidet Väinöläänkin johtaa.
Kun ma katson tuikettansa, enpä tiedä, miksi Tunteheni vivahtuu niin vienon suruisiksi.
Oiskohan siks kun niin usein elon taivahalta Toivon tähti sammuupi, ja puhkee myrskyn valta?
Vaiko oisi siksi kun oon hetken kukka täällä, Siksi kun mä heilun, kuni heinä myrskysäällä?
Oi, nyt tiedän: kultanipa kuollut silmää sieltä, Suruisesti nuhdellen mun häilyväistä mieltä!
Siispä tuika, tähtikulta, vilku hetki vielä, Matkan määrää muistuttele, jotta pysyn tiellä!
Helota ain', iltatähti, kunnes aamu koittaa, Taivaan ranta vaalenee, yön varjot valo voittaa!
Runonpäitä.
Kellä toivon säde säilyy, Onnellinen onpi täällä, Mutta toiveheton häilyy, Kuni vaahto myrskysäällä.
Myrskyiss' elon ei se lempi kestä, Jok' ei johdu, syty sydämmestä. Aika jäähdyttää ja tyyntää, — mutta Ei vie kuvaa sieluun painunutta.
Suudella kun kerran saisin! Mutta kun en tiedä laisin, Mit' on mesi simasuiden, Inhon suuteloita muiden.
Lemmen esikartanohon Suukko meidät vie; Suudelmasta alkaa Lemmen yhdystie.
Iloista onpi eleä, Suloista suruja nähdä, Kun onpi rinnassa rauha, Sointu sulo sydämmessä, Sivulla ihala impi, Ystäväinen ylen armas Kuormoamme kantamassa, Taakkoamme tasaamassa Tämän maailman matkalla, Polull' aivan polvikkaalla.
Älä leiki lemmen kanssa, Laakson lintua likene: Lempi polttaapi povesi, Iskee syömmees syvät haavat!
Ei onnen laps' oo ystäviä vailla! Mut, tuhon tullen, akanaisten lailla Ne hajoo, haihtuu maailmahan suureen, Taas pysähtyen ruusupensaan juureen.
Elo onpi luonnon lainen, Kuva luonnon kukkasesta: Kerran hentona helottaa Kevätsäteen suudellessa, Kerran kukkana kukoistaa Kesän armahan ajalla, Kerran lehtenä lakastuu Syksyn syksän runnellessa.
Hanki oppia halulla, Syvän henkesi himolla: Se on sulo seuranasi, Hupi hyvä huolissasi, Turva maailman turulla!
Minne johtaneekin elontiesi, Sodi sortumatta niinkuin miesi, Puoltain kotiliestä, isänmaata, — Ethän unhottaa sa niitä saata!
Kallihimp' on kultaa Miehuullinen mieli; Aarteit' arvokkaampi Vilpitön on kieli.
Sorea onpi sotia, Miesten käydä mittelöhön Isänmaallehen iloksi, Suloudeksi Suomellensa.
Kotoni.
Kotoni Pohjolassa on Vaan köyhä, halpa, loistoton; Mut vaikk' on kuori tumma sen, Mä timanttiin sen vertailen.
Kaipaillen vielä muistan nyt Ne hetket, jotk' oon viettänyt Lapsuuden siilokehdossa, Sen riemuissa, sen toiveissa.
En tiennyt silloin taistoist', en: Maailma loisti hymyten, Ja aatos kuni perho vaan Riens kukkasesta kukkahan.
Jos saikin joskus ruikuttaa, Taivaisna jälleen välkkyi maa, Kun muiskun, kaksi äiti soi, Mamuisen lapsellensa toi.
Oi, aikaa, jolloin viaton Ja vapaa, puhdas sydän on, Ja jolloin mureet, itkut maan Kaikk' äidin lauluin kartetaan!
Oi, lapsi-ijän manteret, Suloiset leikkitanteret, Niin paljon kultaa puhtaimpaa, Kuin teill' on, harvoin nähdä saa!
Kesällä.
Jo joutui suvi suloinen, Ja vaipui talven valta, Ja päivyt hellä, herttainen Taas välkkyy taivahalta. On, kuni uus Ois' avaruus Ja luonto kaikki uusi.
On Suomen luonto vapaa nyt Taas talven kapalosta, Pien' perhokin jo liidellyt Ilmoille kotelosta; Ja ruohot maan Nyt tuoksuaan Luo maille, mantereille.
Nyt taasen taivoltamme saa Lintuisten virttä kuulla; Nyt kankaitamme kansoittaa Ne, soiden sulosuulla. Ne lauluissaan Tään Suomenmaan Suloutta kilvan soivat.
Vapaana aalto vaahtopää Riehuupi ulapalla, Ja purjehtijaa kiidättää Tuul' järvell' aukealla. Näin kesäsää Luo elämää Kaunoista kaikkialle.
Raskaina marjaterttuin näät Nyt punertavan mailla, Näät, kuinka tou'ot, tähkäpäät, Aaltoovat meren lailla. Oi, suloisaa, Taivas ja maa Kun viettää riemujuhlaa!
On luonto Pohjolassa nyt Suloinen, ihanainen, On mieliin riemu virinnyt Myös luonnon riemun lainen. Taas sydän on Myös inehmon Toiveinen, uinaavainen!
Mihin lienkään mä luotu?
Mihin lienenkin ma luotu? — Korpitietä kulkemahan Vihurissa viileässä, Myrskysäätä soutamahan Tuiki vienolla venolla, Lehtysenä lentämähän Ajan ilmoissa isoissa.
Oon kuin ruoho ruohikossa, Taimi hento heinikossa, Siemen karukankahalla, Varpu laulajain lu'ussa.
Mut vaikkapa tähteni sammuva lie, Ja mustaksi, jylhäksi käy elon' tie, Niin kuoleman pelko pois olkohon hetken: Nyt katselen tähteä yötisen retken!
Epäilijä.
Kun taivaani verhosi pilvien yö, Ja turhilta tuntui jo taisto ja työ, Niin tähtönen kiiltävä yöhöni loisti, Ja kohtalon usmat ja huurehet poisti.
Niin kaunis, niin välkkyvä tähteni on, Ett' arvelen: liekö se sammumaton? — Kentiespä vaan hetkisen tuikkaa ja haihtuu, Ja rusko sen kuoleman yöhön jo vaihtuu.
Niin paljon, niin paljon muuttuupi maa, Ja kärsiä maailman myrskyissä saa, Ett' autuus ja onni vaan varjoilta näyttää, Ja riemukin rintamme huolilla täyttää.
Toivomuksia.
Kun mä kuulen takalolla, Kuinka laulurinnat soi, Kuinka huoletoinna olla, Riemuita ne yhä voi, Tahtoisinpa, niinkuin nuo, Laulain liitää kultain luo.
Kun mä näen, kuinka mailla Kukka kukkaa lemmitsee, Kuinka lempiväisten lailla Suutakin ne suihkaisee, Sulokukkanenpa maan Soisin olevani vaan.
Kun mä huomaan, kuinka taivaan Kautta vuori yllättää, Kuinka riehuu turhaan aivan Vasten sitä myrskysää, Soisin elon myrkyissä Vuori olevani mä.
Aaltoa kun vaahtopäätä Rantasilla katselen, Kuinka vasten rajusäätä Kivutont' on itku sen, Silloin sydänparka sois: Oi, jos sieluton noin ois!
Luonnon kieli.
Kulkija kun uupuu harhaan, Taivahansa unhottaa, Luonnosta hän kuvan parhaan Elon-määrästänsä saa. Näin on luonnon lapsositten: Hetken kukkii, kuihtuu sitten.
Tähtiparvet taivahalta Kuiskaa mykkäkielellään, Ilmasta ja ilman alta Kuulet vienon virren tään: Kuolevaa on valta mainen, Päiv' on pisin sammuvainen.
Pienet linnut liitäväiset Samaa lauluissansa soi, Samaa lammen sinerväiset Aallot todistella voi: Kuolevaa on valta mainen, Päiv' on pisin sammuvainen.
Hiljaa sulolähde soipi, Kertoo heinä helpeinen, Hongistokin huminoipi, Äänteleepi laulu sen: Kuolevaa on valta mainen, Päiv' on pisin sammuvainen.
Ruoho maassa, lehti puussa, Ääni vedess' eläväin, Kieli luonnossakin muussa, Taivaskin se huokaa näin: Kuolevaa on valta mainen, Päiv' on pisin sammuvainen.
Kevään puhdas, uljas puku, Syksyn synkkä hallayö, Rinnoiss' ääni, mik' ei nuku, Kertoilee ja ihmistyö: Kuolevaa on valta mainen, Päiv' on pisin sammuvainen.
Pois aineen orjuus!
Ah, muista: loiste päällä maan Vaan onpi hetken kukka, Sen palveluksess' ainiaan Kuihfuupi henkirukka!
Jos oisi silmämääränäs Vaan aineisuus ja kulta, Niin kallein lahja elämäs: Vapauskin katois sulta.
Yks' aatos, yksi päivät, yöt Sun mieltäs ahdistaisi, Yks' aatos ohjais henkes työt: Kun kultaa, kultaa saisi!
Näin lepo, rauha pakenee Ain' aineisuuden orjaa, Ja sielun sumut sakenee, — Tämmöisnä hauta korjaa.
Mut aartehet ei runsaatkaan Kuollutta enään auta: Jää kullat, hopeet päälle maan, Mut ruumiin perii hauta.
Niin paljas on ja verhoton Korkeinkin täältä mennen, Kun syntyissään hän ollut on Ja kehdon lasna ennen.
Siis muista: loiste päällä maan Vaan onpi hetken kukka, Sen palveluksess' ainiaan Kuihtuupi henkirukka!
Mut sielunvoimias kun vaan Jalostaa aina koitat, Ei onnes kukka kuolekaan: Taivaisen onnen voitat!
Etsi totuutta.
Miks nouset, aatos, ilman kotkan lailla, Ja loistetta vaan etsit elon mailla? Miks' unhoon heität hengen alkujuuren Ja ihmisrientoin loppumäärän suuren?
On paljon, mikä kukkivalta näyttää, Ja sulotuoksuin sydämmemme täyttää; Äl' kuitenkaan sen usko kangastusta: Sen kuori kiiltää, vaan on sydän musta!
Kaikk' ilot maan ja loistot haihtuu kerran, Maan, taivaan piirin muuttaa sana Herran, Mut totuus, kotoisin mi taivahasta, Puhtaimmaks silloin kirkastuupi vasta.
Ei toden tie käy kukkasilla täällä: Sen puoltaja käy aina myrskysäällä! Mut katajaista ehkä onkin kulku, Tok' aukee vihdoin kunniankin sulku.
Muista tarkotustas!
Ihmishenki, taivon lapsi, muista syntyjuurtas vaan, Muista, mik' on tarkotukses pyhä, päällä jalo maan: Sotia ja voittaa täällä, voittaa elon taistelo, Painaa taivaskuvat syvään sydämmeesi täällä jo!
Tumma verho ihmishengen riennot usein himmentää, Unheen sumuun matkan pää ja toivon kaukoranta jää: Sille, mik' on kuihtuvaista, sille sydämmemme lyö, Sen, mik' onpi taivahista, verhoo unhotuksen yö.
Mutta synkk' on elon tie ja kuolon hetki toivoton, Jos vaan katoovainen onni, riemu rientoin määrä on. Ei voi ihmisaatos korkein löytää tyyntä valkamaa, Jollei taivaan liedestä se valon säkenettä saa.
Lailla tähden välkkyväisen, mikä sammuksihin käy, Maisen olon, onnen tähti tuikahtaa, — ei enään näy. Luotojapa salaisia elon aallot täynnä on, Joita vasten pursi särkyy, joutuu haaksirikkohon.
Mutta kesken suurten suruin riemuinen hän olla voi, Joka taisteloiden määrän näköpiirihinsä loi: Niinkuin, vaikka pyörteet pauhaa, vesi tyyntä syväll' on, Silloin syömmen pohjahankin myrskyn aalt' on voimaton.
Tarkotustaan muistakoon siis ihmishenki ainiaan, Sielun kultaa puhtahinta poimikohon päältä maan Silloin rientojaan ja työtään turhaan murtaa myrskysäät, Silloin mainen kylvö kantaa ikuisuuteen tähkäpäät
Elokuun ilta.
Hiljaa, tyynnä lepää järven pinta, Uinaen puut nuokkuu, ihaninta Tuoksuansa huljuu kasvikunta Äänetön, kuin nukkuis ikiunta.
Lehvät eivät liiku. Hongikossa Lirittää yörastas tuolla, jossa Äsken vielä kilvan laulut soivat, Kilvan hongat virttään huminoivat.
Kuuhut loistaa. Valju onpi ilta. Tähtiparvet tuikkaa taivahilta, Vaipuin tuonne yöhön kaikaisuuden, Siirtyin eestä loistoparven uuden.
Noinhan — mietin — ihmispolvet muuttuu, Hetken riehuu, sitten katoo, puuttuu; Noinhan lailla luonnon asukasten Hetkistä on riento ihmislasten!
Niinkuin järven pinnan tyynet kuvat Tummeasta kuusta kuvastuvat, Vaan ne hento tuuli rikkoo sitten: Niin on onnen kuvat sydämmitten.
Kirkkahana alkaa usein aamu, Mutta pian nousee pilven haamu, Nousee, raivoo: ennenkun on ilta, Kuihtuu toivo maassa asuvilta.
Suokoon, Luoja, että iltahetki Tyyn' ois mulle, tyyni elon retki, Että voiton taisteluista saisin, Elon määrän pyhän saavuttaisin!
Uusi aamu.
Erhetykset ihmislasta Maailmassa eksyttää; Totuudesta, taivahasta Poikkeaa näin elo tää: Henki vaipuu, Maiseen haipuu, Löytämättä onneaan.
Mutta toivo täyttyy kerran, Valkeneepi kuolon yö, Viittauksesta voiman Herran Kirkastuupi luonnon työ: Maan ja taivaan Uuden aivan, Uuden luonnon Luoja luo.
Uudet tähdet, kuunkin uuden, Uuden luo Hän auringon, Herttaisimman suloisuuden Kaikkehenkin luontohon. Eikä silloin Luonto milloin Jäähdy, kuihdu, kuolekaan.
Ilma tääll' on painavainen, Siellä kevyt, leuto on, Hempee hengitellä vainen, Vilpas, puhdas, sumuton. Siell' ei näitä Myrskysäitä Taivaan luonnos olekaan.
Kylm' ei siellä maisemasta Konsaan lehtykäistä lyö, Eikä kyynelillään kasta Helmojansa halla yö. Aina uutta Suloisuutta Taivaan salit tarjoilee.
Siell' ei soitto soreainen, Laulu lakastua saa, Korkeempana, kuni mainen, Kanteloinen kajahtaa. Kilvan siellä Sulomiellä Luodut kiittää Luojoaan.
Etsi, sydän, siemenlasta, Etsi itsellesi tie, Joka myrskyn maailmasta Toivon kartanoihin vie: Silloin täällä Et maan päällä Turhaan elä, taistele!
Kerran.
Kerran ikihenki, kerran loistaa Kirkkahinna, vapaus kahleet poistaa, Elon pyörre lakkaa riehumasta, — Silloin ihmishengen tyynt' on vasta!
Omillansa sielu onpi kerran, Puhtahana helmalasna Herran. Kerran tyyntyy sydän, tuntee rauhaa, Eikä matkan myrskyt enään pauhaa.
Kerran elo saapi värin uuden, Rikas, köyhä yhdenvertaisuuden: Kuningas ja kerjäläinen kerta Ylähäll' on yhtä lihaa, verta.
Kruunuineen voi loistella se siellä, Kovia ken koki elon tiellä. Arvomerkit, loisto valtiasten Hälvenee kuin päivyt yötä vasten.
Kerran tapaa valkamansa haaksi. Mik' on maasta, muuttuneepi maaksi. Mutta mik' on taivahista, tuolla Löytää levon tähtitarhan puolla!