Part 1

language: Finnish

KEVÄTTUULAHDUKSIA

Runokokoelma

Kirj.

Niilo Mantere [Juhani Merenheimo]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.

SISÄLLYS:

Suomen kansalle. Tovereille. Pohjolan tähti. Kesäaamu. Herran aseet. Kansanjuhlassa. Juhannuksen aattoilta. Pääskynen. Vanhoillaanolija. Paimenpoika. Valoon! Työhön! Kaikki täyttää tarkotustaan. Syksyllä. Suomen uuden ajan aamu. Sopuhun! Vainiolle! Totuuden voima. Keväimellä. Neidon muistikirjaan. Yks muisto. Armaan haudalla. Riennä päivä! Iltatähti. Runonpäitä. Kotoni. Kesällä. Mihin lienenkin ma luotu? Epäilijä. Toivomuksia. Luonnon kieli. Pois aineen orjuus. Etsi totuutta! Muista tarkotustas! Elokuun ilta. Uusi aamu. Kerran.

Suomen kansalle.

Yöhyt himmeä ja musta Peljättää ei meitä voi: Mielihin jo valistusta Luopi valon aamukoi.

Innokkaasti kylvää kansa, Kylvää kevät-toukoaan; Kansa kylvää, kasteellansa Taivas hedelmöittää maan.

Uutta voimaa, miehuutt' uutta Sykkii Suomen sydän nyt, Uuden toivon suloisuutta Laaksohon on virinnyt.

Sointumaan käy syönten kielet, Veljiä on lapset maan; Yhteistyöhön kaikkein mielet Hehkuu jaloon ihanaan.

Kuolevaks ken kansan luuli, Uljaiks näkee rivit nää: Puhdas kansallinen tuuli Herättäen hengähtää.

Mieltä, jota huminoivat Korven kuuset kukkapäät, Jota laululinnut soivat, Jota luonnossakin näät.

Samaa mieltä puhuu kansa, Samaa ajatusta vaan, Sama syvyys luonteessansa, Elinvoima riennoissaan.

Pontevana Pohjan kansa Rientää ajan taistohon, Uljuutta on rinnassansa, Voimaa, kuntoakin on.

Vankka se kokee vaarat, Sydän voimakkaasti lyö; Taidon tammen juuret, haarat Suojaa lämmin hengentyö.

Viel' ei uhkaa kuolon halla, Kuolla kansamme ei saa: Tuoll' on silmä taivahalla, Joka meitä johdattaa!

Viel' on meillä paljon työtä, Paljon taisteluita on: Valistuksen virran myötä Tulvii voimaa elohon.

Laajennut on taistotanner, Toiseksi käy sota nyt: Rauhan sotaan Suomen manner Lippunsa on vihkinyt.

"Valon tietä, polvi nuori, Pyrji yhä eteenpäin! Seiso myrskyissä kuin vuori!" Lippuus piirretty on näin.

Sikspä rohkeasti kansa Kulkee kohti onneaan, Soittaa tenhokanneltansa, Luottaa itsehensä vaan.

Kieli, mieli muukalainen Viihtyä ei täällä voi: Puhdas kansan henki vainen Virkeänä uutteroi.

Kotoisenpa hengen kuvat Suloudella täyttää maan, Niistä yksin kuvastuvat Onni, riemu rikkainnaan.

Tovereille.

Suloiset jo Suomen lehdot juhlapukuun pukeutuu, Kaukomailta liitää linnut, lehtimähän käypi puu; Nurmet tuoksuu, vihannoivat, virkoaa jo päivän koi, Verhota ei vainioita talven kylmät hanget voi.

Kevätsoitot soreaiset täyttää maisemat ja maat, Valon, vapauden lauluin kaikuvan sa kuulla saat: Laulut nuo ne mielihinkin keväthengen herättää, Sävelihin niiden sulaa sydäntenkin rautajää.

Sulaa talvi sydämmistä, haihtuu mielten pilvisäät, Luonnon auringonpa säteen mieliin heijastuvan näät; Kaikkialle kukkasiaan, tuoksujansa kevät luo, Virkeinä myös mielet aaltoo, aaltoo niinkuin kevään vuo.

Niinkuin lämmön säkenistä sulostuu nyt luonnon työ, Niin myös sulotoiveinensa ihmissydän taasen lyö; Leivon äänin laulavansa Suomellensa sydän sois, Sätehenä poistavansa harmaat, öiset udut pois.

Toivon kuvat ihanaiset sydämmenne täyttää nyt, Kirkkahinna nuoruuden on tuli sinne virinnyt; Valoisna kuin kevätpäivä loistaa teille elontie, Jaloihin se taisteluihin, suuriin pyrintöihin vie.

Uusi into, uusi henki rinnoissanne hengähtää, Toukojansa juurruttaapi mielihinne kevätsää. Suokoon Luoja, että sadon viljavan ne maalle tuo, Täyteläiksi tähkäpäiksi kasvaa kevään oraat nuo!

Hellästi te pakkasilta aina niitä verhotkaa, Suojelkaa myös, ett'ei niitä kuivuus, pouta panna saa! Kun ne säilytätte, kuinka maailmassa teille käy, Ansoja ei pahimpia elon polullanne näy.

Vaikka taivas synkistyy ja myrskyt riehumahan saa, Valo, mik' on syömmissänne, kulkuanne johdattaa: Nousipa tai laski täällä elon ryöppyilevä vuo, Hengen valo, sielun toivo eloon suloisuutta tuo.

Näinpä hyödytön vaan korsi ette ole päällä maan, Näinpä elon onnen juuret eivät konsaan kuivukaan: Hempeänä helottaapi onnen aamu kirkas, uus, Murehilta murtuu terä, kohtaloilta katkeruus.

Määräpatsahansa kau'as itsekukin luokohon, Älköön koskaan luulotelko, että täysin kypsä on: Koulua ja kokemust' on koko elämämme työ, Sitten vasta vaja lakkaa, iltahetkemme kun lyö!

Kuni virta vilpas vettä metsälähtehestä juo, Oppia siis, veli, janoo, oppia myös muille suo! Mutta ällös tietojen niin anna syöntäs paisuttaa, Ett'ei sua omaksensa tunne enään kansa, maa.

Muista, että syväin rivein keskellä sun paikkas on, Siellä olo armasta ja kaunis käydä taistohon! Niinhän sydänjuures kiinn' on kotikunnaiss', ett'et voi Kultaan, loistoon vaihtaa kuvaa, minkä syömmehes se loi.

Yhtä kirkkahina aina rinnassasi humiskoot Kotikuuset, joiden kieltä lasna kuunnellunna oot! Älköön koskaan unhottuko yksinkertahinen työ, Koskaan kuvaa kotimajan himmentäkö unheen yö!

Näin kun työtä kalliin maasi, isänmaasi hyväks teet, Kansallesi uhraat voimas, uhraat kätes jäntereet, Totta kerran vaivoistasi ihanan saat palkkion, Totta jälkipolvi vielä siunaava sun muistos' on.

Mutta vaikk'ei muistopatsas hautoasi koristais, Vaikka hiljaa sammuis päiväs, hiljaa unhoon nimes sais, Tunnon lepo kuitenkin on jaloin seppele sun työs: Sit' ei kuolo kuihduta, ei lakastuta aika myös.

Oulussa 28/5 1890.

Pohjolan tähti.

Tähti Pohjolan koitti, Uuden ajan enteet toi, Suomen sumupilvet voitti, Ruson kultaisen se loi: Usvat haihtui, Orjuus vaihtui Hengen varmaan vapauteen.

Aaamutähti Suomehenki Pilkahti jo valoaan: Siitä nuortui kansan henki, Virkenivät voimat maan. Rintahansa Kätki kansa Onnen ensi orahat.

Monet surut, myrskyt suuret Saa se nähdä matkallaan, Mutta elon sydänjuuret Niissä voimistuvat vaan: Juuri nuissa Taisteluissa Sielun voimat puhdistuu.

Päiv' ei tuntuis ihanalta, Jos ois outo meille yö, Rakkahalt' ei valon valta, Jollei joskus myrskyt lyö. Näinpä aivan Silmä taivaan Karkaisee ja kasvattaa.

Näinpä armas suomenkansa Tottuu taistot voittamaan, Tottuu luomaan Luojahansa Ilot, surut isäinmaan, Hältä uutta Voimakkuutta Valoakin etsimään.

Pois' on pelko kuolon, poissa, Poissa kalman katkeruus, Lehdoissa ja laaksoloissa Valo rusoittaapi uus: Suomenkansa Kulkuansa Johtaa aamutähden luo.

Tähti Pohjolan, sä loista, Loista, älä sammu vaan, Laaksoista sa varjot poista, Tuikkeile tääll' ainiaan! Riennä, jalo, Puhdas valo, Matalaankin majahan!

Kesäaamu.

Nyt taas maille aamu koitti, Lehtoloissa linnut soi, Taas yön varjot valo voitti, Hymyileepi päivän koi.

Nurmi tuoksahtaapi mailla, Kastehelmet kimaltaa; Sulomorsiamen lailla Riemukyyneleiss' on maa.

Tuolla oraat vihannoivat, Laiho nuori aaltoaa; Täällä sirkun laulut soivat, Kukkimahan kuuset saa.

Tuolla lähteensilmä loistaa Tyynnä, levollisna vaan; Täällä metsän kaiku toistaa Laakson laulut uudestaan.

Tunnustele nuori kansa: Lempes ansaitseeko tää? Luonto tenhorunoillansa Voiko syöntäs sytyttää?

Kaikki, mit' on Luoja luonut Pohjolahan suloimpaa, Nautittavaks on sen suonut Meille armas isänmaa.

Taivaan lahjoja nyt maamme Runsain määrin tarjoaa; Rinnoissamme tuta saamme Lemmen tulta hehkuvaa.

Nuoruus on nyt aika Suomen, Aika kukoistuksen on, Lauluinensa sulo huomen Herännyt on laaksohon.

Entistänsä ehommasti Väinön kanteloinen soi, Jylhiin rotkoihinkin asti Viestit viedä kaiku voi.

Kaikkialla kilpamielin Toimitaan ja taistellaan, — Suomenmielin, suomenkielin Vainioilla isäinmaan.

Herran aseet.

Taivaan aseenapa kansa Pienoinenkin olla voi, Kun vaan sitä voimallansa, Mik' on totta, vartioi.

Usein heikon kuoren alle Luoja kätkenynnä on Totuutensa maailmalle, Kirkkautensa auringon.

Ylevimmän valon meille Judakansassaan Hän toi, Totuudesta eksyneille Johtotähden kirkkaan soi.

Puhtahana tähti loisti Velttoon, synkkään maailmaan; Pakanuuden yön se poisti, Valostaen kaiken maan.

Turhaan miekkoinensa koitti Riehua nyt pakanuus: Valtain ponnistukset voitti Hengen valo syvä, uus.

Vaikka Judan mahti mainen Saikin vihdoin sortumaan, Kukistu ei henki vainen, Sammu ei sen valo vaan.

Henki kuihtuu sitten vasta, Kun ei enään etsikään Juda isäin Jumalasta Uutta voimaa elämään.

Mutta armosiipein alle Nöyränä kun turvautui, Niinpä kau'an maailmalle Judan valo kuvastui.

Heikko kansa, vuoren lailla, Valoansa vartioi. Säteillänsä voimakkailla Kansain yöhön aamun loi.

Sivistyksen korein kukka Muualla kun lakastuu, Kohoo siellä hengen kukka Vankkana kuin tammipuu.

Näinpä myöskin suomenkansa Kukoistaa voi loistossaan, Kunhan sitä voimallansa, Mik' on totta, puoltaa vaan.

Lyhetty ei käsi Herran Suomell' ole vieläkään: Korkeimpana vielä kerran Raikuu riemu kansan tään!

Kansanjuhlassa.

5.7.1891.

1.

Henkisyyden kahle katkes, Suomi elpyi elohon, Öinen, tumma verho ratkes: Kansa valvehilla on!

Hengen tou'ot heilimoivat, Ruskoaan luo aurinko; Laaksoiss' aamulaulut soivat: "Päiv' on Suomen, päivä jo!"

Päiv' on Suomen: valoansa Taivaan Herra syömmiin luo; Maansa alttarille kansa Kilvan uhrejansa tuo.

Kilpasilla intomielin Suomen poik' on pelloillaan; Suometarkin sulokielin Vainioll' on isänmaan.

Missä muinen piili halla, Missä karhu karjan löi, Siellä tuoksull' ihanalla Laihomme nyt hedelmöi.

Toinen on nyt aika, toinen, Hengen rientoin aika on; Valon kirkas aurinkoinen Säteilee nyt laaksohon.

Kansallisen hengen töihin Suomen henki hehkuu nyt, Valon suuriin pyrinnöihin Sydämmet on sykkinyt.

Niistäpä voi kansa hoivan Löytää, kun on murheissaan, Löytää riemun, toivon oivan, Kun käy tummaks taivas maan.

Puhdas, kirkas valon taika Ikitoiveet kansaan luo; Suomen hengen aamuaika Kyllin toivon syytä suo.

Pois siis murhe painamasta Mieltä Suomimorsion: Nythän riemuin aik' on vasta, Nythän häiden hetki on!

2.

Kas, luontokin niin juhlii nyt, kuin viettäis sekin häitä, Ja vihkijuhlaan kaunistais juur' kummukoita näitä, Niin että Suomen sulho vois ihailla morsiaansa, Ihailla tenholauluja ja suloisuutta maansa.

Ja kaunis onkin morsio nyt hohtopu'ussansa. Ei ihme, että rinnassaan rakkautta tuntee kansa! Sa katso: kukkaisverhoinen on lemmityisen rinta, On hymyilynsä hempeä, kuiskeensa lumoovinta!

On luonnon työ taas, tenhoinen, on loistossansa maamme, Taas päivyt hellä suutelee suloista Suomelaamme; Vapaina aallot läikkyilee, ja laululinnut soivat, Ja sulo tuoksun luontohon taas kaunokukat loivat.

Luo silmäs noihin maisemiin tai järven ulapoille, Luo kirkkahalle taivaalle tai hetteisille soille, Näät kuvan niistä kotoisen, näät piirteet Suomenmaasta, Näät hengen kansan hengestä uljaasta, voimakkaasta!

Jo laske käsi povelles nyt, kallis suomenkansa, Ja kuule, kuinka kaipailee jo Suomi sulhoansa! Jo, nuorukainen, rientele sa kultasesi luokse, Avoimeen kukkaissylihin avoimin sylin juokse!

Niin lemmi, kansa, kultoas, kuin sekin puhtahasti, Niin lämpimästi, syvästi, niin sydänvereen asti! On köyhä tosin morsios: ei palkaks kultaa anna, Mut kuitenkin sa kuvaansa kalliina aina kanna!

Näin riemu, onni kirkkaammin taas heijastella voipi, Näin ehompina entistään taas toivelaulut soipi; Näin kahlehistaan irtautuu kansamme luova henki, Ja verhostansa puhkeaa taas päivyt Suomehenki!

3.

Kuni luonto kukkaisvuoteellansa Riemuitsee nyt, niinpä suomenkansa Riemuinen ja toiveinen myös on. Kirkkahinna valo kansaan loistaa, Epätoivon, murheen varjot poistaa, Toivon kuvat luopi laaksohon.

Hengen valo, kansallinen tunto, Suomen periluonnon syvyys, kunto, Ne voi paljon luoda maailmaan. Vaikka vaiheet vaiheit' ajan siirtää, Kirkkaan lehden Suomen kansa piirtää Aikain sivistyksen historjaan.

Lapsuudessaan Suomen henk' on vasta: Valonsäde vasta taivahasta Herehille hengen voimat loi; Mutta lapsuus miehuutt' ennustaapi Loistavata, josta Suomi saapi Nimen, kau'as kaikua mi voi.

Hellä, lämmin, niinkuin uusi huomen, Onpi siksi toivelaulu Suomen, Kukkaislaaksoista mi kohoutuu. Idän pilvet, lännen huolet lymyy, Riemujansa Väinön kansa hymyy, Niinkuin neidon kihlatunkin suu..

Kilvan soi nyt sirkut runojansa, Kilvan lauluun yhtyypi myös kansa, Virittäen tenhokanneltaan. Juhlahetk' on sulo taivasalla, Juhla sydämmissä kaikkialla, Toivon henkäys käypi yli maan.

Juhannuksen aattoilta.

Juhannuksen aattoilta Iloinen ja tyven on; Metsä kaikaa, taivahilta Soipi leivo suruton. Luonto hymyy, Kukat lymyy Tuoksuin nurmikehdossaan.

Tuolla lampi tyynnä päilyy, Säteiss' ilta-auringon; Täällä vihryt laiho häilyy, Täällä lehto tuttu on. Kaikkialla, Taivasalla Juhlarauha hallitsee.

Juhlavirttä linnut soivat, Luontokin se juhlii nyt, Laulain laaksot unelmoivat, Sydän sykkii vertynyt. Hellämielin, Kiitoskielin Inehmokin iloitsee.

Kaikki kiittää taivastansa, Luotu kiittää Luojoaan. Juhlapukineissa kansa Kilpaileepi kera maan: Kilvan koittaa Laulaa, soittaa Hekin kiitoslaulujaan.

Taivahia Suomen kansa Toivelauluin kai'uttaa, Tunteet, syvät, puhtaimpansa Korkuutehen huokajaa: Luoja, maata, "Isänmaata Valista ja varjele!"

Pääskynen.

Iloisna pääskyn virret soi Taas taivahilla maamme: Näin riemun rinnassaan se toi Suloiseen Suomelaamme.

Se tänne kylmään Pohjolaan, Miss' asuu hyinen halla, Riemuiten riensi, tänne vaan Ilolla ihanalla.

Ei viileä, niin herttainen Oo kesä kaukomaalla, Ei luonto luonnon vertainen, Mik' onpi synnyinmaalla.

Halk' ilmain pääsky Suomehen Siis kiiti kevään tullen. Nyt soipi riemusävel sen Toiveita, maani, sullen!

Tääll' armahin on seutu sen, Tääll' ihanin on olla: Ei missään turvaa tupasen Kuin meidän asunnolla.

Tääll' ensi virret soitellut Se onpi Suomen puulla, Ja laulelmiaan koitellut Kai'uttaa kansan kuulla.

Suomenpa kunnahilla on Sen siipi siinnyt hento; Tääll' ensin suuntas taivohon Sen leijuvainen lento.

Tääll' ensin kesäpäivän koi Sen tuuti unelmille, Ja karu, laiha luonto soi Lapsuuden ruo'an sille.

Nyt näet, miks'ei pääskyinen Unhoittaa meitä saata: Riemuinen, pieni sydän sen Kaipailee synnyinmaata!

Taas, uskollisna maallehen, Se soipi laulujansa, Ja kaikuileepi sävel sen: "Sa lemmi maatas, kansa!"

Vanhoillaanolija.

"Pois koulut! Valon lietsimet nuo pois! Kukoistaa Suomi ilman niitä vois".

"Ne onnen pohjan jäytää köyhän maan, Sen tuudittavat uneen veltoimpaan".

"Näin köyhtyy kansa, uupuu isäinmaa, Kun laiskureita koulut kasvattaa".

"Niit' elättää saa kansan sitkee työ; Ne herkkuilee, kun kansa petun syö".

"Pois koulut! Valon lietsimet siis pois! Kukoistaa Suomi ilman niitä vois".

"Vapaasti lehtii, haaroittuupi puu, Vapaana luonnon kukka kaunistuu".

"Kuin luonnon lapskin, vaatein vapauttaan, Niin kasvakohon lapset isäinmaan!" — — — — —

Mut, veikko, sijaa aattehille suo, Ei paikallansa olla sana tuo!

Kuin tarhurin työ kasvit jalostaa, Kouluista kansa jalostusta saa.

Katkaisseet koulut kansan kahleet on, Sen elvyttäneet itsetuntohon.

Ei orjuuteen tok' hengen valo vie: Tie tiedottoman onpi orjan tie!

Kuin hajoo lauma, miss' ei paimen näy, Niin valotta myös kansojenkin käy.

Sa sanoit, että "uupuu isäinmaa, Kun laiskureita koulut kasvattaa".

Mut kouluin syy ei laiskuus olekaan: Se kodin hengen hedelmä on vaan.

Siis unta valon säteet eivät tuo, Vaan valveille ne kansan silmät luo:

Ne nuorisoa siihen totuttaa, Mit' vaatii ihmisyys ja isänmaa.

Ja selvin värein etenemme luo, Ett' aineen orjuus onnea ei tuo.

Mut henkeään ken innoin valistaa, Hän pysyväisen elon onnen saa.

Siis valoa sä syviin riviin suo, Ja itse tiedon lähtehiltä juo!

On oppi paras perinnöistä maan, Joill' isät, äidit turvaa lapsiaan:

Sit' ei syö ruoste, eikä raiskaa koi; Sen lapsilleen myös köyhät antaa voi.

Paimenpoika.

Ikihongat huminoipi, Kukkasissa tuoksuu maa; Karjankellon ääni soipi, Salomaita kai'uttaa.

Paimenpoika pienokainen Siellä karjaa vartioi, Sydän, kirkkaan lähteen lainen, Kuviansa unelmoi.

Edessänsä kesätaivaan Puhtaan, selkeen näkee hän, Näkee Suomen luonnon aivan Kirkkaimmissa väreissään.

Tuoss' on laihot kukkapäiset, Vihreet loistopu'ussaan; Tuolla linnut liitäväiset Laulaa laaksoloissa maan!

Tuossa sorsapari soutaa Salolammen laineita; Tuossa muurahainen noutaa Talon tarveaineita!

Eloisuutta taivasalla Luojan luomakunnass' on; Silmin, suin sit' ahnimalla Paimen vaipui unohon.

Taivaan loistoasunnoista Paimen pieni uneksuu; Kelmeet kasvot riemuin loistaa, Autuaasti hymyy suu.

Hetket rientää. Taivahalta Pilveen piilee päivän koi; Puhkeemass' on myrskyn valta, Vienosti jo salamoi.

Oi, jo herää uinailusta, Nouse, paimen, katsomaan, Kuinka uhkaavana musta Ukkospilvi verhoo maan!

Levotonna ammoo karja, Luonto kaikki huokailee; Laululintuin sulo sarja Pesihinsä pakenee.

Taajemmin jo taivahalla Tulta tuiskuu, salamoi, Mutta yhä hongan alla Paimenparka unelmoi.

Jo nyt lankes kuolon arpa: Honka kaatui poikaan päin, Ruhjoi raukan, — runotarpa Paimenesta kertoo näin.

Myrsky vaiken'. Luomakunta Virkos. Soi jo sulosuu. Mutta ijäisyyden unta Paimenpoika uneksuu.

Turhaan äiti ainoistansa Kyynelehtii, ikävöi, Turhaan kaipaa kalliimpaansa, Minkä surmaenkel' löi. — —

Jalo nuorukainen, säästä Suomiäitis suruista; Kaihon kyynelistä päästä, Kansoasi paimenna!

Valppaasti kun voimallansa Kukin maataan vartioi, Uljahasti Suomen kansa Ajan myrskyt kestää voi.

Valoon!

Keväimensä Suomen kansa Sulon vasta nähnyt on, Vasta noussut voimahansa Uuden ajan valohon.

Kuni kevätpäivän koitto Luonnon saattaa elohon, Niinpä hengen valon voitto Kansan herättänyt on.

Riemuisuutta, toiveisuutta Valon aamurusko tuo, Voimaa, miehuuttakin uutta Suomen sydänsuoniin luo.

Turhaan uhkaa taivahalta Pilven tumma varjo nyt: Suomen toivo: hengen valta Voimakkaaks' on kehkeynyt.

Eipä kaadu kasvut Suomen: Juuret sisässä on maan; Sydämmissä sulo huomen Kirkastuupi yhä vaan.

Riemutarhalta nyt näyttää Valon tou'ot loistossaan. Sulo lemullaan ne täyttää Rakkaan, armaan isäinmaan.

Aamumme siis yöks' ei muutu, Toivon täht' ei piillä voi, Kun vaan kansa toint' ei puutu, Valohon kun uutteroi.

Kaikki lakastuupi mainen, Hengen työt ei kuole vaan, Hedelmänsä ihanainen Säilyy jälkimaailmaan.

Liehukoon siis lippu valon Yli kaiken kotimaan, Liehukohon myöskin salon Synkkään soppeen loistamaan!

Näin kun hengen kipinäiset Liekkiin ajan tuuli saa, Silloin myrskyt, tuulispäiset Turhaan tulta sammuttaa.

Olemisen taisteloissa Turvamme on hengen työ, Se on ilo, toivo noissa, Sit' ei sorra kuolon yö.

Työhön!

Opinahjohon, kansa, käy lietsoilemaan, Kun pilvejä käy yli taivaan ja maan! Kuin tähtöset yön sulot, kirkkahat on, Niin työmmekin kansassa loistakohon!

On toivomme, turvamme toimekas työ, Ei henkistä työtä lyö kuoleman yö. Kun kansamme aatteiden lähteiltä juo, Niin voittoja taistelo Suomelle suo.

On kansamme pieni. Niin olkohon vaan! On lait pyhät, korkeat kilpenä maan, Ja henki on suuri ja kirkas on koi, Ja intoa Väinämön kantelo soi.

Ei myrskyistä kansamme säikkyä voi: Se niissähän kasvoi ja voimansa loi. Min' uhkuili hurmetta Suomelan tie, Ja taistoon se kansamme taasenkin vie.

Mut' rauhanpa taistoon nyt syömmemme lyö: Nyt henkist' on riento ja henkistä työ. Pois peljätty miekka jo väistyä saa: On sankariaikamme muistelma vaan.

Meill' armainna loistaapi riemuista maan: Tääll' ihmisnä palvella, taistella vaan. Työ maailman puhtahin nautinto on, Työn piiri on pyhä ja koskematon.

Kaikki täyttää tarkotustaan.

Sinelläpä taivahankin tähti toistaan kirkkaamp' on, Tummea on välkkyvinkin niistä rinnall' auringon; Eipä yhtä upeina myös hohda nurmen kukatkaan, Eikä yhtä suloäänin livertele linnut maan.

Angervaiset vaaleet tuolla luovat maille tuoksujaan, Rinnallansa hento heinä, sekin laillaan pukee maan. Tuolla laulaa satakieli, leijuin etelähän päin, Pensastossa kerttu liikkuu, lauluansa virittäin.

Tuolla meren aalto, tuolla kuohuu hurja vaahtopää, Täällä metsälammen laine vieno hiljaa vieriää. Tuolla ylös taivahille kurottaapi honkapuu, Täällä koivun näre hoikka turvatonna kohoutuu.

Koskinensa pauhaa tuolla levotonna virran vuo, Täällä puro hiljaisena sinilähtehestä juo. Tuolla vuori ylpeänä taivaan rantaa tavottaa, Täällä kaino kukkakumpu piilee koivahaisten taa.

Näinpä erilaista Luojan luomakunta kaikki on, Mutt'ei siltä yksilöistä hennoinkaan oo arvoton: Tarkotustaan kaikki täyttää, samaa tarkotusta vaan : Väritystä luonnon auttaa kukin niistä tavallaan.

Värein kirjavuus ei luontoon ristiriitaisuutta luo: Suloisessa soinnussa on lammet, laaksot vaarat nuo. Kuni taivaan kaaren värit, sulosointuhun ne käy, Jäykiltä ei eri värein vivahdukset konsaan näy.

Näin on luonnon. Näinpä kansain värityksen myöskin on: Eri aineksista kansat liittyneet on kokohon: Toiset asuu palatseissa, puettuina purppuraan, Toisilla on puku halpa, maja, työkin halpa vaan.

Kaikille ei lahjojansa onni runsain käsin suo, Yksille vaan kunniata, kultaa, kukkasia luo; Mutta sama jalo määrä elon taisteluilla on: Hengen jalostus ja kansan kehitystyö valohon.

Siispä vaikka istuja sa kultaistuimella oot, Taikka puutteen kyyneleitä silmäsi ain' vuotakoot, Palvelusta vaatii sulta, vaatii armas isänmaa, Äidinvaivain palkkiota sultakin se kaipajaa.

Ällös katso heikkouttas, maallesi sä uhraa työs, Itse valistu ja muita valistuta aina myös! Näin kun kansan lapset kaikki Suomeansa rakastais, Vainolaisen kytkis kansa, valon suuren voiton sais!

Epätoivon pilvi silloin verhota ei maata vois, Suloisata onnea ja tositoivehia ois. Riemun, rauhan puhtaat henget, joita kevätluonnoss' on, Sijoittaisi sydämmihin onnen ikiasunnon.

Syksyllä.

Poiss' on kehto kaunis kesän, Puiden lehti kellastuu, Poiss' on räystähältä pesän Pääsky pieni, riemusuu: Luonto kaikki Suomenmaan Kulkeepi jo kuolemaan.

Kuihtuvat jo kummun kukat, Halla maisemamme lyö, Raukeavat ruusurukat, Maan ja taivaan täyttää yö. Aalto jäähtyy. Kahleesen Kietoo kohta kylmä sen.

Mutta vaikk' on kesä poissa, Luont' on paljas, alaston, Vaikka salon hongikoissa Soi vaan tuuli ponneton, Riemuitenpa lapset maan Soittelevat kanneltaan.

Taashan käydään tositoimin Ajan suureen taistohon. Uhkuvin taas nuoruusvoimin Kansa valvehilla on. Kaikki kantaa uhrejaan Alttarille isäinmaan.

Suomen uuden ajan aamu.

Valon latu hiihdetty jo onpi tänne Pohjolaan. Uuden ajan aamurusko väikkyy yli kaiken maan. Pontevammin, rohkeemmin jo Suomen kansan sydän lyö, Itsekkäiset edut väistyy, karttuu yhteishyvän työ.