Part 3

Emäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta -ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle, niinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä juuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla, vaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet kieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota kitkeränmakuista ruokaa.

— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. — Mutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät.

Ja hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias pojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita, pisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin, kääntyen nauraen vierasten puoleen:

— Karhutoppaa!

Mutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja Pekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä kuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin keltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat, kumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan "hävitetyksi". Pekka se tavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi Portugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti löytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan ainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin kuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut.

— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää viilipyttykin riikeihin jakaa.

Ilta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja. Emännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi "muistelemaan". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin.

Hän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut ympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet toisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan.

Sellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut erään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. "Katto sie etheesti, näetkö kevättä vielä!" oli Hannu kerskunut. "Aina mie senthään siinä pärjhään kuin siekin!" oli toinen rinnustellut. "Sepä saahaan nähhä. Ennenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!" Ja niin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman Jeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa puhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä.

Lapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa vuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko näytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä kiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen juttujaan.

— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain pilkalla.

Mutta Jaakko sylkäisi pitkän syljen ja virkkoi rauhallisesti

— Toet ne kuitenkin on.

Ja hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion puolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava, että oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi — aina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja uinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut jokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran uutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla itsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen, millä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa tarttuisi heidän nuottaansa. No niin... muutamana päivänä vetivätkin sitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi, joka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat muistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut. Mutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala rupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä kehrätessään yht'äkkiä muisti:

"Ahimelek Anterias, paijelee jo pajas!"

[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).]

Silloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti ja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta puhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle. Hän oli kuollut.

Lapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja — totta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein samankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti toisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet kaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina, kunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut. Toinen tappoi hänet henkensä voimalla.

Niinpä niin... maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä Lapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei saanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen paikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja.

Olipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia kyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin Nilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta jättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan erään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi korkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi vuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui niin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut:

"Hei, killeririepuja, hei, killeririepuja!"

Silloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut vuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi. Kun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän yht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja silloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat pitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät kappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja vuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi.

Tällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat korvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä kuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten valtakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia.

Oli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä asioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut sisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet. Tyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät.

Käki kukkui lähelläolevassa koivikossa.

VIIDES LUKU.

Almasuvannon isäntä lähti heitä venheellä saattamaan. Joki oli useita penikulmia kuljettava, ja olisi ollut jo aikaisemminkin, jos retkeläisemme vain olisivat halunneet sitä käyttää. Mutta heillä oli vähän rahaa, ja se oli saanut heidät kieltäytymään. Sitä suuremmalla ilolla he nyt tervehtivät Almasuvannon isännän ystävällistä tarjousta.

Joki mutkitteli korkeiden rantojen välissä. Toisinaan ne kohosivat niin korkealle, että sai melkein pystyyn katsoa, ennenkuin erotti törmän reunan. Kesällä ne lainehtivat hyväntuoksuista luonnon heinää. Jaakko Musikka selitti, että tällaisia niittyjä kutsuttiin keläsniityiksi, koska ne sijaitsivat korkeilla jokitörmillä.

Seutu oli aivan asumatonta, Almasuvannon uudistalosta oli kolme penikulmaa lähimpään naapuriin, ja sinne, Kunnasenvaaraan, oli Almasuvannon isäntä luvannut lapset saattaa. Hän aikoi kalastella paluumatkalla, sillä ruokavarat olivat näin kesän alussa sangen niukat.

— Ettekö ole koettaneet onkia? tiedusteli Almasuvannon isäntä.

Eivätpä he vielä olleet isosti kalastaneet. Viimeistä edellisessä yöpaikassa he olivat uistelleet, ja Pekka oli saanut kolmen kilon painoisen hauin.

— Täällä on runsaasti kalaa... näissä vesissä, ja tähän aikaan vuodesta on kala hyvä ottamaan. Nälkä se on hänelläkin talven jälkeen.

Pojat selittivät, että heillä kyllä oli aikomus koettaa kalaonneaan, kun löytävät sopivan paikan. Näihin saakka olivat eväät vielä riittäneet. Mutta eihän kalakeitto luotaan lykännyt.

— Eipä ei, arveli Jaakkokin. — Siikatauro varsinkaan...

Sirkka uteli, mikä se "tauro" oli. Jaakko selitti. Tauroksi sanottiin sellaista keittoa, joka oli tuoreesta kalasta keitetty. Kun kala turposi ja paisui, sanottiin sitä tauroksi.

Sirkasta oli hauskaa kuulla outojen sanojen selityksiä. Hän kyllä osasi paikkakunnan kieltä, mutta aina silloin tällöin tuli esiin outo sana, jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt. Jaakko-isäntä selitteli mielellään. Hänestä tuntui mukavalta olla opetusmestarina näille isoja kouluja käyville, eikä hän huomannut haastellessaan, että kilometri toisensa perästä livahti kuin itsestään.

Suvanto loppui, ja nyt oli tartuttava sauvoimiin. Jaakko siirtyi perään, sillä se oli tärkein paikka sauvottaessa. Kalle vuorotteli Olan kanssa keulassa, ja koko hyvin he tuntuivat olevankin taitoon perehtyneitä. Almasuvannon isäntä antoi heille tunnustuksensa, ja siitä olivat pojat mielissään.

— Pitää vain katsoa, ettei päästä venettä kankoamaan, huomautti Jaakko-isäntä.

Mutta sitä sanaa ei taas Sirkka ymmärtänyt. Jaakko Musikka sai ruveta selittämään.

— Kankoamiseksi sanotaan sitä, kun vene, kääntyen hiukan poikkiviistoon, rupeaa jurraamaan vasten virtaa niinkuin itsepäinen nautasonni, joka ei tahdo seurata taluttajaansa.

Ja Almasuvannon isäntä painallutti täydellä voimalla, niin että vene viuhuen halkaisi virran vuolletta.

Nyt Sirkka ymmärsi. Hänestä oli tämä Perä-Pohjolan kieli ihmeellisen rikasta sanoista ja sanankäänteistä. Oli oikein jännittävää kuulla Almasuvannon isännän selityksiä.

— Katsokaapa tokkimuksia! huudahti samassa Pekka, joka uteliaana oli silmillään seurannut joen molempia rantoja.

— Kas... siellähän näkyy olevan koko virkakunta, nauroi Almasuvannon isäntä.

Rannalla, muutamassa lahdenpoukamassa hyppi ja päristeli joukko eriskummallisen näköisiä, töyhtöpäisiä lintuja. Ne melusivat aivan kuin olisivat riidelleet, hyppivät ja lentelivät edestakaisin ja näyttivät todellakin olevan sotajalalla keskenään, päättäen niiden kirkumisesta ja toistensa nokkimisesta. Ne olivat töyhtöhyyppiä. Muutamalla oli valkoinen läikkä kurkun alla aivan kuin papin kaulus. Almasuvannon isäntä selitti:

— Se on "pastori". Ja osoittaen eräitä toisia hän lisäsi:

— Ja nuo tuolla ovat "lautamiehiä".

Pekka seurasi uteliaana lintujen leikkiä. Häntä huvitti erikoisesti, että niillä Almasuvannon isännän selityksen mukaan oli kullakin omat nimensä. Sillä siellä oli paitsi edellämainittuja vielä "lukkari", "tuomari" ja "kruununvouti". Olipa "nimismiehiäkin" pari kappaletta. Todellakin kokonainen virkakunta!

— Mistä ne ovat sellaiset nimet saaneet? tiedusteli Pekka.

— No kun ne hääräävät juuri kuin herrat... pitävät käräjiä ja kekkuloitsevat. Katsokaapa nyt pappia. Eikö se ole aivan ilmeisesti kuin mikäkin pitäjän rovasti, arvokas ja juhlallinen. Ja lautamiehet unisen näköisiä kuin konsana virkaveljensä käräjillä.

Sinne jäivät tokkimukset välejänsä selvittelemään, ja venhe liukui hyvää vauhtia jokea ylös. Almasuvannon isäntä oli mestari sauvomaan. Pienellä painalluksella hän sai venheen kulkemaan. Se oli hän, joka varsinaisesti ohjasi.

— Taitoa sitä tähänkin tarvitaan, kehaisi hän, kun Sirkka ihmetteli venheen kepeätä kulkua.

Puolenpäivän korvissa he saapuivat Kunnasenvaaran uudistaloon.

Pirtinväki kerääntyi rantaan tulijoita vastaan. Vieras oli harvinainen täällä kaukaisessa kiveliössä. Lasten saapuminen viritti iloisen mielialan uudistalossa. Kunnasenvaaran emäntä, pieni, tiitterä nainen kapsahti heti lieden ääreen ja keikautti mustakylkisen kahvipannun tulelle.

— Oikeassa oli meidän isä, kun sanoi, että tänä päivänä tulevat Uujoen papin lapset, touhusi hän naureskellen.

Iiska-isäntä istui penkillä lynkäpäittensä varassa ja muhoili tyytyväisenä.

— Mistä te sen tiesitte? utelivat lapset.

— Sääsket kertoivat, vastasi isäntä. — Niitä ei ole täälläpäin vielä näkynytkään, mutta jo oli aamulla kuin pilveä tuolla alhaalla lepikossa. Isäntä viittasi tuvan peräikkunaan.

Sirkasta siinä oli uusi ihme. Oliko se totta vai ei? Kunnasenvaaran isäntä oli niin totisen näköinen, että ihan teki mieli uskoa.

— Eipä vainkaan, puuttui emäntä puheeseen. — Mutta kun se tämä meidän ukko on vähän niinkuin tietäjän sukua. Se tietää asiat etukäteen. Tuossa makoili aamulla sängyssään unenhorteessa ja laukaisi yht'äkkiä: "Uujoen papin lapset tulevat tänään!" Minä siihen, että "älä höpötä taas". Mutta ei se muuta kuin vänkäsi, että tulevat ne. No minä, että tulkootpa sitten, eivät ne vieraita ole, ovat tulleet ennenkin ja käyneet talossa. Ja eikös tuo äijänköntys arvannut oikein!

— Unissasiko näit? tiedusteli Musikan Jaakko. Häntä kiinnosti kaikki salaperäinen ja outo.

— Niin kai se oli, murahti isäntä, joka näytti harvapuheiselta. — Niin oli kuin olisi joku sanonut, että tulevat. Ja vielä sanottiin, että tytöllä on kenkä hieronut, jalkaa...

Lapset katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja Sirkka punastui ja kalpeni vuoron perään. Se oli aivan totta. Jo ensimmäisenä päivänä oli vasemman jalan kenkä hangannut pahanlaisesti, mutta hän ei ollut siitä hiiskunut mitään toisille. Illalla toisten huomaamatta hän oli sitä voidellut sinkkisalvalla, jota hänellä sattui olemaan repussaan. Hän oli pelännyt toisten hätääntyvän ja sen vuoksi ollut vaiti. Nukkumaan pannessaan hän oli rukoillut, että Jumala lähettäisi enkelin auttamaan häntä, koska hän muutoin pelkäsi jäävänsä jälkeen. Almasuvannossa se oli jonkin verran asettunut, ja tänä päivänä oli ollut helppo, kun oli saanut istua venheessä. Ihmeellistä, että Kunnasenvaaran isännälle oli lähetetty sana. Se oli enkeli, joka sen oli tuonut.

— Onko sinulla kenkä hangannut jalkaa? kysyi Kalle.

— On, vastasi Sirkka hiljaa.

Lapset katselivat vuoroin toisiaan vuoroin talonväkeä. Oli tämä maailma kummallinen.

— Riisupas kengät pois, niin katsotaan, kehoitti talon isäntä.

Sirkka totteli. Kunnasenvaaran isäntä otti kengät tarkastaakseen, sillä aikaa kuin pojat tutkivat Sirkan jalkaa.

— Nämä ovat voitelun tarpeessa. Kyllä näistä kalu tulee, rauhoitteli Iiska-isäntä.

— Etkä ole puhunut mitään, toruivat veljet Sirkkaa.

Tämä pillahti itkuun. Eihän hän ollut uskaltanut puhua. Oli pelännyt, että toiset hätääntyisivät.

— Urhoollinen pikku neiti, toimesi Kunnasenvaaran emäntä. — Älä ole milläsikään, kyllä me sen parannamme. Voitelemme suolattomalla voilla ja haudomme pehmeäksi. Huomen aamulla voit taas jatkaa matkaa.

Sovittiin siis, että lapset yöpyisivät taloon ja vasta seuraavana aamuna lähtisivät edelleen. Pojat käyttivät aikansa tutkimalla talon läpikotaisin. He kävivät tallissa ja navetassa. Viimemainitussa paikassa kiintyi Pekan huomio sonnivasikkaan, joka leveäotsaisena katseli karsinastaan. Pekan mieli painahti apeaksi. Hän muisti Tösselinsä.

— Mikä teidän vasikan nimi on? kysyi hän emännältä.

— Nuurperi.

Pekasta se oli outo nimi. Miksi sellainen oli annettu?

— No kun meillä on täällä sellainen paha nimismies, joka kiskoo köyhältä viimeisenkin pennin. Niin tuo meidän isä, kun sattui kärsimättömälle päälle, ja lapset tiukkasivat vasikan nimeä, sanoa tokaisi, että "olkhoon vaikka Nuurperi!" Lensmanni oli käynyt samana päivänä ulosotolla.

Emäntä huokasi, valmistaessaan haudetta lehmille ja jatkoi:

— Eihän se ole kyllä sopivaa, että elukoille annetaan ihmisten nimiä, mutta se on tuo meidän isä niin itsepäinen... ja sitä paitsi — minä olen kieltänyt lapsia, etteivät puhuisi vierasten aikana.

— Ja kuitenkin sanoitte meille!

— No... miten tuo nyt lie livahtanut, hätäili emäntä. — Pelkään, että nimismies vielä sakotuttaa, jos saa kuulla.

— Eikä sakotuta! huudahti Pekka. — Meillä oli sonnivasikka, jonka nimi oli Tösseli ja se oli kenraali. Mutta sen söi piispa.

Kalle ja Ola nauroivat. Pekan selityksestä saattoi saada ihan hassunkurisen käsityksen. Kalle selitti emännälle asian.

— No niinhän minä sanoin! kiivaili Pekka.

— Sinä sanoit: meidän Tösseliä kenraaliksi, kiusoitteli Kalle.

— Enpähän sanonut!

— Sanoitpahan!

— En sanonut! Ja samassa karkasi Pekka Kallen kimppuun, ja navetassa alkoi aika rätäkkä.

— Pojat, älkää viitsikö! rauhoitteli Ola, Mutta Kunnasenvaaran emäntä nauroi:

— Ai, ai noita Uujoen papin poikia! Kyllä nuo vain perille kostuvat, kun ovat noin kipakoita.

— Tuo Pekka on sellainen tosikko, nauroi Kalle.

— Siitä tulee pappi niinkuin isästäänkin, arveli emäntä.

— Ei tule! puuskutti Pekka.

— No mikäs sinusta sitten tulee?

— Insinööri.

— No sitten sinä rakennatkin meille rautatien, nauroi emäntä.

Siitä ei Pekka ollut yhtään varma. Häntä hiukan harmitti, että emäntäkin ilkkui hänelle. Se oli kyllä väärinkäsitys Pekan puolelta, sillä Kunnasenvaaran emäntä oli oikein ystävällinen ja hyvä ihminen.

Pojat lähtivät kiertämään ympäristöä, kun heillä kerran oli hyvää aikaa. He painuivat metsään täydessä sovussa. Pekka oli unohtanut suuttumuksensa, ja heillä oli yllin kyllin juteltavaa. Ola ihmetteli kansan huumorintajua.

Paiskatapa nyt vasikka nimismiehen kaimaksi! Se oli mainiota! Olikohan Iijäven lappalaistaloissa yhtään "Venskiä", kun hänenkin isänsä oli nimismies?

— Enpä luule, virkahti Kalle. — Sinun isäsihän on tunnettu lempeydestään.

— En minäkään uskoisi, sillä pappa on kovin pehmeänahkainen.

Ja siitä sukeusi poikien kesken periaatteellinen keskustelu, miten kansaan oli suhtauduttava. Historian opettaja oli tunnilla maininnut vanhan sananparren, että "gör bonden rätt, men aldrig gott" [tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää], ja sen johdosta oli Mikko Muikku välitunnilla kiivaillut ihan punaisena, että "kunpa tekisivät oikein!" Mutta sitä ei oltu tehty. Talonpoikaa oli sorrettu vuosisatoja. Ei siis ihme, että hänessä oli herännyt epäluulo ylempänä olevia kohtaan. Siitä olivat pojat yksimielisiä. Mutta siinä erosivat heidän mielipiteensä, että Kalle väitti talonpojan kyllä ymmärtävän hyvääkin. Almasuvannon isäntä oli siitä selvänä esimerkkinä. Kun hän sai karhunlihat, hän lupasi parkita taljan ja vielä päällepäätteeksi kyyditsi heitä ilmaiseksi. Ja tässä talossa heitä oli hoidettu kuin omaisia. Siskon kipeä jalka vahvisti taas sen tosiasian.

— No niin... ei väitellä. Hyviä ihmisiä täällä on joka paikassa. Sovitaan siitä, että tuo vanha sananparsi pitää paikkansa kaikkialla muualla, mutta ei Lapissa, Se on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.

— Sovitaan! Se on oikein! Pojat löivät kättä sen päälle. Lappi oli rauhoitettu alue, jonne eivät ulottuneet muun maailman riidat.

He olivat nousseet korkealle vaaralle, jolta oli laaja näköala ylt'ympäri. Etelässä hohti taivaanranta sinisenä, mutta vaaleni pohjoista kohti. Suuret metsät levittäytyivät joka puolella silmänkantamattomiin. Täällä oli vielä puuta, mutta tuolla pohjoisessa, mistä tunturit välkkyivät heitä vastaan, se harveni, kunnes se kokonaan loppui Iijärven ja Uujoen välillä. Siellä ei kasvanut enää muuta kuin vaivaiskoivu.

— Kaukana on jo kaupunki, tuumi Kalle. — Missähän lie Väinö Virtanen? On tietysti matkalla Ruotsiin ja herrastelee laivankannella kävelykeppeineen.

— Niin... se Virtanen on vähän "knapsu", virkkoi Ola.

— Siitä ei olisi näiden maiden tarpojaksi.

Siitä olivat toverukset yhtä mieltä. Sellaisista herrahtavista koulupojista, joiden mieliharrastuksena oli hakkailu ja viime kuosin mukaiset vaatteet, ei ollut Lappiin. Täällä ne olisivat uupuneet suohon damaskeineen ja kävelykeppeineen.

— Minä en sitten välitä tytöistä! huudahti Pekka. — Meidänkin luokalla on muutamia poikia, jotka ovat olleet haaleissa. Ätsh, sellaisia mammanpoikia!

— Kyllähän niistä tytöistäkin saattaa välittää, mutta ei niiden perässä pidä hypätä Väinö Virtasen lailla.

Olalla oli oma salaisuutensa. Hän oli "pihkassa" muutamaan suomalaiseen tyttökoululaiseen, joka asui samassa pihassa. Mutta Olan "tykkääminen" rajoittui vain iltahaaveiluihin ja kömpelöihin lemmenlauluihin, joita hän kyhäsi muistikirjaansa.

— Ahaa... sinä tarkoitat Tyyne Haapalaa, ilkkui Pekka.

Olaa satutettiin arkaan kohtaan. Hän punastui korvia myöten. Mutta tällaisessa tilaisuudessa, jolloin ympärillä aaltoilee aava erämaa ja pojan rinta on eränkävijän mieltä täynnä, hempeys vaihtuu suuttumukseksi. Olan tukeva käsivarsi tarttui Pekkaa kaulukseen ja uusi rytäkkä oli nousemassa.

Mutta Kalle ehätti nyt väliin:

— Pojat, äskenhän sovimme siitä, että Lappi on rauhan maa. Me emme hyväksyneet tänne Väinö Virtasen kaltaista kekkuloitsijaa, vaan karkoitimme hänet ulos. Emmeköhän nyt karkoita Tyyne Haapalaakin saman tien? Ulos _femina_ [nainen] paratiisista! Mitä arvelette, pojat?

— Samantekevä! Ulos _femina_ paratiisista! Vain äidit ja sisaret tekevät poikkeuksen.

— Ja se vahvistaa taas säännön, sanoi Kalle.

— Minusta se rakkaus on vähän niinkuin ripulia, tuumi hän hetken päästä kuin itsekseen.

Katseltuaan vielä jonkin aikaa ympärilleen pojat lähtivät paluumatkalle. Auringon asemasta päättäen oli päivä jo pitkälle kulunut. Linnut pyrähtelivät alempana vaaran kupeilla, ja ylhäällä heidän päänsä päällä lensi iso lintu siivet levällään.

— Kotka! huudahti Kalle ja osoitti lintua, joka näytti katselevan vaaran nokalla seisovia poikia.

— Ensi kertaa näen sen, — vaikka olen Lapissa syntynyt, sanoi Ola.

Hän seurasi kiinteästi komean linnun lentoa.

— Ilmojen kuningas! huudahti Pekka, joka ei myöskään ollut sitä ennen nähnyt.

Kotka lensi suoraan pohjoista kohti. Pojat seurasivat sitä katseillaan niin kauan kuin se näkyi. Viimein se erottautui vain pienenä mustana pisteenä ja hävisi tunturien sineen.

— Se meni viemään tietoa, että me olemme tulossa, sanoi Pekka.

— Me olemme kuin roomalaiset, joiden edellä kotkat lentävät! huudahti Kalle. — Me olemme matkalla Iijärveä ja Uujokea valloittamaan. Eläköön!

Kolmen pojan huuto kajahti hiljaisessa kiveliössä, saaden lähiseudun vaarat raikumaan. Pojat heiluttivat lakkeja pohjoista kohti kuin hyvästiksi kotkalle ja lähtivät sitten astumaan vaaran rinnettä alas.

KUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna oli Sirkan jalka siksi parantunut, että saatettiin lähteä jatkamaan matkaa. Hyvä taival olikin jo kuljettu — satakolmekymmentä kilometriä. Ja matkalla oli jo oltu runsas viikko. Maat kohosivat yhä enemmän: lähestyttiin Maanselän tuntureita.

Polkua oli helppo seurata. Vuoroin se kulki jokivarsia pitkin, vuoroin poikkesi metsään. Soita oli vähäväliä, joiden yli kuljettiin porraspuita pitkin. Paikoitellen olivat ne kuitenkin niin lahonneet, että kulku kävi hankalaksi. Eräässä paikassa Pekka suistui suohon, ja hänet oli sieltä vedettävä yhteisvoimin. Sirkka huusi täyttä kurkkua, että "Pekka hukkuu!" Mutta Pekka puuskutti kuin mursu yltäpäätä kurassa, ja huikeasti hurraten vetivät Ola ja Kalle hänet kuiville. Onneksi oli lähellä lappalaisasumus, Pikku-Mattuksen kesäkota, ja siellä sai Pekka kuivata riepujaan ja valmistautua uusien matkan vaivojen varalle.

Pikku-Mattus oli paikkaamassa verkkojaan, kun Kettusen komppania kolusi sisään. Hän oli vanha lappalainen, joka aikoinaan oli siirtynyt tänne Norjan puolelta. Vanhan vaimonsa kanssa hän asusti kesät turpeista tehdyssä kodassaan, ajelehtien talvet uudistalokkaiden pirteissä.

Hän oli pojille vanha tuttu. Joka syksy ja kevät he poikkesivat hänen kodalleen. Sillä paitsi tuoretta kalaa kestitsi Mattus vieraitaan hauskoilla tarinoillaan, joita pojat eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan.