Part 2

He seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa, tuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein aikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä taival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita, huudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti:

— Tuolla... noiden tunturijonojen takana on kotimme!

Hän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon.

Pikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka sinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa, ja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy.

Mutta Kalle lohdutti häntä:

— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon seuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme.

He lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt olla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä lopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä kertaa tällaisella retkellä.

Mutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui kantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi. Kyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko joukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan neuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten edelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata.

Yhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni vain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä paistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta. Vain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus tuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin olivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun yksitoikkoinen piipitys.

Vaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku uutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä jängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen. Kaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan, koska oli hylännyt tämän kaukovainionsa.

Kalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon viereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen näytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin "kuukkeliksi", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi matkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea siepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa. Se eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä toisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu, jota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi "salonkilaulajaksi" kuin se todellisuudessa oli.

Pekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä hyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja valmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä olevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun ateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut kuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua takaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri, ainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi. Mutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Silloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja Sirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut?

He kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että hyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut.

He rupesivat yksistä voimin huhuilemaan:

— Pekka... Peek-kaah! Tännepää-in!

Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen jyrinän tavoin kiiri pitkin saloa.

Silloin heidät todella valtasi pelko.

Päätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen onnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut jättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty.

Kalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua. Ääni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän korviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä kuulunut mitään.

Noin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän kertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa paikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään.

Nyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo lohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut surman suuhun ja hän itki katketakseen.

Kuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli yht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa lintumaailman "mustalaisessa" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi osaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta rupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa häntä.

— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka samalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin hän.

Kului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä keskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon. Tuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi jo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä, OJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa syntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti palaisi ja toisi Pekan tullessaan.

He vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan. Kuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin savun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli melkoisen kylmää.

Silloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka höristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset hypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli?

Askelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan äänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta.

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti tulijoita vastaan.

— On... ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii.

Kalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen.

— Missä olet ollut?

Pekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan. Suupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti:

— Kar... kar... karvainen pää.

— Mistä karvaisesta päästä se puhuu?

Lopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan uistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin... hän oli uistellut aikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan toisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli kuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää ja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta yks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä... noin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se oli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän ollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli ollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin, hävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli vain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa puhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen luonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin jokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän oli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin henkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion koloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän oli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten se oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli hänet löytänyt.

— No etkö kuullut meidän huutojamme?

— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se uudelleen rupeaa minua ahdistamaan.

Seurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä kalpeina. Mikä kumma se oli ollut?

— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein.

— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään.

— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin mestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään.

— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin.

— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka.

— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä muu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin Pekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä. Eihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas.

He päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso valkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua jo naurettiin Pekan seikkailulle.

Varovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko tukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion kuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa.

Pikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa. Heistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana ihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa.

Väsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen.

Parin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja, aivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle kömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän raoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja jossakin lähellä lauloi rastas.

Muriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa. Kalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka päätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan juuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen suuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti.

Se oli karhu.

Kalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon seinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei uskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi seinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan. Karhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan kulkuaan ladon ovea kohti.

Silloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin askelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden aiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa. Se oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi nuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun kidassa.

Hän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä tahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys.

— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään!

Ola kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä, ja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta lähettänyt luodin pedon turkkiin.

Mutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan. Siihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen huutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä.

Haavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti, karjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili paistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys vain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat kömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin henkensä edestä.

Nyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja vaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä ladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä laukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt laukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon edestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se nosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta kuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä.

Silloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan rintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta kauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin olisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä kertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko ladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät taivasta kohti, makaamaan liikkumattomana.

Mutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian suuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi hänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan ladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin hänen luokseen lohduttamaan häntä.

— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa.

Mutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti hymyillen:

— Minä ta-poin sen!

Vähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei pitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko peto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola salonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan tunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he uskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos.

Ohoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen lehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi seisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin, että korpi raikui:

— Eläköön karhunkaataja!

Olaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa enää.

Pekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti:

— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja astuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti:

— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen!

NELJÄS LUKU.

Nyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä. Pojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat neuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet vaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi suoritettava.

Kalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä nahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten ruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät innostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä riisuttu turkki.

Mutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun talissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren vallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin pyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa, kun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään vaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan.

Kalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut siihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki tulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia muurahaisia loitommas.

— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän sopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas Mesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa, lausuili Ola juhlallisesti.

— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette hurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet uhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli johtaja ihan Kallen näköinen.

— Entäs minä... näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka.

— Kyllä... sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana.

— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin toisetkin.

— Niin... vapaita miehiä olemme jokainen... metsän urheita poikia, jotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia. Pojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja peittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla.

Kalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta kuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle.

— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola, kun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan keittämää kahvia.

— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska.

Vaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien jokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän laitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä, muutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo melkein syöty.

— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut myöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven nukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän kimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos?

— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja niin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola.

— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. — Siksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen aterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos sitä häiritään.

— No... se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. — Me olemme pitäneet siitä huolen.

— Niin... me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin.

— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola.

— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto pelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee luomakunnan herran ja käskijän.

Paluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin pienoinen luola kahden kallion välissä.

— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola, joka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle.

Pekka suuttui ja lähti juoksemaan.

— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän.

Mutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja sitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin kerta kaikkiaan?

Sama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin leiripaikkaa kohti.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli kuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän poissaollessaan käynyt täällä.

— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden teolla uskoa kummituksiin.

Oli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla huntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat liekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain silmin katsoa.

— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin.

Pekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät he ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon kokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä.

— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin.

— Kukapa muu... mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos siellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka muuten —.

Hän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin helmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan.

— Tuolla seisoo mies...

Pojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos he olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa, että heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen näköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla varustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti metsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista ihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti, jotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen.

— Päivää... vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä olittekin!

Ei se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko Musikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan.

— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän lehmäntappajanne.

Hän osoitti nyljettyä karhua.

— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te sitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn.

Ja Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä main asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt meni toinen.

Almasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli.

— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta surra.

Hän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi:

— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä. Etteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä?

Pojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät,

Sovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta, joka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän vedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan.

— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi.

- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä neuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan.

— Aivan niin... mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle.

Ja Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi:

— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se pehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun lihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle.

Almasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi lehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien.

— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän mennessään.

Lapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin hiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut myöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat pitkälle, puoleenpäivään.

Aurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat laittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon isäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Iltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki otti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän keitti parast'aikaa karhun lihaa.

— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena. — Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut karjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin, että sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän kiveliössä oltava, on.

— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä tyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa.

— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään... pahanen haulikon räiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin, puolusteli isäntä itseään.

— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se... karhu. Olisit kiertänyt... joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin ampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä...

— No... ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia.

Almasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin pankolla hiukan nyreän näköisenä.