Part 9

-- Herra, auta minua, vahvista minua! Minun uskoni horjuu, minä en jaksa luottaa...

Einar kumartui hänen ylitsensä: -- Nouse, Mailis, nouse! Ja kun Mailis ei liikahtanut, hän sanoi syvästi surullisella äänellä: -- Sinäkin olet epätoivoinen, vaikka hän kirjoitti muistavansa sinun laulujasi ja rakastavansa sinua niin paljon... Minulle ei ollut riviäkään...

Silloin Mailis kuin havahtuen kohosi pystyyn. -- Anna anteeksi, Einar, rakas Einar! Niin, minä olen häpeällisen heikko, ja itsekkäästi tunsin vain oman tuskani. Ah, mikä vaara onkaan, ettei lapsi tule äidin epäjumalaksi... Mutta Jumala tietää sen... että voisin kestää eroa... voisin antaa hänet poiskin, Isän syliin -- mutta en synnin valtaan!

Sitten valoisampi ajatus välähti hänen murheensa pimeydessä:

-- Einar, tämä suru yhdistää meidät. Minkätähden pyrintöjen yhtyminen tekisi toisen meistä tyhjäksi, niinkuin sinä sanoit? Ei, vaan me ponnistamme täysin voimin, mutta _samaan suuntaan_, sillä kumpikin pyydämme nyt yhtä vain: tuhlaajapoikamme löytämistä ja palauttamista, olkoon hintana mikä uhraus hyvänsä. Minä tunnen, että jaksan uskoa jälleen. Kyllä hän palaa, sillä rakastava Isä kuitenkin kaikkea johtaa, eikä rukousten lapsi voi joutua hukkaan!

-- Rukousten lapsi! toisti Einar synkästi. -- Jos löytyy Jumala, joka rukouksia kuulee, tahtoisin minäkin häneltä pyytää poikaani. Kulkekoon hän missä tahansa, sinun hän on aina -- mutta minä, joka sentään rakastin häntä myös, oi niin paljon ettei hän sitä aavistanut, minä saatoin hänet vihaamaan itseäni...

-- Sydäntä särkee, kun sinä puhut noin! Mailisin silmissä oli kyyneleitä. -- Hän on sinua rakastava, jokainen salpa on aukeava väliltänne, sillä kun hän tulee, olet oppinut häntä ymmärtämään.

Hetkeksi Einarin ääneen tuli katkera ivallinen väre, hänen lausuessaan: -- Ja jospa olisin "ymmärtänyt" häntä alusta alkaen, jos kaikki olisi käynyt sinun ohjelmasi mukaan -- olisiko se ollut onneksi? Hän olisi saanut meidän piikamme sivistymättömän tytön vaimokseen -- tai ehkäpä ei olisi saanut häntä sittenkään!

-- Ei niin, vaan "piian tyttö" olisi kasvatettu poikamme arvoiseksi sivistykseltäänkin, niinkuin hän on sydämeltään. Ellei Aarteen toivo silloin olisi toteutunut, olisi hän kestänyt sen kuin mies. Hän olisi lähtenyt merelle, sillä sinne hän aina on ikävöinyt; mutta me olisimme valmistaneet hänen matkansa ja tasoittaneet hänen tiensä, niinkuin aioimme nytkin, ja yhteinen siunauksemme olisi häntä saattanut.

Einar pudisti päätänsä. -- Olkoon miten tahansa, se on korjaamatonta.

-- Niin, kuiskasi Mailis. -- Ei siis puhuta siitä. Tehkäämme nyt mitä voimme, saattakaamme häntä siunauksillamme ja rukouksillamme siellä missä hän kaukana purjehtii! Einar...

-- Siis sinä voitat köyden omalle puolellesi, hän sanoi kääntyen pois. Hänen äänensä värisi, hän tunsi uljuutensa pettävän.

-- Ei, Einar, vaan sinä tulet minun avukseni. Oi Jumalalle kiitos, silloin me vedämme hänet luoksemme, sillä yhdistetyissä käsissä on voimaa!

"Yhdistetyissä käsissä on voimaa!" Melkein samat sanat oli Valio sanonut Sirkulle, sillä hekin tekivät tiliä.

-- On raskasta, kun silmät aukenevat ymmärtämään sellaista, mikä minulle selvisi äsken. Sen täytyy tulla opiksi. Jos minä nyt en tinkisikään päämäärästäni, jos olisin rohkea ja pyrkisin siihen, mihin ensimmäinen ihanteeni viittasi, sano, Sirkku, pyrkisitkö mukana?

-- Kaikkialle, mihin sinäkin!

-- Käsitätkö todella, mitä lupaat? Entä jos se tulisi liian raskaaksi sinulle? Sirkku, me olemme yhdessä uneksineet monta vuotta; onko aivan varma, että jaksamme myöskin taistella tasarinnoin?

Sirkku alkoi nyyhkyttää.

-- Mitä sinä tarkoitat, Valio? Etkö sinä rakastakaan minua?

-- Voi, älä ymmärrä väärin. Minä muistan mitä äiti kerran sanoi: että sinä olet perhonen ja voisit paleltua. Kuinka paljon olen elänyt lyhyessä ajassa! Juuri siksi että sinua rakastan, minä pelkään...

Silloin Sirkku nosti päätänsä.

-- Mutta minä en! Jos sinä vaan rakastat minua, en palellu. Olen minäkin jotakin ajatellut sen illan jälkeen, vaikka minun on vaikea puhua siitä. En sanoisi kellekään muulle kuin sinulle ja ehkä tädille... Eikö se ole katkeraa: minä en enää iloisesti palaa omaan kotiini! Kun täti ensin puhui elämän vakavuudesta, oli se minusta uutta ja pelottavaa, mutta nyt minua enemmän pelottaa, että kaikki entinen alkaisi uudestaan -- tyhjäntoimittaminen ja ainaiset huvitukset. Voi Valio, ei minusta ole niinkään hauskaa olla aina vain lapsi tai perhonen. En tahdo pysyä sellaisena.

Valion silmät loistivat. -- Oma Sirkkuni, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!

-- Sinä olet niin hyvä, sinä koetat ymmärtää minua. Enhän minä ole sinnepäinkään kuin pitäisi, mutta te nostatte minua ylöspäin. Kysyit äsken, enkö ole koskaan kaihonnut... En tiedä, tuskin lienen; tyhjyyttä olen kyllä tuntenut joskus -- mutta sinulta ja tädiltä olen nyt vasta oppinut ajattelemaan ja pyrkimään.

-- Niinpä me pyrimme iloisesti yhdessä, ja silloin ei ole hätää. Kiitos, Sirkku! Nyt minä uskallan toivoa, että Jumala antaa minulle vielä varmuuden tehtävästänikin, ja mieleni saa rauhan.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Mailis tuli kertomaan saapuneesta sähkösanomasta. Hän oli nyt jo tyyni, mutta Valio käsitti, että hän kärsi sanomattomasti. Sirkku muisti kaunista taulunluonnosta. Eikö se toteutuisikaan Aarteelle ja hänen äidillensä? Hän kiersi kätensä Mailisin ympärille ja itki kuin omaa suruansa. Valio näki ikkunasta, miten aallot vyöryivät ulos, kauas ulapalle, ja hän ajatteli syvällä murheella "pikku veljeä". Kuinka vähäiseksi hyödyksi hän koskaan oli Aarteelle ollut! Ja nyt ei sitä enää voinut korjata, ehkei milloinkaan...

* * * * *

Sitten tuli muuton aika. Paronin perhe siirtyi Helsinkiin, kun syystuulet rajusti puhalsivat Valkaman ympärillä, ja Sirkku matkusti kotiinsa lujin päätöksin, että hän nyt alkaisi opetella keittämään ja ompelemaan. Aarteesta ei kuulunut mitään, kunnes eräänä sateisena lokakuun päivänä läpimärkä, ryvettynyt vieras nuorukainen ilmaantui paronin keittiöön pyytäen tavata herrasväkeä. Keittäjätär tiuskasi hänelle ja käski pois, mutta hän seisoi yhä ovensuussa suorana ja hätääntymättä, sanoen että paronitar varmaan tahtoi ottaa vastaan Aarre herran terveiset. Silloin tuli esille Aliisa neitsyt, tunsi miehen ja huudahti hämmästyneenä: -- Itärannan Viljo!

Nyt ei enää katsottu hänen huonoa asuansa. Sana vietiin sisälle, Mailis syöksyi keittiöön, ja Viljon estelyistä huolimatta hän vei hänet kauniiseen, sähkövalossa loistavaan ruokasaliin, jonne jo Valiokin oli ehtinyt. Kohta tuli paroni ja puristi Viljon kättä kuin rakkaan vieraan. Kaikki oli niin ihmeellistä, että reipas meripoika joutui aivan hämilleen, katseli saappaittensa jälkiä eikä saanut sanaa suustansa. Mutta hänen ei tarvinnutkaan alkaa, sillä kysymyksiä sateli, ja vähitellen ystävällisyys ja merimuistot sulattivat roudan.

Kun hän pääsi kertomisen vauhtiin, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ja kuulijat tuskin tohtivat hengähtää. Sitten mielenliikutus valtasi heidät; Mailis itki, Valiokin pyyhki kyyneleitä, ja paroni nojasi otsaansa kättä vasten. Rakas Aarre, heidän lemmittynsä, kuinka hän oli kärsinyt! He vapisivat vaaroja, joissa hän oli ollut, he kauhistuivat merimiesten kiusauksia ja avuttomuutta ihmispetojen luolissa, he kuulivat viattoman lankeemuksesta, mutta he iloitsivat siitä, että ihan kuitenkin oli sama kuin ennen, heidän puhdas Aarteensa. Itseänsä Viljo ei paljon maininnut; hän vain yksinkertaisesti sanoi löytäneensä Aarteen ja vaihtaneensa paikkaa hänen kanssansa.

-- Kaikille hän käski sanoa terveisiä, lopetti Viljo kertomuksensa. Silloin vierähti kauan pidätetty kyynel paroninkin poskelle. Mailis tahtoi kiittää Viljoa, mutta ei voinut liikutukseltansa. Valio teki sen hänen sijastansa, niin sydämellisesti kuin veljelle. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että Viljo oli yksi "kansasta", jota oli vaikea lähestyä.

Sitten Viljo nousi lähteäkseen.

-- Ei, ei, illallinen ehtii kohta, ja yösijasta me myöskin pidämme huolen.

Mutta hän ei jäänyt. Läpi yön hän tahtoi matkustaa, sillä kotiin oli kiire. Paroni tarjosi hänelle rahaa; hän kiitti, vaan ei ottanut. -- Enhän minä ole tehnyt mitään, josta pitäisi maksaa.

Hänen mentyänsä Valio sanoi vanhemmilleen: -- Nyt tiedän, mihin tahtoisin elämäni käyttää. Suoritan tutkintoni, ja sitten, jos sallitte sen, lähden vieraisiin satamiin Aarretta etsimään. On niin kummallista nyt ajatella merimiehiä... Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, hyviä ja huonoja, sillä jokainen heistä on jonkun poika ja jonkun veli.

-- Suuret päätökset vaativat kypsymistä, sanoi Einar.

-- Minä siunaan sinua, jos lähdet, kuiskasi Mailis.

Einar huokasi. -- Niin, en tahdo minäkään enää koskaan estää, jos lasteni sydän heitä vaatii johonkin...

Seuraavan illan hämärtyessä Viljo saapui kotirantaan. Siellä syntyi yhtä suuri hämmästys kuin von Sternin keittiössä. Lapset huusivat ja hyppelivät hänen ympärillään, Liinu uhosi ja päivitteli; mutta Janne oli juovuksissa, retkotti pitkällään vuoteella ja sopersi kerran toisensa perästä, että "mitäs täällä teet, olisit pysynyt siellä"...

Vielä samana iltana Viljo kävi Länsirannassa, mutta Laine oli poissa, ulkona merellä. Kalastajat olivat lähteneet kauas, niin että heitä odotettiin takaisin vasta lauantaina. Oli mahdotonta tietää tarkkaan, missä he liikkuivat; Viljon täytyi malttaa mielensä. Hän jäi istumaan Annin luo, tuli seuraavinakin päivinä ja kertoi kertomistaan. Anni ihmetteli, että merielämä lyhyessä ajassa oli muuttanut harvasanaisen Viljon puheliaaksi, katseli häntä tutkivasti ja näki ahvettuneitten, karkeitten poskien peittyvän ujolla punalla. Sitten Anni ei enää ihmetellyt eikä sanonut mitään. Hän päätti kuunnella tarkkaan, panna kaikki mieleensä ja kertoa Laineelle.

Kun kyläläiset lauantai-iltana kokoontuivat rantaan ottamaan vastaan kalastajia ja heidän saalistansa, oli Viljo kävellyt siellä jo toista tuntia. Mutta kun veneet ilmestyivät niemen takaa, ei hän voinutkaan jäädä siihen seisomaan, hiipi tyhjään kotitupaan ja istui ikkunan ääreen. Sydän löi lyömistään ja silmä tähysteli. Ne lähenevät, lähenevät yhä... Nyt! Tuossa hän hyppää veneestä... kuinka hän on punaposkinen ja notkea... hän hymyilee, tervehtii... onko hän koskaan ollut noin ihana? Mutta miksi hän äkkiä käy totiseksi, katsoo ympärilleen, vilkaisee nopeasti ylös Itärannan ikkunaan ja sitten taas poispäin, lähtien kiireesti rannalta? Onko Anni sanonut --?

Vasta aamulla he tapasivat toisensa ulkona rantakalliolla. Oli auringonpaisteinen sunnuntai, meri tyyni ja maa kuurassa. Kanervat kimaltelivat valkoisissa helmikoristeissa, ja punaiset puolat oli härmä sokeroinut. He kättelivät toisiansa kuin kaksi onnellista lasta. Kumpaisellakin oli sama tunne: kuinka me koskaan olemme voineet erota? Eikä kulunut puolta tuntia, ennenkuin he olivat sen sanoneet toisillensa, ja kun he puhuivat, puhui luontokin ympärillä.

Tuuli lehahti puuhun ja kuiskasi sille:

-- Yli mustien merien retkeilin, läpi synkimmän syksysäänkin; nyt paistaa aurinko vihdoinkin, ja luoksesi rauhaan jäänkin.

Puu humisi vastaan:

-- Minä tunnen tuttuni entisen, muut muistot huuruna haipuu; kotituulen laulua kuunnellen on täyttynyt koivun kaipuu.

Pienet laineet liplattelivat, vaipuen kallion juurelle kanervikkoon:

-- Pois toistemme tieltä kilvaten me riensimme tyhjän vuoksi; tien päätämme hellästi yhtyen saman rantakallion luoksi!

Mutta kun nuoret onnelliset katsoivat ulos merelle, joka niin aavana ja auringonpaisteisena levisi heidän eteensä, muistivat he kumpikin häntä, joka purjehti etäisillä vesillä ja varmaan ajatuksineen seurasi heitä. Laine tuli surulliseksi ja kysyi Viljolta:

-- Mitä luulet sen vaikuttavan häneen, kun hän saa tiedon?

Yhtä surullisesti Viljo vastasi: -- Erotessamme hän sanoi: "Pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun."

-- Niinkö hän sanoi? Ja minä joka lupasin hänen äidillensä, että rukoilen hänen puolestaan, että teen mitä voin hänen hyväksensä... Olihan hän minun ystäväni.

-- Minäkin olen hänen ystävänsä.

He eivät pitkään hetkeen puhuneet mitään enää. Alakuloisuuden varjo laski heidän ylitsensä, raskas tunto siitä, että heidän onnensa oli kolmannen sydänsuru.

-- Viljo, sanoi Laine vihdoin, ja hänen silmänsä näyttivät niin suurilta ja posket kalpeilta, -- luotatko minuun täydellisesti? Pidätkö minusta aina, etkö epäile ja hylkää minua, vaikka en tahtoisi vielä pian mennä naimisiin?

-- Miksi et tahtoisi? Aarteenko tähden?

-- Voisitko sinä... nyt kun hän on poissa, yksin suurten viettelysten keskellä, joista sinä äidille kerroit? Jos hän sortuisi meidän tähtemme...

-- Aina hän tulee minun tielleni! huudahti Viljo kiivaasti. -- Minua kiusataan viimeiseen asti, ja lopultakin ehkä sinut kadotan, vaikka jo ihan pitelin kiinni ja luulin omakseni. Se on liikaa, on tottakin!

-- Nyt sinä jo suutut minuun, sanoi Laine hiljaa.

-- Enhän minä sinuun suutu, virkkoi Viljo lauhkeammin. -- Tiedänhän minä, että sinä olet oikeassa, ja itse ajattelin samaa asiaa. Mutta minkätähden juuri minun aina pitää kärsiä ja kieltää itseäni? Entä jos minäkin kerran sanoisin, etten kestä?

-- Epäiletkö siis kuitenkin, etten pysy uskollisena? Laine tuli yhä surullisemmaksi. -- Niin, se on minun rangaistukseni. Mutta jos lupaan, jos vakuutan... Ellet luota minuun nyt, luottaisitko vastakaan? Silloin emme koskaan ole onnellisia.

-- Luotanhan minä... Älä vain rupea itkemään! Kauanko minun nyt sitten täytyisi olla ilman sinua? Ehkä harmaapääksi asti?

-- Oi, Viljo, olenhan minä nytkin sinun!

Hän oli liikuttavan suloinen, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viattomat, kun hän ne loi Viljoon. Ei milloinkaan Viljo ollut tuntenut itseään sellaiseksi kömpelöksi karhuksi kuin sillä hetkellä. Hänen olisi tehnyt mieli sulkea tyttö syliinsä, mutta hän ei osannut koskettaa hänen sormenpäätänsäkään. Silloin Laine itse tarttui Viljon käteen ja kuiskasi ujosti:

-- Minä luulen, että meidän ei tarvitsekaan kovin kauan odottaa... ja nythän minä vielä olisinkin liian nuori. Me rukoilemme hartaasti, että Jumala antaisi Aarteen pian palata hyvänä ja voimakkaana. Sitten perustaisimme oman kodin, kun hän on turvassa ja voi sen kestää!

IX

Meri, sinä ikinuori, ihanainen! Et väsy ja vanhene konsanaan, et voivu ja lannistu voitteloissa, ei himmene heleä hymysi, ei selviä syvyytesi arvoitus. Riehua, kuohua ja jälleen tyyntä; suurta ikävöimistä ja suuria unelmia... Rajaton pyrkimys ja rajaton rauha -- siinäkö ikinuoruutesi lähde?

Kolme vuotta oli kulunut -- Einarille ja Mailisille kolme pitkän odotuksen vuotta. Lyhyessä ajassa Einarin mustat hiukset olivat harmenneet ja Mailisin poskilta kukoistus kadonnut. Mailis oli ennustanut oikein; suru oli heidät yhdistänyt sisäisesti, sillä Einar oli murheen ja nöyryytyksen ahjossa, tuskaisten taistelujen helteessä, taipunut niitä lähteitä lähemmä, joista Mailis ammensi rauhaa. Mutta siitä huolimatta lepäsi yhä kuin suruharso yli kevään loistossa helottavan Valkaman. Aarre oli vielä poissa, missä -- ei kenkään tietänyt.

Kolme odotuksen vuotta myöskin Viljolle ja Laineelle. Itärannasta oli isäntä kuollut, suistunut kerran humalapäissään lahdella syyshyhmään. Liinu oli huono ja kivulloinen, joten Viljo nyt sai raataa joukon elättäjänä. Kyllä Kolu ja Iisakki olivat merillä, Taavetti ja Ulla palveluksessa, mutta riitti vielä kotiinkin parvi pieniä, jotka pyysivät kalaa ja leipää. Kuinka hän olisikaan voinut tarjota kotia Laineelle? Ei, vaikka Aarrekin olisi palannut, hän, jota kesä kesältä turhaan odotettiin. Viljo oli näennäisesti tyven ja tasainen, mutta raskas pilvi lepäsi usein hänen otsallansa. Laine huolestui ja sanoi hänelle: -- Vielä vuosi! Minäkin lähden työansiolle. Aarre on viipynyt kylliksi kauan, minä uskon, että hän on unohtanut. Nyt me vain hankimme vähän rahaa aluksi, ja vanhemmiltani minä saan hyvät myötäjäiset. Älä sure, kyllä sinun pikku siskosi kasvavat pian, ja siihen asti me yhdessä jaksamme pitää heistä huolta.

Laine piti sanansa ja meni Valiolle ja Sirkulle palvelukseen.

He olivat olleet jo vuoden naimisissa; olipa heillä ilonansa pieni pulska Einokin, isoisän suomalainen kaima, joka tarvitsi Lainetta, kun Sirkun hennot käsivarret väsyivät. Sirkku oli jäänyt orvoksi ja ollut aivan yksin ja turvatonna. Silloin he perustivat kodin, vaikka Valiolla vielä oli viimeiset tutkinnot suorittamatta. Heidän toimeentulonsa oli kyllä alusta aikain taattu, sillä Sirkku sai rikkaan perinnön, ja Valionkin vanhemmat varustivat poikansa mitä parhaiten. Sentähden Valion ei tarvinnut valmistuttuansakaan heti ajatella virkaa. Hän siirsi papiksivihkimisensä, osittain koska hän sitä edelleenkin arkaili, osittain ollaksensa vapaa matkustamaan mihin tie johti. Isän ja äidin äänetön, hillitty suru kalvoi ja rasitti häntä oman kaipauksen ohessa; hän tahtoi rientää Aarretta etsimään tai ainakin tutustumaan työhön merimiesten hyväksi -- nyt vihdoinkin. Sirkku luonnollisesti halusi seurata Valiota, ja niin he lähtivät, pieni Einokin mukana ja Laine hänen hoitajanansa. -- Älä ikävöi, kirjoitti Laine Helsingistä Viljolle. -- Kun palaan, vietämme häämme.

* * * * *

He matkustivat laivalla Hampuriin ja pysähtyivät sinne. Kuinka suuria laivoja! Mikä pauhu ja ihmisvilinä! Kannatti jäädä muutamaksi päiväksi tätä katselemaan ja samalla näkemään skandinaavilaisten merimieslähetystä. Suomalaisia ei ollut Hampurissa vielä siihen aikaan. -- Täältä heidän oli määrä matkustaa Englantiin ja toistaiseksi asettua Lontooseen.

Elben vesi velloi harmaanruskeana, ikävä tihrusade kostutti nokista satamasiltaa, koneet jyskyttivät raukeammin ja purjeet riippuivat lotkallaan. Oikea lokakuun tunnelma kesäkuussa.

-- Ei auta, sanoi tanskalainen merimiespastori, nyökäten päätänsä Valiolle. -- Tänään on lähdettävä etsimisretkelle, sillä illalla on jumalanpalvelus. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä heitä keskellä elämää, jota he viettävät.

Valio katsoi ikkunasta ulos sameaan ilmaan, katsoi sitten ympärilleen hauskassa huoneessa, jonka hän parhaasta hotellista oli vuokrannut, häpesi hetkellistä haluttomuuttaan ja riensi toisen huoneen ovelle, raottaen sitä hiukan. -- Hyvästi, Sirkku, minä lähden pastorin kanssa. Hän puhui rakosesta, hiljaa pienokaisen tähden. Sirkku jo hymyillen heristikin sormeansa. Kahdessa hengessä oli poikaa uneen uuvutettu, eikä tahtonut onnistua, sillä hän oli pieni itsevaltias, joka vain halusi huutaa. Laine hyräili Sirkku pyysi, että hän laulaisi kovemmin, mutta Laine ujoksui vierasta pastoria. Nyt alkoi Einon konsertti jälleen. Sirkku näytti jo melkein epätoivoiselta, ja silloin Laine voittaen ujoutensa helkähti laulamaan. Ovi kävi, varmaankin oli viereinen huone jäänyt tyhjäksi.

Mutta ovessa kääntyikin merimiespastori, pysähtyi ja sanoi Valiolle: -- Kuinka kirkas, heleä ääni! Minun meripoika raukkani ymmärtävät sävelten kieltä usein paremmin kuin sanoja. Rohkenisinko pyytää, että rouvanne illalla laulaisi heille jonkin laulun?

-- Valitettavasti ei vaimoni ensinkään laula, enkä minäkään. Te kuulitte palvelustyttömme äänen.

-- Todellako? Niin, Suomen kansahan on kuuluisa laulutaidostansa. Minua kuitenkin ihmetyttää... Onko hän aivan tavallinen oppiakäymätön palvelustyttö?

-- Ei aivan. Hän on käynyt kansakoulun ja kansanopiston, hän on hienotunteinen ja kehittynyt, meidän lapsuudentoverimme, melkeinpä seuralaisemme nytkin. Niin, ei olisi mahdotonta antaa hänen laulaa... Mutta hän ei rohkene.

-- Onko hän vakava mieleltään? Tahtoisiko hän kutsua merimiehiä Jeesuksen luo?

-- Hän rukoilee lakkaamatta yhden puolesta, joka purjehtii tietämättömillä teillä, vastasi Valio punehtuen.

Pastori palasi takaisin.

-- Kuulkaa, maisteri von Stern. Minun saamani jälkeen te puhutte tänä iltana ja hän laulaa. Satamassa on nykyään eräs suomalainenkin alus, ja ulkomaalaisissa palvelee usein suomalaisia miehiä. Me kutsumme nekin, ja kerran he saavat kuulla omaa äidinkieltänsä jälleen. Ei, ei vastustusta. Minä uskon, että Jumala on sen johtanut. Saanko puhutella tyttöä?

Laine tuli ujona ja suloisena. Hän hämmästyi, kun pastori Valion välityksellä esitti asiansa. -- Minäkö? Vieraalle miesjoukolle? Mutta pastori kääntyi päättäväisenä Valion puoleen: -- Sanokaa, että hän ajattelisi sitä yhtä, josta puhuitte, veljeä tai ystävää... Sanokaa, että hänen tulee laulaa ikäänkuin sen ystävän sydämeen, ikäänkuin rakkaimman pelastus riippuisi tästä laulusta...

Laine sävähti ja punastui, vielä enemmän kuin Valio äsken. Täynnä kysyvää ihmetystä hän loi silmänsä vieraaseen pastoriin, ja häntä kohtasi katse niin läpitunkeva ja velvoittava, että puna katosi ja hän kalpeni sen edessä. Hän ei uskaltanut kieltää, tuntui kuin korkeampi ääni olisi vaatinut häntä tottelemaan. Ei hän ehtinytkään paljon arvella, sillä samassa jo pastori kumarsi, lähtien ulos Valion seuraamana.

Sade oli kiihtynyt ja ilma oli käynyt entistä kolakammaksi. Ehdottomasti Valion mieleen johtui: kuinkahan kauan hän aikoo olla liikkeellä? He astuivat rantaa kohti, veden virtana valuessa. Raitiovaunut sulloutuivat väkeä täyteen, kävelijät kiirehtivät askeleitansa, mutta satamassa tehtiin työtä hidastamatta ja hätäilemättä, tasaisesti kuten aina. Täällä lastattiin, tuolla purettiin lastia. Miehet kantoivat laivasta lankkuja, pitkiä ja raskaita; joku hetkeksi pysähtyi, pidellen rintaansa, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas astui toisten jäljessä taakkoinensa. Sade valeli heitä, eivätkä he edes pyyhkineet pois kasvoihinsa räiskyviä pisaroita.

-- Tunnetteko muodosta, että nämä ovat teidän kansalaisianne? kysyi pastori Valiolta. -- Katsokaa tuota yhtä, joka näyttää heikolta ja väsyneeltä. Kun hän on laskenut lankkunsa paikoilleen, silloin on hyvä puhutella häntä ja kutsua kokoukseen. Kello seitsemän, jos hän ymmärtää tanskaa --; muuten kello kahdeksalta. Nyt -- rientäkää!

Ja Valio kutsui sekä häntä että toisia. Nuorukaisen silmät loistivat, kun hän kiitti, ja useat muutkin lupasivat tulla; joku oli ääneti, mutta kaikki käyttäytyivät vakavasti.

-- Nuo lienevät äskettäin purjehtineet kotirannasta, sanoi pastori. -- Merellä ja vieraissa satamissa villiydytään.

Valio huokasi syvään, muistaen Aarretta. Sydämestään hän oli iloinen siitä, että oli edes koetteeksi lähtenyt etsimisretkellensä, niin toivoton kuin se oikeastaan olikin. Ehkäpä hän kuitenkin saattoi jotakuta hyödyttää. Häntä liikutti syvästi kiitos, jonka merimiesten silmät lausuivat vielä selvemmin kuin sanat, ennenkuin hän todellisuudessa oli mitään tehnyt heidän hyväksensä. Valio ei vielä koskaan ollut tuntenut sellaista palvelemisen ja antamisen halua kuin tällä hetkellä.

-- Noilla laivoilla kävin jo eilen ja toissapäivänä, kertoi pastori, kun he jatkoivat kulkuansa toiseen suuntaan. -- Tuo on Tanskasta. Minun täytyy kohta ehtiä konsulinvirastoon, jossa miesten palkat jaetaan. Silloin muistutan heille, että vanha äiti tai vaimo ja lapset ehkä kärsivät puutetta kotona... Olen saanut lähettää tuhansia kruunuja, jotka muuten olisivat soluneet runnarin taskuun.

-- Runnarin? Nekö ovat kapakkain isäntiä?

-- He ovat huonomaineisten majalain palveluksessa ja ansaitsevat tavallisesti kymmenkunnan markkaa jokaisesta meripojasta, jonka suostuttavat mukaansa. Mutta usein ovat isännätkin liikkeellä pauloja virittämässä. Siinä paha, missä puhutaan. Tässäpä joudumme taajimpaan tungokseen.

Suuri purjelaiva oli juuri saapunut, laskien aivan lähelle laituria. Valio tarkasteli uteliaasti sekä sitä että kirjavaa ihmisjoukkoa, joka rannalla parveili. Pastori puhutteli erästä viranomaista, kääntyen sitten Valion puoleen.

-- Se on Karoliinien saarelta, purjehtii Espanjan lipun alla. Ei ole toivoa tavata sieltä pohjoismaalaisia. Näettekö noita ruskeita malaijeja, jotka kiinnittävät ketjuja paaluihin? Niin, täällä Hampurissa saa nähdä kaikkia rotuja ja kansoja. Vaan tuolla... onhan joukossa valkoihoisiakin. Tahtoisitteko odottaa hetken, minä kuitenkin ohimennen käyn kuulustamassa, olisiko siellä joku, joka minua ymmärtää.