Part 8

-- Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. -- Minä tunnen tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen. Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta ette joutuisi vahinkoon.

-- Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, -- missä olit koko yön? Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!

-- Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. -- Jättäkää se kumminkin tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?

-- Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen suutansa ystävälliseen hymyyn.

-- Niin, toisti Viljo.

-- Pikku Atlan tähden, hän sanoi makeasti. -- Kas niin, poikaseni, hyvä on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, -- laita luusi täältä ja kiitä että ne ovat eheinä!

Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän ruhvista tavaransa nouti.

Viljolla ei ollut kiirettä, koska "Pilvi" viipyi vielä vuorokauden. Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.

-- Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.

-- Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.

-- Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut "ainoan karitsasi"...

-- Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä...

-- Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, -- älä siitä kiitä! Sinä olet parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun... Älkäämme puhuko siitä enempää, en jaksa nyt... Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös Länsirantaan... Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!

Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia. Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa, niin huolissaan siitä, miten "Pilvellä" kävisi, ja sitten osaaottava Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin -- mutta synnin varjo oli seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä. Hän muisti runoilijan valitusta:

"Vuoskausia kärsimys kalvaa voi ilon tyhjän ja kurjan tähden, ja tahra, min hetken huumaus toi, ei kuumin kyynelin lähde. Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa..."

-- Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!

Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. -- Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran, nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi... Mutta minäpä näytän, etten sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!

VIII

Einar von Stern oli heti Mailisin palattua Helsingistä kirjoittanut New-Castleen, pyytäen viranomaisia tarkastamaan "Pilvi" nimistä kuunariparkkia sen saapuessa, ottamaan selkoa, oliko siinä mukana ylioppilas Aarre von Stern, pidättämään hänet kaikessa hiljaisuudessa ja kohta sähköttämään isälle. Kööpenhaminan leimalla varustettu kirje saattoi paronin ymmälle, sillä paronitar ja Valio eivät poikkeamisesta mitään tietäneet; mutta sitten hän sähkötti sinne samalla tavalla kysyen "Pilveä" ja poikaansa. Saapui vastaus, että mainittu laiva oli satamassa käynyt, mutta jatkanut matkaa propsilastissa New-Castleen. Se oli hyvä sanoma. Varmaan he olivat oikeilla jäljillä Aarteen suhteen ja saattoivat pian odottaa varmoja tietoja.

He aikoivat viipyä saaristossa, kunnes saisivat toivomansa varmuuden Aarteesta. Tänne tosin oli postin ja sähkösanomain saanti hankalampi; mutta paroni ja paronitar eivät kumpikaan nyt halunneet nähdä helsinkiläistä tuttavapiiriä, joka aina oli valmis kyselemään ja huhuamaan. Jos Aarre tavattiin New-Castlessa, aikoivat he yhdessä matkustaa sinne noutamaan hänet takaisin. Einar oli heltynyt, ja Mailis luotti rakkautensa voittoon. He päättivät myöntyä Aarteen merimiesunelmiin ja hankkia hänelle paikan taattuun laivaan, siinä toivossa että kaikki lopulta oli kääntyvä hyväksi, kun he ymmärsivät ja tunnustivat hänen halunsa ja taipumuksensa. Mailis tahtoi haudata pelkonsa ja kaipuunsa, Einar toivonsa nähdä hänet ylhäisenä virkamiehenä, joka kyllä sen ohessa huvikseen olisi saanut ohjailla kauniita kilpa-aluksia. Suuriin uhrauksiin hänkin oli valmis poikansa tähden, joka oli kallis heille molemmille.

Mutta sitten oli jäljellä vaikein pulma: Laine.

Paroni oli paljon häntä katsellut, kun hän oli Valkamassa. Hän oli kaunis tyttö ja harvinaisen miellyttävä. Vahinko, että hän oli vain kalastajatyttö. Paras ratkaisu olisi epäilemättä, jos hän talven kuluessa joutuisi jonkun vertaisensa vaimoksi -- ja sopivia ehdokkaita kyllä saattoi rahalla hankkia -- mutta suostuisiko siihen sellainen ihmeellinen tyttö, joka vastasi kieltävästi nuoren paroninkin kosintaan?

Paronitar teki työtä ylhäällä "maalauskammiossa", ja paroni istui hänen luonansa, kertoen tuumiaan. Ne loukkasivat Mailista syvästi: -- Kuinka vähän sinä tunnet kansaa, kuinka alentavia sinun ajatuksesi ovat! Etkö luule, että jaloluonteisen kalastajatytön tunteet ovat yhtä koskemattomat ja pyhät kuin sinun ja minun?

-- Niin, sanoi Einar surullisesti hymyillen, kun samassa Sirkku henkäyksen tavoin hulmahti sisälle, vaaleanvihreässä puvussa kuin lammen kaisla, -- kyllä minä paremmin ymmärrän sellaista keijukaista kuin tämä. Eikö niin, tyttöseni?

-- Mitä, setä kulta? En kuullut, mistä te puhuitte.

-- Eipä sillä väliäkään. Paroni vaihtoi keskusteluainetta. -- Pikku perhonen, mistä sinä tänne lensit? Tule tänne viereeni, tule kertomaan, mitä puuhailet. Ehkä sinun jo on ikävä?

-- Aioin pyytää tädin luonnoskirjaa katsellakseni. Kyllä se on totta, setä, aika käy pitkäksi, kun ei Valiota kuulu. Onko se mikään ihme?

-- Ihan joutavia ne hänen esitelmämatkansa, sanoi paroni. -- En käsitä, mikä into häneen yhtäkkiä on tullut. Viime viikolla hän juuri puhui, ja nyt taas. Se mahtoi onnistua hyvin, koska se on niin mieluisaksi käynyt.

-- Voi, sedän olisi pitänyt kuulla! kehui Sirkku loistavin silmin. -- En koskaan ennen ole osannut ajatellakaan, että Valio on sellainen kaunopuhuja. Hän selitti, kuinka tieto on voimaa ja kuinka jo esi-isämme etsivät syntyjä syviä. Minä innostuin niin, että olisin sen puheen vaikutuksesta halunnut vaikka lukea ylioppilaaksi, ellen olisi kihloissa. Se oli aivan liian etevä puhe ompeluseuraan.

Mailis, jonka alakuloisille kasvoille Sirkun kertomus loi onnen hetkellisen heijastuksen, pysähdytti siveltimensä ja kääntyi tytön puoleen: -- Ei milloinkaan, ei missään voi työmme olla liian etevää.

-- Sentähden kai häntä pyydettiin kirkonkylän juhlaankin, arveli paroni. -- Saattaahan Valio joskus esiintyä, mutta minusta tämä on liikaa. Noilla ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta eikä kohtuutta, ja Valio on liian hyväntahtoinen. Ensi kesänä häntä varmaan pyydetään joka viikko juhliin ja ompeluseuroihin. Kansa on nykyään niin huvinhaluista, ettei sille riitä mikään, mutta Valion asia ei ole ryhtyä sitä tyydyttämään. Hänellä on parempaakin tekemistä.

-- Niin, sanoi Sirkku kiihkeästi, -- kyllä hänellä onkin. Sillä jospa te tietäisitte... Kerronko, setä ja täti? He ovat niin tyhmiä, niin tyhmiä! Kun Valio oli lopettanut puheensa, kuulin kahden muijan keskustelevan siitä. "Eikö tuon Valkaman nuoren paronin pitäisi tulla papiksi?" kysyi toinen, ja toinen vastasi, että niin sanotaan. "Minkätähden hän sitten puhui pelkkää tyhjää koreutta eikä oikeata Jumalan sanaa?" kysyi taas se edellinen muija. Mutta toinen sattui kääntämään päätänsä, huomasi minut, tyrkkäsi toista kylkeen, ja hänkin kääntyi minua katsomaan. Sitten he eivät enää puhuneet mitään. Minä olin hirveän suuttunut ja päätin, etten kerro Valiolle, sillä hänen käy mielensä pahaksi. Ei minä kuitenkaan voinut olla kertomatta, kun kuulin, että rovasti oli pyytänyt häntä esiintymään pyhäkoulujuhlassa. "Älä mene", sanoin hänelle, "sinä olet liian viisas ja puhut liian hyvin, he eivät ymmärrä. He tahtoisivat muka puhdasta Jumalan sanaa!" Mutta voittoko arvata, mitä Valio vastasi? Hän sanoi: "Ehkä muija parka oli oikeassa. Minä koetan tällä kertaa selittää heille, että Jumalan pelko on viisauden alku."

-- Vahinko, että sinä et ollut kuulemassa, mitä he nyt kuiskuttelivat, hymähti paroni.

-- Niin, kun pääni oli kipeä eilen, ja täti arveli sen tulevan tuulesta pahemmaksi. Älä naura, setä kulta, en minä pelkoni tähden olisi jäänyt kotiin, kun Valionkin täytyi lähteä. Olihan Länsirannan Erkki perämiehenä. Mutta kyllä minä sen sanon, että nämä saaristopaikat ovat hirveitä! Onko nyt laitaa, että yhden esitelmän tähden pitää nähdä niin paljon vaivaa ja olla poissa kaksi päivää ja yö?

-- No, no, älähän pane kukkuraa; tämä päivä ei ole vielä puolessakaan. Mutta liikaa se sittenkin on, siitä olemme yhtä mieltä. Pikku morsian, pidä kiinni hänestä paremmin! Ja sitten paroni nauraen poistui. Alhaalla salin läpi kulkiessaan hän ei enää nauranut, vaan muoto kävi totiseksi ja syvä ryppy ilmestyi silmien väliin. Hän seisahtui hetkeksi pitkän seinän luo, jota koristi kaksi taulua, "meren lapset" ja "lammen lapset". Hän katsoi ja katsoi, mutta ainoastaan toista niistä. Sitten hän huokasi hyvin syvään ja astui hitaasti pois huoneeseensa, missä suurella pöydällä oli hujan hajan papereita ja purjehduspaviljongin piirustuksia. Hän silmäili niitä hajamielisenä, työnsi ne syrjään ja huokasi jälleen. Mailis saattoi innolla tehdä työtä -- aiheen tähden -- mutta hän...

Mailis maalasi jälleen kaksoistaulua. Se oli vasta niin alussa, että siitä ei saanut mitään selvää. Sentähden Sirkku otti käteensä luonnoskirjan, alkaen sitä selailla.

-- Aarre ja vain Aarre, hän sanoi osaksi hiukan nyrpeänä, osaksi leikillään. -- Miksi täti ei ole piirtänyt Valiota myös? Eikö hän tule kumpaankaan kuvaan?

-- Onko se ikävää? Sinullahan on elävä kuva, ja se on paljon parempi.

-- Täti, sanoi Sirkku epäröiden, -- pidätkö Valiosta ihan niin paljon kuin Aarteesta? Minun mielestäni sinä aina olet hellinyt Aarretta enemmän, vaikka Valio on kymmenen vertaa herttaisempi ja hienompi.

Mailisin silmiin kyynelet kihosivat. Hän vastasi hiljaa: -- Vapahtajamme sanoi: kenellä teistä on sata lammasta ja hän yhden niistä kadottaa, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä yhdeksän korpeen ja etsi eksynyttä, kunnes hän sen löytää? Sirkku, ymmärrätkö, että sellainen on äidinkin sydän?

-- Anteeksi, täti rakas, että pahoitin sinua! huudahti Sirkku katuvaisena. -- Minä ymmärrän _jotakin_ siitä, ellen täysin käsitäkään. Sinä pelkäsit jo kauan, että Aarre kerran lähtisi, eikö niin, täti? Kuinka kummallista sentään! Minä katselen tätä luonnosta, jossa hän on työntänyt venheen teloilta ja seisoo sen vieressä, katse täynnä syvintä ikävöimistä. Niin voi katsoa ainoastaan sitä, jota rakastaa yli kaiken. Sinä tiesit jo monta vuotta, että hän siten rakasti merta -- etkö tietänyt? Niin, nyt minä ymmärrän sen... Tämähän on oma kuvasi -- sinä istut portailla mustiin puettuna ja käännät kasvosi pois, pyyhkien kyyneleitä... Kuinka kaunis siitä mahtanee tulla! Mutta mitä taulun toiseen osaan on aiottu? Tämäkö? Ei, sehän on eri luonnos samasta aiheesta. Entä tämä? Niin, niin, se on oikea täydennys. Oi täti, jospa hän tulisi pian ja kuivaisi kaikki kyyneleet silmistäsi!

Nyt ne kirkkaina kiilsivät kumpaisenkin silmissä, myöskin Sirkun. Hän katseli piirrosta, joka kuvasi Aarteen kotiintuloa. Äiti seisoi verannan kaiteen luona ojentaen käsivartensa syleilyyn, ja portaita ylös riensi merimiespukuun puettu nuorukainen, valmiina seuraavassa tuokiossa heittäytymään hänen helmaansa. Siinä aivan kuin odotti jatkoa, odotti näkevänsä hänet lepäämässä äidin rintaa vasten, autuaan riemun kirkastaessa heitä molempia.

Sitä katsellessaan Sirkku unohti mielipahansa siitä, ettei kirjassa ollut Valion kuvaa. Mutta samassa hän huudahti ilosta, sillä elävän Valion ääni kuului porraskäytävästä. Samassa jo ovi aukeni.

-- Vihdoinkin, vihdoinkin! ilakoi Sirkku. -- Et usko, kuinka me jo olemme ehtineet kaivata! Nyt en sinua enää laskekaan, vaikka kuka pyytäisi ensi pyhäksi.

-- Minä luulen, että he jo saivatkin minusta tarpeeksensa, sanoi Valio. Hän hymyili, vastatessaan hellästi Sirkun tervehdykseen, mutta siinä hymyssä oli jotakin väsynyttä ja alakuloista.

-- Sinä et näytä reippaalta, Valio, sanoi Mailis tutkivasti. -- Ehkä olet pitkästä purjehduksesta väsynyt?

-- Olivatkohan he taas tyhmiä? huudahti Sirkku kiivaasti. -- Kerro pian, minä en saa mitään rauhaa. Puhuithan sinä hyvin? Kävihän kaikki onnellisesti, eikö käynyt?

-- Ei minusta ole kansanpuhujaksi, sanoi Valio surullisesti.

Mailis oli laskenut siveltimen syrjään, pyyhkinyt kätensä ja riisunut suuren esiliinansa. Aliisa neitsyt tuli ilmoittamaan, että kahvi oli pöydällä, mutta paroni oli mennyt ulos.

-- Tulkaa, lapset, me odotamme häntä ruokasalissa, ja sinä kerrot matkastasi, Valio, siellä kodikkaassa sopessamme...

He asettuivat kiinteille, kuosikkaille penkeille ikkunakomeroon, joka oli kaikkien perheenjäsenten lempipaikka. Valio huokasi: Äiti rakas, Sirkku pieni -- mitähän he hyötyivät hänen kertomuksestaan?

-- Niin, minä saavuin perille ja menin suoraan juhlapaikkaan. Ensin puhui vanha rovasti. Lämpöä ja vakavuutta siinä oli kyllä, mutta tiedättehän, ettei hänellä ole suuria lahjoja. Hartaasti kansa kuitenkin kuunteli, ja se rohkaisi minua. Varmuuden vuoksi minun ehkä olisi pitänyt kirjoittaa puheeni, mutta enhän ole sitä Helsingissäkään koskaan tehnyt. Astuin lavalle, etsin kauneimmat sanat muististani... Näin lasten liikkuvan levottomina paikoillaan, muutamat nuorista nousivat lähtemään, ja aivan edessä eräs vaimo torkkui...

-- Hävyttömät! suututteli Sirkku.

-- Älä sano niin. Rovasti oli puhunut hyvin pitkään, pienessä koulusalissa ilma kävi tukalaksi, he olivat väsyksissä, se on luonnollista. En minä ketään moiti, mutta mieleni kumminkin masentui ja intoni laimeni, sillä olin toivonut ja odottanut, että puheeni heitä kiinnostaisi. En osannut enää pitää säikeitä koossa, hämmennyin ja tempasin täytteeksi, mitä sillä hetkellä keksin. Sen olisi pitänyt tulla sydämestä, mutta sydämeni tuntui aivan tyhjältä ja sanat helisevältä vaskelta ja kiliseviltä kulkusilta. Kun olin lopettanut, oli minulla se tunne, että yritykseni oli mennyt kokonaan hukkaan: ainoastaan toinen puoli väestä oli kuunnellut, ja ne, jotka kuuntelivat, eivät siitä mitään hyötyneet.

-- Sitä ei voi tietää, lohdutteli Mailis. -- Kun hyvää tahdoit, siunaa Jumala sen varmaan ja antaa jonkun siemenen itää. Ehkä myöskin nöyryytys oli sinulle itsellesi opiksi.

-- Oli kyllä, sanoi Valio vakavasti. -- Minä opin sen, etten ole luotu tällaiseen tehtävään. En sovi puhumaan kansalle, sillä siinä on välillä juopa, jonka yli en pääse hartaimmalla tahdollanikaan. Se on yksi asia. Toinen on se, etten itse omista sitä, mitä minun pitäisi muille antaa. Äiti, älä tule murheelliseksi, minä en voi siihen mitään... mutta minun on mahdoton tulla papiksi!

-- Aina se ajatus onkin vaivannut sinua, sanoi Sirkku.

Mailis oli ensin ääneti. Sitten hän kysyi, kiinnittäen syvän katseen Valioon:

-- Miksi siis olet sitä aikonut tähänkään asti?

-- Tiesinkö sen? Sinua, äiti, minä lapsesta asti olen rakastanut ja ihaillut yli kaiken, vielä enemmän kuin isääkin, vaikka paljon ihailen häntä myös. Minusta sinä olet pappi ja taiteilija yhtaikaa... Sirkku nauraa -- mutta se on totta. Kun ajattelin elämäntehtävääni, oli aina mielessäni, että tahdoin pyrkiä äidin kaltaiseksi, ja silloin silmäini eteen kuvastui ainoastaan nämä kaksi uraa. Toinen tai toinen. Minä luulen, että olisin voinut piirtää ja maalata, jos olisin täydellä innolla ja luottamuksella ryhtynyt siihen, mutta en uskaltanut. Täytyy omistaa uskoa ja rakkautta, voidakseen jotakin. Silloin ajattelin, että helpommin kykenisin sanoissa tuomaan ilmi sydämeni kaiken kauneuskaipuun...

-- Sinunhan olisi pitänyt ruveta runoilijaksi! huudahti Sirkku.

-- Jospa olisinkin saanut! Mutta siihen ei voi ruveta, sen täytyy pulpahtaa esille. Ajatella minä voin, puhua minä voin, ja siksi uneksuin, että kokoaisin sieluni täyteen viisautta ja kauneutta ja toisin sen ilmi ihmisille.

Mailis kuunteli keskeyttämättä, mutta Sirkku huomautti jälleen: -- Minä en ymmärrä, miten sen johdosta toivoit papiksi. Sinusta olisi tullut esteetikko.

-- Kenties... Mutta syvimmällä sydämessäni asui kaunis ja pyhä kuva, jonka täydellisyyttä ikävöin. Sinä Sirkku, joka rakastat kauneutta myöskin -- etkö koskaan ole tuntenut sitä ikävää? En tehnyt sitä itselleni täysin selväksi, vaikka valitsinkin urani, sillä niinä olin sellainen kuin äiti sanoi: uneksija, joka ei ole taistellut... Sinä iltana, jona siitä puhuimme lammen rannalla, heräsi jotakin minussa. Silloin annettiin taistelun merkki.

-- Ja nytkö jo tahtoisit heittää sen kesken? kysyi Mailis hiljaa.

-- En milloinkaan, sillä sydämeni nääntyy janosta ja ikävöimisestä... Mutta voinko antaa valmista muille, kun itselläni ei ole muuta kuin kaipaus?

-- Siinä olikin vika, että koetit antaa valmista. Sinä olisit rakkaudessa antanut kaipauksesi!

Valio viipyi vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

-- Kun puhuin edellisellä kerralla, annoin sellaista, mitä omistin. Silloin en lentänyt korkeammalle kuin siipeni kannattivat, mutta niin korkealle lensin, etten tavannut kuulijaini sydämiä.

-- Sentähden, ettet tuntenut etkä ymmärtänyt kuulijoitasi.

-- Siinäpä se on! Olen koettanut, mutta en kykene.

-- Olet koettanut velvollisuudentunnosta, vaan et rakkaudesta.

Taas Valio jäi vaiti. Mutta Sirkku kysyi: -- Voiko rakkauttakin oppia?

-- Sen täytyy herätä pyhästä kipinästä, mutta me voimme lietsoa tulta.

-- Sitä kipinää ei kukaan ole antanut minulle milloinkaan, sanoi Sirkku surullisesti. -- Kentiesi sinulle, Valio. Tädillä on niin kauniita ajatuksia, ne sytyttävät.

-- En tiedä, lausui Valio tavallista kiihkeämmin. -- Minusta tuntuu kuin olisin puoli-ihminen tai kaksoisihminen; ainakaan en ole mitään selvää ja eheätä. Minussa on jotakin joka sytyttää ja jotakin joka sammuttaa.

Mailis huokasi syvään, syvään. Hänen katseensa kiintyi Einariin, joka juuri silloin astui sisälle. He olivat kaikki ääneti. Paroni katsoi kummastuneena ympärilleen, oudoksuen moista juhlallisuutta, ja nauraen hän sen keskeytti:

-- No tehän olette niinkuin kirkossa. Hyvää huomenta, Valio! Katsoppas, Sirkku, tässä sinun kaivattusi nyt on eheänä, mutta iloiselta hän ei näytä, etkä sinäkään, vaikka kahvi-Kaisakin pöydällä odottaa -- sinun ystäväsi, pikku Sirkku. Joko akat taas tahtovat viedä Valion ompeluseuraan?

Valio sävähti, niinkuin jokin olisi koskenut, ja ensi kerran Sirkku ei voinut hymyillä, kun paroni laski leikkiä.

-- Setä, niinhän sinä puhut minulle kuin lapselle. Olenko minä niin tyhmä?

-- Oho? sanoi paroni kummastuksissaan. -- Mikä sinun on ja teidän kaikkien?

-- Me keskustelimme vakavista asioista, sanoi Mailis, siirtyen pöydän ääreen. Hänen kätensä värisi, hän ojensi kahvikannun Sirkulle, joka ryhtyi emännöimään.

Paronikin kävi heti hyvin vakavaksi. -- Aarteestako?

Valio pudisti päätään.

-- Kyllä minä olen häntä paljon ajatellut, vaikka en usein puhu hänestä. On ihmeellistä, kuinka vieraat me olimme toisillemme. Sekin on suuri suru, joka sydäntäni painaa.

-- Te olette niin eriluonteiset, sanoi paroni. -- Sinä olet perinyt enemmän äidiltäsi, Aarre minulta.

-- Eipä, päinvastoin, arveli Sirkku.

-- Kuinka niin? Aarrehan on reipas ja iloinen niinkuin minä, ja Valio -- kuuleppas, nyt sanon hänestä jotakin kaunista! -- niin, hän on runollinen, miettiväinen, syvämielinen... Keltä se lienee perintöä? Ei minulta.

-- Mutta Valio on ylimys, selitti Sirkku. -- Me puhelimme siitä juuri. Hän tahtoisi mielellänsä rakastaa kansaa, mutta se on hänelle vaikeata niinkuin minullekin. Nyt minä käsitän syyn.

-- Ja minäkin, sanoi Valio äänellä, joka sointui syvästi surulliselta. He nousivat pöydästä, ja Valio heti poistui Sirkun seuraamana.

Mailis ja Einar jäivät kahden. Einar tunsi vakavaa painoa ilmassa, ja Mailis seisoi katsellen ulos ikkunasta, taistellen sydämessään, peläten ja halaten tilinteon hetkeä. Niin, sen täytyi tulla -- lasten tähden. Hän kääntyi hitaasti, lausuen hellimmällä äänellänsä, jossa kärsimys värähteli:

-- Sopusointu ja epäsoinnut -- sano, kuinka ne voivat yhtaikaa olla olemassa? Sinä et ollut täällä, kun Valio murehtien valitti, että hänessä kaksi maailmankäsitystä taistelee eikä hän löydä eheyttä. Miten on Aarteemme laita? Purjehtisiko hän nyt vieraita vesiä, jos ristiriidat eivät olisi häntä ajaneet? Ne vastakkaiset voimat eivät ole hyvä ja paha, sillä sellainen taistelu käydään joka sydämessä. Tämä on jotakin toista.

-- Niin, sanoi Einar äkkiä ja päättäväisesti, -- luuletko, etten ole alkanut sitä aavistaa? Minä tahdon säästää sinut sanomasta, mitkä voimat heissä taistelevat: _sinä ja minä!_

Mailis hämmästyi. Sitten mielenliikutus ankarana hänet valtasi, ja kietoen kätensä Einarin kaulan ympäri hän purskahti itkemään.

-- Ja kuitenkin me rakastamme toisiamme niin paljon! Einar, Einar, mitä tästä on tuleva?

-- Mitä tulee köydestä, jota kaksi tempoo eri suuntaan? Toinen tai toinen voittaa, vetäen sen puoleensa.

-- Tai köysi katkeaa... Einar, voitko sen sallia?

-- Enkö minä saattaisi kysyä samaa? Sinä vieno Mailis, joka kuitenkin olet niin itsenäinen -- tahtoisitko, ettei miehesi olisi mikään luonne, että hän olisi -- nolla vain?

Mailis ei ehtinyt vastata, kuului koputus ja Aliisa neitsyt toi sähkösanoman. -- Kaksi miestä tuli veneellä manterelta, hän kertoi. -- He ovat soutaneet niin, että huohottavat väsymyksestä.

Paroni kalpeni. Sitten veri palasi hänen kasvoihinsa, jotta posket polttivat kuin tulessa. Hän viittasi Aliisaa poistumaan:

-- Mene, anna heille ryyppy tai muuta, kunnes saavat maksunsa -- no, joudu nyt!

-- Aseta kahvia heille, huusi Mailis hänen jälkeensä. Itse hän ei ymmärtänyt, kuinka sai sanotuksi sellaista jokapäiväistä. Hän vapisi niin, ettei hän olisi voinut avata sähkösanomaa, mutta sen tekikin Einar kuumeisena, hätäisenä.

"New-Castle, England. 'Pilvi' saapunut. Von Stern _ei_ mukana. Ilmoitetaan lähteneen Kööpenhaminasta Austraaliaan."

He katsoivat toisiinsa tyrmistyneinä, aivan kuin ukonnuoli olisi heihin sattunut. Tuntui mahdottomalta käsittää, että kaikki toivo nyt oli turha, että he täydellä todella, auttamattomasti olivat Aarteen kadottaneet. "Köysi katkeaa"...

Tavallisesti Mailis ei rukoillut miehensä läsnäollessa, sillä hän tunsi sen Einaria vaivaavan. Nyt hän ei mitään kysynyt eikä ajatellut. Hän vaipui vasten ikkunapenkin kulmaa ja peitti kasvonsa patjaan, huoahtaen tuskassa kerran toisensa perästä: