Part 7

Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi ruotsinkielellä, jota hän osasi: -- Ensikertalainen! Valli katsoi toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui vallatonta iloa.

Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen, mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. -- Nyt nousen... Mitä? Jalat eivät kanna... Huone pyörii... Mitä minä sain? Kuule sinä, mitä minä sain?... Aarre hapuilee, yrittää ravistaa ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa... Sitten hän ei paljon muistanut, mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle... Hän astui pari askelta, hoipertui... Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin hukkunut, sillä pyörteet kohisivat... Nyt joku huusi, kun näki hänen vajoavan... Aarre, Aarre! Kuka huusi _sitä_ nimeä? Joku liikutti, joku nosti... Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo Rantanen ja hukkunut syvän meren pohjaan...

Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin, aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.

VII

Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio, puhtaat, valkoiset lakanat -- ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä? Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti, Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.

-- Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.

-- Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.

Aarre ei voinut sanaakaan lausua.

-- Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. -- Sehän on yksinkertainen asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen "Pilveä", vaikka myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että "Pilvikin" tuli tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.

-- Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo, auta minua! Mutta ensin -- missä minä olen nyt?

-- Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.

-- Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en muista, joko suunnittelin jotakin...

Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan. Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.

-- Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?

Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista "Pilvellä". Hän virkeni kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. -- Viljo, Viljo, auta minua pelastumaan sieltä!

Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi -- kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.

Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu...

_Hän_ voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa, nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin tunsi. Aarre oli oikeassa, "Pilvi" ei ollut hellän, hyvän kodin kokemattomalle suojatille mahdollinen.

-- Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo...

Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun ne kolme sanaa mainittiin -- koti, äiti, Laine -- silloin hän vasta selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon, joka rajuna puhkesi.

-- Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen... Voi minua kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta puoleksi vain... Se on hirmuista!

Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.

-- Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää, joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin -- sillä heidän yksin oli synti ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli toinen -- en minä... eikä minun tahdostani... Mutta Viljo... se on kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä kestää... Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin! Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis tapahtui?

-- _Yhden lasin tähden_, vastasi Viljo.

Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen; äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään ajatellut, että "yksi lasi" hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.

Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa. Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:

-- Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta nyt se on myöhäistä... Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä iltana. Siinä nyt ollaan.

-- Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?

-- Ei, ei ensinkään... Viljo epäröi jatkaessaan: -- Tahdoin alusta asti pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä muutakin... Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista...

-- Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. -- Nythän se juuri mahdollista onkin. Sillä kotiin... ei, ei, Viljo... Ei nyt! Minä en voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä... enkä... Jumalan kiitos, että pääsen matkaan -- kauas, kauas pois! Mikä laiva se on? Milloin --?

-- Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. -- Teidän pitää syödä nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.

Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi. Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen syväkatseisen miehen -- sen, jonka olento oli niin velvoittava ja kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen -- ja mitä lienee kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!

-- Viljo... minulla ei ole yhtään penniä...

-- Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra --

-- Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre vain. Niin, se nimenmuutos -- miten siitäkin suoriudumme...

-- Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.

-- Aarre Rantanen, Viljo Rantanen -- kaksi veljeä. Sopiiko niin?

-- Hyvä. Muista sitten myös, etten ole "herra" enkä "te"!

He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.

-- Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.

Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään häntä -- sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin, kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat kadulla kulkemassa satamaa kohti.

-- Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. -- Kerroinko, että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä lähestyä, en mistään hinnasta -- mutta eikö ollut ihmeellistä kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?

-- Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.

Aarteen täytyi ihmetellä Viljon älyä ja käytännöllisyyttä. Hän oli vasta muutaman päivän ollut Kööpenhaminassa, ja kaikesta hän oli jo ottanut selvää. Ensikertalainen suuressa maailmankaupungissa, ymmärsi tanskaa huonosti ja puhui ruotsia väärin ja kankeasti, kuten useimmat hänen kotipitäjässään, ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen rajaseudussa -- ja kuitenkin hän tuli toimeen kuin tottunut matkustaja, ja kartan avulla, jota hän kadunkulmissa levitteli tuon tuostakin, hän reippaasti kuljetti Aarretta "Diana" laivalle, johon hän oli saanut paikan.

-- Nyt tiedän, huudahti Viljo, kun laiva jo näkyi. -- Sinun papereistasi me sievästi raapimme pois etunimen ja panemme omasi sijaan. Sillähän asia on suoritettu!

Aarre innostui, he kääntyivät takaisin kappaleen matkaa, asettuivat rähmälleen erään satamasillan portaalle ja ryhtyivät toimeen. Viljo antoi terävän puukkonsa, Aarre keveämmin käsin suoritti työn. Ihmisiä kulki ympärillä edestakaisin, ja joku heitti oudoksuvan katseen molempiin nuorukaisiin, mutta enimmät tuskin huomasivatkaan heitä, sillä rantajätkiin he kyllä olivat tottuneet. Pienessä, kurjassa satamakahvilassa Aarre kirjoitti nimensä Williamin sijalle, taitavasti matkien vierasta käsialaa. Sitten he olivat valmiit.

Kuinka "Diana" oli uljas ja mahtava, kuinka toisenlainen kuin "Pilvi" pahanen, joka sentään ei ollut lajissaan huono sekään! Kapteenikin teki erittäin hauskan ja edullisen vaikutuksen. Ensin hän kyllä närkästyi, kun ehdotettiin vaihtoa vielä kerran, mutta hän leppyi pian, Viljon puhuessa suoraan ja totuudenmukaisesti, miten asiat olivat.

-- Herra kapteeni, minä pyydän, että ottaisitte hänet huostaanne. Pieni palkka riittää aluksi, kunnes näette, kuinka hän tulee toimeen. Pääasia on, että hän pelastuu huonosta seurasta ja vaikeista oloista, joita hän ei kestä, sillä hän on hienon perheen poika-... Hän on lähtenyt merelle, koska hänen ylhäinen isänsä ei sallinut hänen kihlata tyttöä, jota hän rakastaa. Ristimänimi papereissa on oikea, mutta sukunsa tähden hänen täytyy pitää vierasta liikanimeä. Niin, se on minun nimeni, minä olen häntä auttanut. Herra kapteeni, teette suuren hyväntyön, jos otatte hänet vastaan ja suojelette häntä kaikesta pahuudesta... Kotiinsa hän ei kumminkaan palaja.

Punehtuneena, ääneti ja häpeillään Aarre kuunteli Viljon selvityksiä, mutta samalla hänen tuli hyvä olla, ikäänkuin hän olisi vapaaksi päässyt, kun valheiden verkkoa hänen ympäriltänsä revittiin rikki. Kapteeni katseli tutkivasti nuorta tarjokasta, kun Viljo mainitsi suojelemista pahasta.

-- Juotteko? hän kysyi kääntyen Aarteeseen.

-- Ei hän sitä tee, riensi Viljo Aarteen puolesta vastaamaan. -- Eikö totta, Aarre, sinä lupaat kapteenille, ettet väkevän pisaraa pane huulillesi koskaan?

-- Lupaan, vastasi Aarre syvästi liikutettuna.

-- Olkoon menneeksi, sanoi kapteeni ojentaen kätensä. -- Te tulette siis toverinne asemesta, jos saatte eron entisestä palveluksestanne. Mutta tämä on viimeinen vaihdos, johon suostun, hän lisäsi leikillisesti. -- Muuten ehkä saisin ennen iltaa kymmenesti miehiäni muutella. Nuori mies, nyt saatte pitää hyvänänne, ei auta! Rientäkää heti entiselle laivallenne. Puolentoista tunnin perästä teidän tulee olla konsulaatissa.

Aarre kumarsi kohteliaasti. -- Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli näin onnellinen. --

He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.

-- Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt menet minun viheliäiseen "Pilveeni" kärsimään. En voisi ottaa niin suurta uhria vastaan, ellei --

-- Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu minulle...

-- Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin "Pilvellä". Ehkä kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.

-- Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen käsivarresta. -- Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!

Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän vastasi:

-- Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.

-- Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä -- Ja Viljo työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. -- Niinkö? Niinkö? Voi Jumala, armahda meitä!

Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan. Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen, juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.

-- Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään tietäneet näinä vuosina... Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi, miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä -- ja sinä sanot, että "Pilven" kapteeni --

-- Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän. Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. -- Se on kohtalon rangaistus, minä en voi välttää. Mutta yksi asia --

-- Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin... Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi armahtanut minua...

-- Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se on suuri säästö hänelle.

-- Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen. Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.

-- Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera Atlan tähden, niin onhan sinulla --

-- Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. -- Sinä paroni, rikas lellipoika, ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi, kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti... Siitä ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten säästäisin itseäni?

-- On paras kuitenkin -- Laine.

Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä. Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa... Mutta tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei, hän ei sitä kestäisi. "Meren tyttö" yksin Länsirannassa, valkoisten uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen, siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan -- se oli kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen rakkaaksi -- ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään hänen luoksensa -- mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä... Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin. Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.

-- Sinä mainitset minulle hänen nimensä -- sinä! Tiedätkö, mitä hän oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki...

-- Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.

-- Ei, ei vielä -- tiedän senkin. Mutta _minulta_ sinä hänen sydämensä varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon, joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka raukallekin... Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...

Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän puhui.

-- Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat -- ja hän?

-- Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle...

-- Niinkö se siis kuitenkin oli... Minä luulin, että menehtyisin, jos saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot... Viljo, Viljo, sinä nimität itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!

-- Aarre!

-- Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois...

-- Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken tasapainon.

-- Nyt minä suostutan "Pilven" kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain -- ja sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon...

Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa, luonnottoman hiljaa.

"Pilven" kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William Rantanen, joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.

-- Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.