Part 6

Aarre oli hyvin väsynyt ja nukkui pian epämukavuudesta huolimatta, mutta uni loppui lyhyeen, sillä varhain joku survaisi häntä kylkeen, ilmoittaen että oli aamukahvin aika. Kello neljältä piti olla työssä jälleen. Se oli virkeätä, hauskaa puuhaa. Korjailtiin purjeita ja vanttiportaita, tervattiin köysiä, öljyttiin mastoja ja valkaistiin raakain neniä. Aarre sai käskyn kiivetä mesanimaston latvaa maalaamaan, ja hän oli iloinen kuin koulupoika, pyrkiessään ylös maaliastioineen.

-- Varo, ettet kupsahda sieltä kuperkeikkaa, huusi Valli. Mutta Aaretta ei pyörryttänyt vähääkään. Hän teki työnsä ripeästi ja pysähtyi vain joskus luomaan pitkän silmäyksen aavalle, viheriänhohteiselle merelle.

Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa! Nyt hän oli valmis vastamaan meren lemmenlauluun:

-- Sua rakastan! Muistot on muistoja, kaikki ne heitän, mennyt on mennyttä, helmaas ne peitän, meri, morsian! -- --

Aamupäivän lepovuorolla miehet jatkoivat kesken jäänyttä yöunta, mutta iltapäivällä enimmäkseen istuskeltiin ruhvissa tupakoiden ja pitäen hauskaa. Aarre oli usein saaristossa kalamatkoilla laskenut leikkiä iloisena poikana muiden joukossa, ja nytkin hän lyöttäytyi tovereittensa pariin, koettaen unohtaa epämieluisan vaikutuksen, jonka heidän puhetapansa ensi kuulemalta oli tehnyt häneen. Hän oli paljon hilpeämmällä mielellä tänään ja näki kaikki asiat paremmassa valossa. Kapteenikin oli pysynyt kajuutassansa suurimman osan päivää eikä ollut häntä kiusoittanut inhottavalla pöhönaamallaan.

Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista, Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät, joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen, huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja. Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun, Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui. -- Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja sielläkin... Voi sun --

-- Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.

-- Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. -- Minulla on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin hyvittelee -- ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, -- niin, eikö kannata, vai mitä?

-- Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja kapinassa.

Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa. Hän kysyi "timperiltä" ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. -- Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen, kyllä hän nyt itse saa housuillensa!

Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen täytyi ajatella: -- Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin, kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan. En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.

Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen, tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään, toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa "vasemman puolen" miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.

-- Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. -- Se on ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?

Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti koko lepoajan hänen kanssaan.

Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat päätänsä. -- Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön ottamaan "tuulennostoryyppyjä". Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että

"En minä meripoika rimputtele, vaan laulan minä heliästi --"

-- No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. -- Sinäkin, herrasmies, eikö kelpaa?

Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona, aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli juonut jonkun pisaran.

-- Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: -- Minä jo join.

-- Mokomaa juomista! huusi Nilsson. -- Se on niin hemmetin pyhä, että jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa --

-- Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen pöytänsä äärestä.

Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi... Oli hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin --

Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. -- Kippis! hän sanoi mahdollisimman iloisesti. -- Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.

Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti, mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.

Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.

-- Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien tähden kaikkein vaarallisimpia...

Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: -- Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt... Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin menee... No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske...

-- Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja melun. -- Tulkaa! Joutukaa!

Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle, katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä, sanoen "Jaakko parka", ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja; kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet? Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen kuin hän olikin.

Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät. Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa. Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna, joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta, kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla. -- Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut kaikissa säissä? hän ajatteli.

Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin, tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?

"Suojaa mun eksynyt lapseni, jos millä hän tiellä lie..."

Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut aikaan: äidin rukous.

Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni. Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.

Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan, ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.

-- Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi. -- Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi...

-- Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.

-- Äiti on köyhä ja meitä on monta... Minä en voi olla kotona enkä minä tätä kestä... Voi, jos saisin kuolla!

Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.

-- Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.

Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. -- Oletteko te uskovainen? hän kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.

Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä väistää.

-- Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. -- Ei, en minä ole...

Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä. Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti, että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.

Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle; ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta: -- Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys, että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.

Aarre selvisi pyörryksistään ja juoksi paikalle. -- Jaakko, sinä täällä?

-- Minun tuli vilu, koetin liikkua...

-- Sinä et voi kiivetä prammiin, minä menen. Samassa Aarre jo kiiti ylös.

Mutta kapteeni suuttui; hän oli nyt jälkihumalan pahalla päällä. -- Vai et sinä tottele, Ahvenainen? Ylös heti! Kyllä siellä kolmellekin on tekemistä. Vai pitääkö sinua köydenpätkällä opettaa työhön?

Myrskyn kohinalta Aarre ei kuullut, mitä kannella puhuttiin, mutta kun hän katsoi alas, näki hän kauhukseen Jaakon kiipeämässä. Hän koetti huutaa, mutta myrsky tukahutti äänen. Äkillinen tempaus kallisti laivaa, poika horjui, kädet heltisivät, kuului huuto: "Herra Jeesus!" -- pyörteet kuohuivat, eikä Jaakkoa näkynyt enää. Seuraavassa tuokiossa laiva oli jo monen sylen päässä siltä paikalta.

Aarre ryntäsi alas kuin poissa suunniltansa. Silmät säihkyivät hän huusi kapteenille vasten kasvoja: -- Murhaaja! Te olette murhaaja!

Kapteeni tukahutti hämärät tunnonnuhteet raivoon, joka puhkesi kuin villieläimen. -- Sitokaa kiinni tuo mies! hän kiljui käheästi. Aarre seisoi uljaana ja uhkaavana eikä pelännyt; hän olisi sillä hetkellä antanut lyödä itsensä kuoliaaksi ennemmin kuin vaiennut. Mutta koko miehistö oli järkytetty eikä kukaan liikuttanut kättänsä, ei edes Nilsson. Toiset seisoivat mykkinä kauhistuksesta, toiset mutisivat synkästi keskenään. Vihdoin timperi astui esiin.

-- Siunaus nyt on luettava, hän sanoi vesissä silmin.

-- Tahtooko kapteeni kirjan? kysyi vasemman vuoron matruusi.

-- Käske perämiestä, vastasi kapteeni, kirosi ja kääntyi pois.

Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien kuin huonoa konetta vääntämällä: -- "O sinä kaikkivaltias, laupias ja ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt, että hänen kuoleman pitää..."

Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä "Pilvestä".

Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.

-- -- "Merehen meiltä ruumis tää nyt jääpi hautanansa, mut Jeesus Kristus herättää sen sieltä aikanansa. Kun kaikki kerran koottu on etehen Herran tuomion, hän myös on silloin kanssa -- --"

-- Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli synkkä ja kapinoiva. -- Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain ajatustensa juoksua. -- Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi... Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on hyvä olla...

Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä, jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua, pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä, kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi -- kuinka petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn tukehduttava morsian!

Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.

Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia, iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.

Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan -- neljä vuorokautta, ei enempää. Valkamasta Kööpenhaminaan -- ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut toisen verran.

Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. -- Ja konjakkia! huusi Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta ei se oikein maittanut. -- Illalla menemme maihin ja sitten latkimme, vakuutti Nilsson.

Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan. Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan; täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata menneet vaivat.

Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui "Pilveen" ja puhutteli väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre joutui hänen kanssaan puheisiin. -- Tervetultua, odotan teitä varmaan, hän sanoi sydämellisesti. -- Jumalan rauhaa, nuori ystävä!

Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi. Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. -- Ei, ei se ole mahdollista, niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin merimiehet.

Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti, elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut. Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella, mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan. Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin riveihin.

-- Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää minua...

Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa, hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo -- joka oli särkynyt ainiaaksi...

-- Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma "meren tyttöni"!

"Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan me lasna leikimme rakkahasti. Ah, luulin leikin sen jatkuvan vanhuuden päivihin asti..."

Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan toria kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä erityinen varjelus? Kenties... Mutta sitten nousi voimakkaana toinen ajatus: -- Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!

Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva, "Bethel", tanskalaisen merimieslähetyksen "kirkko". Hän alkoi epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että syvä, vakava katse kiintyi häneen. -- Tuo mies ei päästä minua, hän kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset sanat: "Mestari on täällä ja kutsuu sinua", samalla kuin hän huomasi käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän löi rauhattomana -- mutta hän ei tahtonut, hän _ei_ tahtonut... Sillä kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten...

Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa; niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua siitä!

Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa "Bethelistä", kun hän huomasi Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja merimiesten ilopaikkoja.

-- Kas, kas, sanoi ylipursimies. -- Meidän siveä, kiltti poikamme kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme hänen istuvan kirkossa!

-- Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. -- Tule mukaan saamaan ryyppy, joka vahvistaa!

-- Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi kestävänsä lasin, kaksikin.

Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä. -- Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa. Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. -- Etkö muista, silloin Hampurista tullessa? Se oli -- Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.

Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin. Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta, että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. -- Yksi lasi, hän päätti. -- Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.