Part 5

-- Täällähän minun kilpaveljenikin on, ilvehti matruusi Aarteelle. Mutta Aarre ei pilaan vastannut, hän tunsi pelkkää harmia ja inhoa.

Alettiin avata purjeita, päästellä köysiä, hilata ankkuria. Virkeä koillistuuli puhalsi, purjeet nostettiin, ja illan hiljaa hämärtyessä "Pilvi" leijaili sinisestä salmesta kohti etäisiä ilmanrantoja.

Samaan aikaan juna tulla puhisi Helsingin asemalle. Siitä astui hätäisesti ulos kalpea rouva nuoren ylioppilaan saattamana. Mailis ja Valio saapuivat -- liian myöhään.

V

Voipiko rakkaus haihtua, kun se on täyttänyt rinnan? Voivatko tuntehet vaihtua aaltona lahden pinnan?

Ehkäpä voivat -- ehkä ei. En sitä tiedä nytkään: Ehkä mun lempeni tuuli vei -- taikka en lempinytkään!

Tunnetko ristiaaltoset salmien läikkehessä? Kenpä tutkisi tuntehet nuoressa sydämessä!

Laine istui rantakalliolla illan rauhan vaipuessa yli meren ja maan. Kaikki unelmoi hänen ympärillänsä, ja hän unelmoi itsekin. Luonto kertoi sydänten satua:

-- Nuori koivu kasvoi meren rannalla, ja meri oli jäässä pitkän talven. Silloin tuuli lensi koivun luo laulamaan kotoisia säveleitä. Koivu kuunteli, sillä hän rakasti laulua, mutta vähin hänestä tuntui, kuin sävelet olisivat olleet liian tuttuja ja tavallisia. Unelmana hän muisti toisen laulun, joka kauan sitten oli vaiennut. Se oli vetävä, salaperäinen, uljas kuin kotkan siipien souto ja hellä kuin kevätpäivä lapsuusaikoina. Mutta siitä oli kauan, se unohtui enemmän ja enemmän. Ja aurinko paistoi, ja tuuli lauloi yhä tuttavammin. Silloin koivu eräänä aamuna heräsi ryskeeseen ja solinaan. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka heikoksi oli jää käynyt, ja nyt oli yön myrsky murtanut sen. Outo, kertomaton sävel alkoi soida -- outo ja tuttu kuitenkin, koivun unelmien kaihottu sävel. Suuri meri lauloi. Koivu kumartui kuin lumottuna kuuntelemaan eikä kuullutkaan enää muita ääniä, ei kotituulenkaan, joka koko talven uskollisesti oli laulanut hänelle. Päivä lämmitti, lehti puhkesi, oli kesä jälleen. Pohjolan kesä on lyhyt... Kerran aallot korkeina kävivät, löivät yli partaan, huuhtelivat koivun juurta. Ei koskaan koivu unohda sitä myrskylaulua... Meri tahtoi vetää hänet helmaansa, upottaa iäksi aaltojen säveliin. Koivu vapisi ja vastusti. Kotituuli, hyvä tuuli, auta, käännä aallot! Mutta se vihelteli kuin pilkaksi eikä kuunnellut. Yksin täytyi nuoren koivun taistella ja voittaa...

Laine kohottausi hiukan kallion kanervapeitteeltä, luodakseen suuret, surulliset silmänsä merelle.

-- Voi ajattelematonta koivu raukkaa, joka eli hetkessä eikä kysynyt muuta! Ei koskaan hänen mieleensä johtunut, että meri kerran avaisi sylinsä ja pyytäisi laulujensa palkkaa... Eikö se tuottanut riemua silloin? Miksi koivu ei tahtonut? Ah, niin suuri, niin syvä oli meri, niin mahtava, että pyörrytti... Se oli lähellä ja kaukana sentään, niin kaukana kuin pilvi lintusesta, kuin tähti metsän latvoista. Koivu ei koskaan olisi voinut vaipua meren syleilyyn irtautumatta juurineen, kuihtumatta, kuolematta...

Hiljainen ilmanhenkäys värähti yli uinuvan luonnon. Tuuli! Kotoinen tuuli!

Laine havahti unelmistaan, ja sydän tuntui äkkiä keventyvän, kuin taakka olisi pudonnut pois. Oliko tämä nyt järkevää? Reipas kalastajatyttö ei saanut heittäytyä haaveiden valtaan. Ja hän puisteli kerran palmikoitansa ja lauloi jotta kalliot kajahtivat:

-- Tuttava tuulonen, rientäös, riennä, valkaise oksani, aurinko armas, välkkyös, rannan vuori! Ilmojen keinuhun vihreät lehvät! Laulua täynnä on maailma sentään, riemukas mieleni nuori!

Hypellen hän joutui kalliolta alas. Isä ja äiti jo varmaan odottivat levolle, täytyi rientää.

Kuka tuli vastaan tuolla? Viljoko? Laine asteli vielä kiireemmin ja iloisemmin. Mutta Viljon muoto ei ollut iloinen, se oli yhtä jäykkä kuin viime aikoina tavallisesti.

-- Sinä lauloit, hän sanoi. -- Minä kuulin ja tulin sanomaan hyvästi.

-- Miten niin? Mitä tarkoitat?

-- Sain Atlalta kortin. Nyt minun tulee lähteä heti yöllä.

-- Mutta sano, menihän "Pilvi" silloin, kolme päivää takaperin? Eikö mennyt? Ja Aarre? Kuinka sinä siis --

-- Ota selvää siltä, jota se koskee. Ensi yönä lähden minä enkä vastaa muista kuin itsestäni. Mitä siitä huolisit, lähdenkö "Pilvellä" vai millä. Hyvästi nyt, Laine.

Hänen äänensä oli kova ja karkea, mutta se ei tuntunut oikein varmalta. Sen kovuus oli sitä laatua kuin louhikon, jonka lomasta lähteensilmä joka hetki on pulpahtamaisillaan esille.

Laineen olennosta oli ilo jo paennut. Se oli ollut kuin päivän pilke sumusäällä.

-- Anna anteeksi, että olen pahoittanut mieltäsi, hän sanoi hiljaa.

-- Eihän sitä tarvitse anteeksi pyytää, vastasi Viljo.

-- Voi, älä puhu minulle tuolla äänellä! Etkö voi leppyä enää milloinkaan, rakas Viljo? Ensin lähti Aarre ja nyt sinäkin tahdot lähteä, ja sitten on yhdentekevää, onko kesää vai eikö...

Silloin Laine näki Viljon silmissä tulen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt. Se oli loukatun ylpeyden ja ylenkatsovan miehekkyyden leimu, joka katkeran kirvelevänä leiskahti hänen ylitsensä.

-- En minä hätävaraksi rupea, sanoi Viljo kääntäen selkänsä. Ja sitten hän meni. Louhikon lähteensilmä oli tukkeutunut. Eikä tyttö voinut muuta tehdä kuin suuressa tuskassa seisoa paikallaan, katsoen hänen jälkeensä.

-- Voi Viljo, Viljo, kuinka kipeästi se koski... Jumala antakoon sinulle anteeksi! Hänestä tuntui kuin sydän olisi tahtonut pakahtua.

Silloin alkoi rannalta kuulua laulua. Se lähti Länsirannasta päin ja eteni, hukkuen kartanon puolelle metsään.

-- "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille..."

Kuka lauloi? Äiti. Niinhän he aina laulelivat kilvan kuin lintuemo ja poikanen vihreillä oksilla. Ehkä se oli iltakutsu, ehkä äiti etsi häntä. Mutta hän ei voinut vielä tulla, ei tällä hetkellä... Kiitos, äiti, laulusta kuitenkin!

"_Siell'_ ei merta pauhaavaa!"

Nyt Lainekin vasta tunsi, mitä ne sanat sisälsivät. Kiihkeästi itkien hän nojautui kallion kylkeen. Oi ihanaa aikaa, jolloin ei enää ero eikä erehdykset eikä mikään myrsky ota rauhaa pois!

-- Jumala, anna anteeksi minulle myöskin, sillä minäkin olen syntiä tehnyt. En tahdollani, en, en, vaan tietämättäni ja ymmärtämättäni. Minä olen Laine, meren tyttö, niinkuin Aarre sanoi, ja minä käsitän hänen tarkoituksensa. Minua pelottaa... Voi, kunhan se ei olisi onnettomuuteni -- minun ja muiden...

Hän muisti runon, jonka joku oli kirjoittanut hänen muistokirjaansa kansanopistoaikana:

"Sydän sulla on aallon lainen, niin lieto ja läikkeinen, vaan helmiä katkoksissa on syvyydessä sen."

Voi sitä huoletonta, raitista, vapaata "aaltosydäntä"! Oli jo tosiaankin aika etsiä sen syvyydestä helmet, jos niitä löytyi.

-- Jumala, minut on opetettu tulemaan tykösi. Olisin tahtonut olla sinun hyvä lapsesi, ja nyt huomaankin, että sydämeni ei ole vakaa, niinkuin sen tulisi olla! Se oli niin kaunista, mitä runossa sanottiin helmistä... Hyvä Jumala, tee minun sydämeni sellaiseksi... sinun helmeksesi!

Hän nosti päänsä käsien varasta ja huomasi hämmästyen, että oli jo melkein pimeä. Mitä ajattelivatkaan isä ja äiti, kun hän näin kauan oli viipynyt? Juoksujalkaa hän kiiruhti kotiin.

Vanhemmat puhuivatkin hänestä juuri, vieläpä niin innokkaasti, että unohtivat oudoksua hänen poissaoloansa. Annin laulaessa Erkki oli tullut kartanon leikkuupellolta, mieli kovin kuohuksissa.

-- Oletko sinä kuullut, minkätähden Aarre herra lähti pois? hän kysyi tiukasti.

Anni säikähti. Hän ei ollut uskaltanut kertoa Erkille. Varmaan hän siinä oli pahasti tehnyt.

-- Oletko _sinä_ kuullut? kysyi hän vuorostaan, luoden pelokkaat silmänsä Erkkiin.

Silloin Erkki alkoi kertoa. Paronitar ja Valio herra olivat tulleet Helsingistä, ja paronitar kuului olleen hyvin suruissaan ja itkeneen paljon. Paroni oli ollut synkkä ja totinen, ja Aliisa neitsyt oli kuullut oven takaa, että he olivat valittaneet Aarre herran karkaamista. Karannut hän oli eikä sukulaisiin lähtenyt! Johan sitä heti vähän supistiin, mutta nyt se tiedettiin, vaikka paroni ja Sirkku neiti olivat puhuneet toisella tavalla. -- Mikä hänen karkaamaan pani? oli Erkki kysynyt. Silloin miehet olivat vaienneet, akat katsoneet toisiinsa ja tytöt tirskuneet. Erkki ei ollut viitsinyt udella sen enempää; mutta sitten Länsirannan Janne, joka taas oli juonut, oli tullut aivan hänen nenänsä eteen ja härnännyt:

-- Oliko se nyt sen parempi, oliko? -- Mikä? kysyi Erkki. -- Janne, tuletkos siitä, oli joku toinen sanonut ja koettanut vetää häntä pois. Mutta Janne otti vastuksen ja rupesi puhumaan "Länsirannan röökinästä, joka jäi kuin nalli kivelle". -- Ei meillä ole mitään röökinää, sanoin minä. -- Mikä se sitten on? sanoi Janne. Ja taas tytöt virnistelivät ja tirskuivat, Sanelma ylinnä, se Mäentaustan pieni räpätäti. -- Ole sinäkin ääneti ja katso omat elkeesi, sanoin minä hänelle. -- Silloin äkämystyi Mäentaustan akka, ja siltä kyllä sanoja riittää. Laine muka ei mihinkään kelpaa, käy opistoissa ja ompelee kotona kuin herrasneiti, ja Sere ja Liinu ovat kertoneet hänestä asioita, joita ei kukaan kehtaa tytön omalle isälle puhua. Semmoinen Laine on, mutta hänen Senjansa ansaitsee Helsingissä viisitoista markkaa viikossa, ja Sanelma -- No sehän nyt on kuin Herran enkeli, sanoin minä, ja kaikki purskahtivat nauramaan. Akka vaikeni koreasti, ja tyttö samoin. Pilkka sattui omaan nilkkaan.

Anni oli ylpeä Erkistä. Niin piti isän tytärtänsä puolustaa!

-- Se oli oikein! Itärantalaiset ja Mäentaustalaisetkin juuri parhaita puhumaan pahaa sellaisesta tytöstä kuin Laine.

-- Eikö siis ole syytä? keskeytti Erkki ankarasti, jotta Anni varsin hämmästyi.

-- Mutta itsehän sinä uljaasti annoit heille vasten silmiä!

-- Se on eri asia. _Heiltä_ en tahdo kuulla uutisia tyttärestäni; sinulta tahdon, jos tiedät. Ja minusta näyttää kuin tietäisit...

Erkin otsalla pilvi synkkeni, ja Anni hengitti hätäisesti.

-- Anteeksi, Erkki, etten ole kertonut. Se on totta, että Aarre herra lähti hänen tähtensä...

Pilvi puhkesi:

-- Vai niin! Meitä onnettomia! Minun selkäni takana täällä liikutaan, ja oma vaimoni ja tyttäreni pettävät minua. Anni, sinäkin! Ja missä nyt on Laine? Kunnoton tyttö, jota kilpaa olemme hemmotelleet, ja palkaksi saamme ikuista harmia ja häpeää! Älä sanokaan mitään --

Anni sai vihdoin keskeytetyksi hänet:

-- Erkki, Erkki, älä puhu pettämisestä ja häpeästä! En ole muuta salannut kuin sen, että Aarre herra pyysi häntä omaksensa, vapaasti ja avonaisesti, mutta paroni ei sallinut ja Laine itse sen kielsi.

Syntyi hiljaisuus, Erkki tuijotti Anniin.

-- Laine -- kielsi?

-- Niin. Omin korvin sen kuulin.

Vieläkin Erkki oli vaiti, ikäänkuin hän tuskin olisi käsittänyt, että se oli totta. Sitten hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi silmäänsä hihallaan.

-- Jumala... lasta siunatkoon...

Annin täytyi kietoa kätensä Erkin kaulaan. Eihän se ollut heikäläisten tapoja, vanhojen ihmisten, mutta Erkki sai pitää hyvänään. Ja Erkki hymyilikin, mutta se ei estänyt häntä päättävästi sanomasta:

-- Nyt pannaan tyttö syyskalastukseen. Ei tarvitse kenenkään panetella, että hän on hieno kuin herrasneiti!

Anni huolestui ja koetti lieventää: -- Niin, sopiihan hänen mennä joskus, kuin ilma vielä on lämpimämpi...

-- Koko syksyksi ja täyteen työhön! Ei auta nyt, Anniseni! Jumalan kiitos, että sain silmäni auki.

Silloin tuli Laine.

-- Tuossahan tyttö onkin. Tiedätkö, mitä me olemme tässä äidin kanssa puhuneet? Sinä olet jo täysikasvuinen, ja minä aion ottaa sinut koko syksyksi merelle.

Hän laski kätensä tytön olalle ja katseli häntä hyvin hellästi. Kaunis hän oli, mutta terve ja kukoistava eikä mikään hienohenkinen. Kyllä hän kestää ja karaistuu.

-- Olenko minä ankara mielestäsi? sanoi Erkki värähtävin äänin, kun tyttö ei mitään puhunut.

Isässä oli jotain outoa, sitä Laine kummasteli. Nyt hän huudahti kiihkeästi:

-- Ei, se on hyvä. Mielelläni minä tulen, ottakaa minut, pankaa kovimpaan työhön! Kalastajatyttö tahdonkin olla enkä mitään muuta!

* * * * *

Se jäi kuitenkin toistaiseksi. Seuraavana aamuna Sirkku tuli Länsirantaan kertomaan, että paronitar oli yöllä sairastunut ja toivoi Lainetta hoitajaksensa.

-- Eihän hän ole tottunut, arveli Anni. Hänen sydämensä sykki alttiista rakkaudesta, hän olisi mielellään itse tarjoutunut. Mutta Laine ei epäröinyt.

-- Jumala on auttava minua, hän sanoi varmasti. -- Kun paronitar on niin hyvä, että hän minua pyytää, menen vaikka tuleen hänen tähtensä. Kyllä se käy. --

Mikä Mailista vaivasi? Hän ei voinut selittää. Pyörrytti vain ja raukaisi niin äärettömästi, että olisi saattanut vaipua alas, syvälle maan poveen. Einar tahtoi lähettää mantereelle lääkäriä noutamaan, ja Valio lupasi heti rientää purjeveneellä, mutta silloin Mailis sai niin paljon voimia, että jaksoi jyrkästi kieltää. Ei, tässä ei lääkäri auta, lepo vain ja Jumalan rauha, joka laskeutuu sydämen kirveleville haavoille...

Lainetta pyytäessään hän ei tahtonut loukata toisten mieltä. -- Älä ole pahoillasi, Aliisa, kyllä minä tiedän, kuinka kiltti ja palvelevainen sinä olet; mutta kuka pitää huoneet kunnossa, kuka pöydän kattaa ja kastelee kukkaset, jos sinä minut hoidat? -- Sirkku pieni, nyt olet sinä emäntänä. Koeta viserrellä sedän mieli iloisemmaksi ja auta Valiota voittamaan raskaat ajatukset! -- Siinähän sinä oletkin, Valio poikani. Älä istu niin paljon yksinäsi, älä liiaksi mieti ja murehdi, vaan avaa luottavaisesti sydämesi Jumalalle. Sinä minun hyvä poikani, kiitos, että jaksat muistaa äitiäsi kuitenkin. Jumala sinua siunatkoon!

Mutta hartaimmin hän kääntyi miehensä puoleen: -- Einar, rakkahin, älä katso häntä synkin silmin! Hän piti rakkaana meidän Aarrettamme, mutta ei tahtonut tulla hänen omaksensa. Hän on lohduttava minua. Sallithan sen?

Ja Laine istui pylväsuudinten taakse vuoteen ääreen, ja Mailis silitti pehmeätä kultatukkaa. -- Rukoiletko sinä hänen puolestaan, lapsi? Teethän sen usein? Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä miten menettelit, siitä että olit luja ja puhdassydäminen. Puhtaat muistot varjelevat pahoilta teiltä minun Aarrettani...

Sitten hän kohotti päätänsä toisinaan: -- Tuuleeko? Minusta on kuin kuulisin kohinaa. Mene katsomaan, Laine, käykö meri korkeana!

-- Sade kohisee kovimmin, vastasi Laine vältellen ja loi silmänsä alas.

-- Lapsi, älä peittele! Minun täytyy tietää, mihin rukoustani tarvitaan. Ja sinun myöskin...

Laineella ei ollut paljon tehtävää, ainoastaan pieniä palveluksia silloin tällöin. Paronitar ei pyytänyt muuta kuin pitää hänet luonansa ja katsella häntä. Sydänverensä Laine olisi tahtonut antaa saadakseen hänet terveeksi, mutta hän näytti heikontuvan päivä päivältä. Ei auttanut lääkärikään, jonka paroni ja Valio toimittivat kielloista huolimatta.

-- Niin se on, sanoi paronitar Laineelle. -- Ellei tule kirjettä, en kestä kauan. Tiedätkö, lapseni, että rakkauskin voi murtaa...

-- Oi paronitar, älkää sanoko niin! Se pistää kuin puukko sydämeeni. Minunhan on syy.

-- Älä koskaan sellaista kuvittele! Olisitko sinä minun iloni ja lohdutukseni, jos sinun tähtesi kärsisin? Ei, lapsi, syy oli maailman. Ehkäpä sinä olit luotu hänelle -- sitä ei voi kenkään tietää -- mutta se ei voinut tapahtua kuitenkaan. Jumala on sinulle kääntävä kaikki parhaaksi, ja kerran hän varmaan valmistaa elämällesi toisen onnen. Mutta rukouksissa sinä olet aina muistava häntä, minun poika raukkaani...

-- En unohda häntä koskaan, kuiskasi Laine.

Joku seisoi silloin ovella, mutta poistui kuulumattomin askelin. "Syy oli maailman." -- Minun, minun se oli! huusi ääni hänen sydämessään. -- Poikani on minulta mennyt, ja nyt otetaan vaimoni. Jumala, sinä joka -- Hän ei ollut sitä nimeä rukoillen lausunut nuoruuden päivistä asti. Pää vaipui käsien varaan, ja voimakas vartalo vapisi nyyhkytyksistä. Siitä hän ei noussut, ennenkuin hiljaa koputettiin ovea.

-- Paronitar kutsuu, täällä on kirje Aarre herralta.

Paroni syöksyi ylös ja riensi vaimonsa luo, ikäänkuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Valio ja Sirkku saapuivat toisesta ovesta. Uutimet oli vedetty syrjään, jotta valo vapaasti tulvi vuodekomeroon, ja Mailis lepäsi tilallansa hymyhuulin, loistavin kasvoin, vaikka kyyneleet silmissä välkkyivät. Liikutukselta hän ei voinut puhua, hän vain ojensi kuoren ja paperin miehellensä.

Siinä oli Kööpenhaminan leima ja ainoastaan muutamia rivejä:

"Oma äitini!

Voitko antaa anteeksi pojallesi, joka on tuottanut sinulle murhetta? Luulen, että olet minulle rakkaampi kuin koskaan ennen, mutta jäädä en voinut ja palata vielä vähemmin. Sinun laulusi on soinut korvissani lakkaamatta. Rakasta minua aina! Muista minua usein! Hyvästi!

Aarteesi."

Laine oli saanut oman kirjeen, mutta se oli piilossa hänen povellaan. Se oli vieläkin lyhyempi, siinä oli vain viisi sanaa: "Meren tytölle viimeiset hyvästit Aarteelta."

Ei muille sanaakaan, ei edes tervehdystä. Se koski Valion sydämeen; se koski paroniinkin, kovemmin kuin hän edes olisi saattanut ajatella. Tuo pieni kirje paljasti hänelle hänen poikansa sydämen toisenlaisena kuin yhdeksäntoista vuoden yhdessäolo. Mailis oli aina sanonut häntä helläksi, Einar oli nähnyt vain uljuutta tahi itsepintaista uhmaa. Ja samassa johtui hänen mieleensä, että Aarre varmaankin oli juuri yhtä paljon isäänsä tuntenut. Miksi he eivät olleet löytäneet avaimia toistensa sydämiin? Mikä oli ollut välissä?

Paroni ei sitä voinut tällä hetkellä harkita, hän tunsi vain suurta, masentavaa surua. Jumalan kiitos, että oli jotakin lievennystä, että Mailis hymyili jälleen!

Siitä hetkestä paronitar alkoi virkistyä. Toisena aamuna Laine sai auttaa häntä hetkeksi pukeutumaan aamupukuunsa ja siirtymään nojatuoliin ikkunan luo, josta näkyi kauas merelle.

-- Jätä minut nyt yksin, sanoi hän sitten. -- Odota lähellä, minä soitan, kun tunnen väsyväni.

Uneksien Mailis katsoi ohi saarien, sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hän hyräili hiljaa:

-- "Ah jos sun vielä näkisin kuin muinoin niin herttaisna, kun leikkis ja riemus kotihin loi auringonpaistetta..."

Viikkoa myöhemmin Mailis jo Valion ja Sirkun kanssa käveli puutarhassa kukkiensa keskellä. Oli myrskynnyt paljon, mutta kerran yöksi tyyntynyt; silloin halla oli käynyt, ja hennot, kirkkaat terälehdet riippuivat paleltuneina. Hellästi hän nosti pieniä painuneita päitä ja iloitsi, missä löysi karaistun, koskemattoman kukkasen. Harvoja niitä oli enää, auttamattomasti oli kesäinen kenttä hävitetty. Mailis käänsi katseensa kukkasista merta kohden, ja taaskin silmiin tuli uneksiva ilme. Siinä oli surua, mutta siinä oli varmaa, syvää rauhaa.

Pian sen jälkeen Laine seurasi isäänsä ulos syksyisille vesille, sillä paronitar ei tarvinnut häntä enää. Hän oli hyvin reipas, mutta jotakin uutta oli hänessä sen ohella, jotakin ylevää ja vakavaa, jonka hän paronittaren vuoteen äärestä oli mukanansa tuonut. Anni katseli häntä vielä, kun hän seisoi purjepuun luona, ja tunsi, ettei tarvinnut hänestä huolehtia, sillä hänellä oli hyvä suoja.

VI

Kun "Pilvi" lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre määrättiin "oikean puolen" vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen perämies ja miehistönä paitsi häntä, "jungmannia", ylipursimies ja kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa, Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä, mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta toveriansa jo ennen yötä.

He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.

-- Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.

-- Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.

-- Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä. Mitä sinä saat?

-- Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen leikiksi.

-- No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.

Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.

-- Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. -- Ja sinä korvasi, hän lisäsi uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.

Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.

-- Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen ajettuneita huuliansa.

Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut, korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties saamaan korvapuusteja raa'alta vieraalta mieheltä...

Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.

Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.

Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten uudinten takaa.

-- Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja kuitenkin, kuitenkin...

Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen paroni!

Aarre naurahti. -- Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen, joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä _nyt_ kelpaisi hänelle?

Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi... Kuinka ihmeellistä sentään, että "meren pari" ei kuulunutkaan yhteen!

Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois ja nousi uhmailemaan. -- Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman. Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!

Meri lauloi jälleen:

-- Minä lemmin, lemmin sua! Kauan mä kutsuin ja kauan mä vuotin; saavuitko turhaan ja turhaanko luotin? Etkö sä lemmi mua?

Aarre kuunteli, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Mutta hyrskeen läpi hän kuuli toisenkin valittavan äänen:

"Miss' on tän' iltana poikani?"

Hän näki mielikuvissaan selvästi äidin kasvot ja tunsi hänen äänensä. Se oli niin suloista ja pyhää, että sydän suli, mieli heltyi, ja meren kiehtovat sävelet kuolivat pois etäisen kaiun lailla. Aarre huokasi syvään. Lyötiin "kahdeksan lasia", ja vahtivuoron muutto. Hän nousi, mennäkseen toisten mukana levolle. Ruhvin kovalla, kapealla vuoteella hän äitiä ajatellen lapsellisesti rukoili iltarukouksen. Hän ei voinut olla lupaamatta, että hän kohta satamaan saavuttua kirjoittaisi pyytäen anteeksi.