Part 4

-- Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja maalattiin. Kävihän se silloinkin.

-- Niin, silloin, Sirkku huokasi. -- Mutta se tyttö olikin erilainen kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät huvita minua.

-- Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä, ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin. Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.

-- Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.

Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan, tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta puuttui.

Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän todellisuuteen. -- -- --

Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. -- Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä siellä.

Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.

Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa, jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas Suomen rannoilta.

-- Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.

-- Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.

Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.

-- Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.

-- Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä -- laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren kohinankin!

-- Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea, vetäytyen viidakosta rantaa kohti. -- Käy tänne, kuuntele säestystä! Se on kauniimpaa kuin laulu.

He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle, siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi, mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.

-- Laine, nyt on lammen pari kihloissa.

-- Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako...

-- Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun tyttöni --

-- Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa...

-- Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että olet minun, Laine, rakkahin --

Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä seisoivat silmästä silmään vastakkain.

Hetki ja leimaus -- hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista silmistä.

-- Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.

Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.

-- Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.

Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.

Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen, silmissä luonnollinen kysymys: -- Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta sisälle ja purskahti ääneen itkemään.

-- Mikä sinun on? tutki äiti.

-- En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään...

Vähitellen selitykset tulivat.

-- Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin kummallinen olla... Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en koskaan...

-- Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. -- Kyllä minä levoton olen ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä oletkaan mielessäsi kantanut!

-- Paroni _löi_ Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine, närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.

Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko nyt paronikin tämän tiesi!

-- Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.

-- Pakenin... Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut... en _siitä_ pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut...

-- Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä lapsi parka --

-- En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja loukkaantuneena. -- En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en kertaakaan!

-- Ja rakastat häntä sentään? Sehän on --

-- En tiedä... en ole sitä kysynyt itseltäni... Usein häntä pelkään -- niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas ystäväni... Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin? Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä minun pitää tehdä?

-- Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.

-- Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin! Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet mukanani...

-- Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. -- Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.

-- Ei milloinkaan, niin totta kuin --

Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:

-- Aarre, Aarre, älä vanno!

Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:

-- Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni, sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän, että olen totta tarkoittanut.

-- Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele äitiänne?

Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:

-- Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.

-- Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin äitisi?

Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.

-- Näethän sen, Anni...

-- Ei, ei! sai Laine sanotuksi. -- Rakas olet minulle, sen tietävät kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni... En ymmärrä, miten kestän, että lähdet minun vuokseni pois... mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä en voi...

-- Äitisi tähden? Oi Laine... Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä noudan sinut, kun palajan.

Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.

-- Sentähden... sentähden... Minä luulen, etten _niin_ rakasta sinua kuin sinä minua...

IV

Niin oli Aarre kokenut elämänsä ensimmäisen suuren surun. Kesti kotvan, ennenkuin hän jaksoi sitä käsittää, ja kun hän oli käsittänyt, tuntui mahdottomalta kantaa sen todellisuutta.

Uhma, kiivaus, vihakin oli monesti hänen rinnassansa kuohunut, mutta nyt tuli ensi kerran masennus kuin outo, synkkä painajainen. Mitä tehdä? Mihin mennä? Pahantekijän tavoin hän piilotteli rannalla metsän varjossa, tuntien, että hän ei voinut nöyrtyä astumaan isän eteen, joka oli hänelle korvapuustin antanut, ei taipua lähtemään jonnekin, minne hänet suvaittiin rangaistukseksi lähettää, tai kotona alistua lakkaamattoman valvonnan alaiseksi. Miksi häntä olisikaan vartioinut? Tytön tähden, joka ei luvannut tulla hänen omakseen? Voi Laine, Laine, mitä teitkään ystävällesi! Kuinka oli mahdollista jäädä tänne _häntä_ näkemään päivä päivältä? Nytkin oli sydän pakahtua katkeruudesta, kun pelkkä ajatus vain lensi tuonne, mistä valo vaikeitten uudinten takaa heijastui metsän rintaan. Muualla oli pimeätä, kaikkialla pimeätä. Tähtiä taivaalla -- mutta niin kaukana... Ja kuolon hiljaista! Meri vain kohisi taukoamatta.

Tuttu, rakas ääni kutsuu... Meri laulaa, meri houkuttelee:

-- Minä lemmin, lemmin sua! Poikani uljas, poikani sorja, täällä on vapaus, siell' olet orja. Lemmi, lemmi mua!

Surut tuuditan, haihdutan pois, kuohujen keinussa kauas kannan, riehuni rinnoilla unhoa annan. Tullos, tullos pois!

Olit armaani lapsesta asti. Työnnä jo, lemmitty, purtesi uimaan, tullos telmehen riemuun huimaan, rientäös joutuisasti!

Aarre sipaisi otsaansa kuin heräten pahasta unesta. Niin, merelle! Sinne, mihin hän aina oli ikävöinyt! Nytkö tosiaan oli koittava pääsön hetki, hurmaavan, täyden vapauden kultainen päivä, jota hän ainoastaan mielikuvituksessan oli rohjennut pitää mahdollisena?

Kuin vesilintu syvyydestä sukeltaa, niin hän äkkiä kohosi toivottoman ikävänsä pimeästä. Samassa masennus oli kuin pyyhkäisty pois, tarmo palasi ja mieli terästyi. Ajatus alkoi salaman nopeudella toimia, tuumat risteilivät sinne ja tänne. -- Viljohan lähtee huomenna! johtui hänen mieleensä. Siinä tuokiossa hän jo reippain askelin astui Itärantaa kohti. Hän oli taas täysin oma itsensä.

Hän koputti ovea ja kutsui ulos Viljon, joka tuli jokseenkin yrmeän näköisenä. Viljo ei voinut Aarretta sietää, ei tosiaan, varsinkaan tänään, jolloin hän oli nähnyt Laineen itkien juoksevan kotiin. Sitten vielä päälliseksi Aarre oli niin kauan viipynyt Länsirannassa, ettei Viljo päässyt hyvästi jättämään. Oliko nyt sanottu, että siellä oltiin hereillä neljän aikaan, kun hänen piti lähteä?

Mitä Aarre herra nyt sitten tahtoi?

-- Viljo, hän sanoi kiireesti, -- etkö voisi lähteä matkaan heti, jo tänä iltana, ja ottaa minut mukaasi?

Viljon silmät lensivät selälleen.

-- Mitä varten niin? hän kysyi.

-- Älä minulta tiedustele, kysy isältäni, kysy Laineelta... Sano vain, etkö voi? Minun pitää päästä merelle, joutua niin pian kuin suinkin. Vie minut samaan laivaan, johon itsekin menet.

Ensin Viljo tuijotti häntä hämmästyksissään, mutta vähitellen hän alkoi käsittää, mistä oli kysymys. Aarteella oli siis ollut tosi aikeita Laineen suhteen, hän oli puhunut paronille ja saanut kiellon, tiesi kuinka ankaran. Sitä Laine oli itkenyt. Onnellinen Aarre, jonka tähden Laine itki! Viljo tunsi mustasukkaisuuden taas kohoavan kuin kyyn kolostansa, mutta samassa sen pää painuikin takaisin. Tällä hetkellä Aarre mahtoi tuntea tuskaa, niin suurta, että Viljon täytyi hävetä pahoja ajatuksiansa. Kyllä hän tahtoi auttaa, vaikka Aarre olikin häneltä varastanut Laineen sydämen.

Aarre kävi kärsimättömäksi, kun Viljo vaikeni.

-- Miksi et vastaa? Minun on kiire. En tahdo, että vanhempani tulevat pidättämään, ennenkuin liikkeelle ennätän.

Viljon silmistä loisti vähän veitikkaa kesken kaiken. Niinkö sitä vain piti lähdettämän, ilman passia ja papinkirjaa, ilman rahoja ja varustuksia, ilman paikkaa missään laivassa? Moisia saattoi kuvitella ainoastaan nuori paroni, joka ei tosi elämästä mitään tietänyt.

Niin, tuota kaikkea Aarre ei todellakaan ollut ottanut lukuun. Hetkeksi hän hämmästyi Viljon huomautuksesta, mutta pian uusi tuuma pälkähti hänen päähänsä.

-- Anna sinä minulle paperisi, saata minut veneellä mantereelle ja ilmoita Atlan osoite Helsingissä! Rahoja minulla on ensi hätään. Se on totta, nehän ovat kotona... Ja päällystakkini ja muut vaatteeni myös... Kyllä minun täytyy käydä siellä, ei auta muu. Ehken olisikaan voinut lähteä, näkemättä äitiä ja Valiota vielä kerran...

-- Ettäkö luovuttaisin teille paikkani "Pilvessä"? Tiedättekö kuinka paljon pyydätte?

-- Viljo, sanoi Aarre, tarttuen molemmin käsin hänen ruskeaan kouraansa, -- auta nyt minua tämä kerta! Voihan Atla pian hankkia sinulle uuden paikan -- jos vielä tahdot... Ja minkä voin, sen teen toiste hyväksesi, luota siihen.

-- Siinä saavat juuri oivallisen William Rantasen laivaansa, murahti Viljo, puristaen Aarteen kättä tukevasti kuin karhun käpälällä.

Aarre ymmärsi, että se oli ystävän lupaus. -- Kiitos, sanoi hän sentähden sydämellisesti. -- Odota minua täällä alhaalla kello kahdentoista aikaan.

* * * * *

Kuun syrjä oli kohonnut ja valaisi tummaa vettä. Keinuen pursi eteni rannasta.

"Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu takaisin kodin metsien rauhaan... Siintävä tie, mua vie!

Pois mua tuutien kantavat laineet kauaksi maasta vilkuttavasta, lapsuuden lahdesta pois.

Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu? Tuollako siintää kaihosi saaret vai kotilahdessa lie?" [L. Stenbäck.]

Aarre ei itseänsä ymmärtänyt. Hän olisi lähtenyt, hän olisi palannut. Isän ylpeä katse, äidin lempeä katse vaati ja veti, toinen pois, toinen luo. Valion tyyni onni ja Sirkun heleä hymy kuohuttivat hänen mieltänsä; Lainetta hän kiihkoisasti ikävöi ja kuitenkin tahtoi paeta merten ääriin asti; ja Viljoa, tuota poikaa tuossa, joka peräsintä hoiti, hän tunsi yhtaikaa kunnioittavansa ja vihaavansa, vaikka syy vain hämärästi hänen kuvituksissaan väikkyi. Ja luontokin puheli. Kotilahti, armas lahti, jonka ympärillä liihotteli lapsuuden rauha! Aarre kuuli sen aaltojen kutsun ja kuiskauksen. Mutta toisaalta soi suuren meren kiehtova kohina, se soi, se soi vastustamattomasti. Ja tunteiden risteillessä vene yhä eteni ja eteni, kotivalkama häipyi häipymistään, ja rannat kietoutuivat yön utuihin.

Kuinka äiti oli katsellut häntä tutkivasti ja murheellisesti, ja sitten hyväillyt kädellään hänen kutrejansa ja hellästi sanonut: -- Jumala sinua, rakkaani, siunatkoon ja kätkeköön kaikesta pahasta! -- Oi äiti, et tiedä, mitä Aarteesi on tehnyt sinulle... Hyräiletkö huomisaamuna itkusilmin sitä laulua, joka aina niin kummallisesti on koskenut hänen sydämeensä:

"Missä, missä on poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni -- missä on hän?"

Aarre ei itse huomannut, että kuuma pisara putosi hänen poskellensa. Hän sävähti vasta, kun Viljo sanoi:

-- Ehkä minä käännänkin kotiin, vai kuinka?

Hän katsoi Viljoon, ja tämän suu oli naurussa. Silloin Aarre suuttui sekä toverilleen että itselleen.

-- Ole vaiti ja anna mennä, hän sanoi kovalla äänellä. Eikä yksikään kyynel tipahtanut enää.

Kohisten keula halkoi laineita, ja kohta heidän ympärillään ei näkynyt muuta kuin avara taivas ja hyrskyävä meri.

* * * * *

Kun mökeissä aamulla noustiin, oli Viljo jo palannut. Liinu piti kovaa suukopua. -- Vai sinäkin yöjuoksuun! Ja vielä viimeisenä yönä ennen lähtöäsi. Ennätätkö nyt enää ajoissa matkaan? Mutta suureksi kävi ällistys, kun Viljo enemmittä selityksittä lyhyesti sanoi, että asia oli kääntynyt eikä hän lähtenytkään vielä.

Myöhemmällä paronitar sai tietää, mitä oli tapahtunut. Alun hän kuuli mieheltänsä, jatkon Annilta. Loppuna oli ainoastaan, että Aarre oli poissa, ja Viljon epäiltiin tietävän jotakin, vaikka hän pysyi vaiti kuin kala.

-- Kyllä Aarre on mennyt merelle, nyyhki Laine. -- Ehkä juuri "Pilveen", johon Viljo aikoi. Miksi Viljo muuten olisi jäänyt kotiin?

Niin sen täytyi olla. Kalpeana Mailis sanoi miehellensä: -- Minä lähden heti Helsinkiin.

Einarin mieli oli yhtä levoton. Syyttävä tuska ja polttava rakkaus raastoivat hänen rintaansa -- mutta ennen kaikkea oli kunnia säilytettävä.

-- Ei mitään melua, hän sanoi. -- Lähde ja ota Valio mukaasi. Ne, jotka täällä jotakin aavistavat, me vaiennamme, ja muille selitetään, että saimme kiireistä asiaa Helsinkiin. Jos Aarre jo on ehtinyt pitemmälle, lähti hän ulkomaille sukulaisten luo, koska -- No niin, sinä ymmärrät...

Mailis ei vastannut, vaan riensi Valiota etsimään ja löysi hänet puutarhasta meren partaalta, kokonaan hämmästyksen ja tuskan valtaamana. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Aarre pani toimeen hurjia yllätyksiä -- olihan "pikku veli" oikea villivarsa, se oli tunnettu asia niin kotona kuin koulussa -- mutta Valio ei koskaan omasta puolestaan ollut ymmärtänyt pitää sitä vaarallisena. Pikemmin hän oli ihaillut Aarteen suurta reippautta ja tarmoa, noita ominaisuuksia, jotka häneltä itseltään puuttuivat, ja milloin hän oli hetkellisesti huolta tuntenut, se oli johtunut osanotosta äitiä kohtaan. Ja nyt -- mitä merkitsi tämä kaikki, tämä odottamaton yöllinen tapaus, tämä suru, joka ei enää ollut huolehtivan mielen kuvittelua, vaan täyttä todellisuutta? Oliko hän siis ollut sokea tähän aamuun asti? Miten se oli mahdollista? Siten, valitettavasti, että hän ei koskaan ollut oikein osannut lähestyä veljeänsä eikä koskaan voittanut hänen sydämensä avonaista luottamusta. Ja nytkö se oli auttamattomasti myöhäistä?

-- Äiti, mihin aiot ryhtyä? Tai miksi _minä_ sitä kysyn -- minunhan pitäisi keksiä, minunhan pitäisi olla apuna ja tukena...

-- Niin, sinä tulet minun tuekseni. Me etsimme ja löydämme Aarteen, me lähdemme yhdessä matkalle nyt kohta.

Mailis selvitti hänelle asian, ja Valio sai oikean lähtökuumeen, vaikka olikin kysymyksessä ero Sirkusta ja Valkaman rauhasta. Tietysti hän tahtoi tehdä kaikki mitä voi, ja nopeasti ja toimekkaasti hän ryhtyi äitiänsä matkahankkeissa auttamaan.

Mutta aamujuna oli monta tuntia ennen vienyt Aarteen mukanansa, ja parhaillaan hän jo käveli pitkin Helsingin syrjäkatuja, tähystellen epävarmana kauppojen ikkunoihin. Yhteen puotiin, jossa myytiin käytettyjä vaatteita, hän oli astunut sisälle, kysyen työmiehen pukua. Myyjä katsoi häntä oudoksuen, mutta näytti sitten oivaltavan asian. -- Herra on hyvä ja käy tännepäin. Rengille varmaan... Onko se lyhyt vai pitkä mies? -- Minun mittaiseni, vastasi Aarre punehtuen. Mutta pukua hän ei saanut ostetuksi. Se oli hiukan nuhrainen, tuoksui tupakalta ja hieltä... Mitä hänen piti tehdä?

Vihdoin hän päättävästi palasi keskikaupungille, osti öljytakin ja lämpimän sinisen trikoopuseron valkoisine ankkureineen, valitsi hauskan, pehmeän urheilulakin ja lähti kotiin pukeutumaan.

Kaupunki oli kuin puolikuollut näin kesäiseen aikaan. Pari tuttavaa tuli vastaan, ja Aarre aivan säpsähti heitä. Ajaessaan tavaroinensa Sörnäisiin hän tuskin uskalsi sivulleen katsoa.

Nyt piti olla työväen päivällisaika. Silloin on Atla asunnossaan, oli Viljo sanonut.

He pysähtyivät ränsistyneen puurakennuksen eteen, ja Aarre käski ajurin odottaa. Ovella oli kaksi likaista, raamusteltua korttia: Atlanta Rantanen, Xenia Mäkeliin. Mutta sisältä kuului muitakin ääniä kuin naisten.

Vastenmielinen näky kohtasi Aarretta. Hän häpesi silmiänsä. Tuoko oli Mäentaustan Senja -- surkea tyttö, joka veltosti loikoi penkin kulmassa, pää retkallaan, miehiä ja olutpulloja tovereinaan? Ja Atlako tuo, punoittavin poskin, käherretyin pörröpäin, käsi meripojan kaulalla?

Miesten kesken nousi hälinää, Senja koki raottaa punaisia luomiansa, ja Atla hypähti notkeasti pystyyn, käyden Aarretta kohti rohkein ja mielistelevin elein.

-- Atla, te ette tunne minua, sanoi Aarre tavallista totisempana, yhä seisoen kynnyksellä. -- Tulkaa hetkeksi ulos, niin puhun asiani. Olen Aarre von Stern, hän jatkoi kuiskaten.

Tyttö joutui nähtävästi hämilleen, iski silmää huoneeseen päin, koetti naurahtaa ja livahti sitten Aarteen mukana ovesta, hylätyn meripojan huutaessa "Atlaa, senkin likkaa, joka karkasi".

Tilanne oli pian selvitetty. Käskemättä Atla hyppäsi paljain päin Aarteen viereen issikkaan, ja niin sitä hurautettiin rantaan. Aarre oli sellaisella mielellä, että hän olisi halunnut työntää tytön päistikkaa tien ojaan. Tämmöisen välittäjänkö kanssa hänen oli pakko saapua laivallensa -- ties millaiselle?

"Pilvi" oli uusi ja siisti alus, sen Aarre mielihyväkseen huomasi ensi silmäyksellä. Mutta jo rannassa, odotellessaan Atlaa, joka lähti kapteenia kajuutasta etsimään, hän kuuli eräältä matruusilta uutisen, joka vähemmän miellytti. Laiva ei mennyt suoraan Englantiin, sen oli määrä käydä Kööpenhaminassa ohimennen. Maa poltti hänen jalkojensa alla. Tiesi mitä esteitä sukeutuisi. Niin pian kuin mahdollista niin kauas kuin suinkin! Missä nyt viipyivät Atla ja kapteeni? Vihdoin he tulivat.

Kapteeni, lyhyt, tanakka mies, näytti arveluttavan punakalta, räpytti pieniä kalansilmiään ja sammalsi puhuessaan.

-- William Rantanen, niinkö? Atla neidin veli? Komea poika, niinkuin tyttökin, helluseni...

Atla vastasi kapteenin leveään hymyyn vallattomalla naurulla.

-- Ei hän olekaan veljeni. Minun veljeni on Kolumbus, ettekö nyt taas muista? Tuttava tämä on, hyvä tuttava vain! Sanoinhan minä sen jo hyyryä toimittaessani, mutta te sekaannuitte liikanimen tähden. Aina te joudutte päästänne sekaisin kun... kun... sanonko?... kun hän näkee minut, jatkoi Atla veikistellen Aarteelle. Mutta Kapteeni sen kyllä kuuli, niinkuin oli tarkoitus, heristi sormeaan ja nauroi hänkin:

-- Vaiti sinä! Käymme ylös nyt. Rantanen tuo arkkunsa ja näyttää paperinsa. Mennään sitten merimieshuoneelle sopimusta tekemään.

Aarre kätteli ja kiitti lyhyesti Atlaa, puri huultaan ja kiipesi astimia myöten kannelle, vaivalla pysyen tasapainossa kantamuksinensa, niin tottunut urheilija kuin hän olikin. Aurinko loi kirkkaan valonsa hänen hienopiirteisille kasvoilleen, ja kapteeni räpytteli silmiänsä yhä enemmän. Äkkiä hän laski kätensä Aarteen olkapäälle, kysyen puoliääneen:

-- Kuka te oikeastaan olette?

Se tuli odottamatta. Aarre ei vastannut, vaan ojensi paperinsa. Kapteeni katsoi niitä, vilkaisi Aarteeseen, tutki taaskin papinkirjaa ja näytti epäilevältä.

-- Kalastajan poika? Itse samoin ammatilta kalastaja?

Aarre ei kestänyt enää tätä näytelmää. Ojentuen suoraksi hän lausui:

-- En ole väittänyt mitään; olen lupauksen nojalla ja Atlanta Rantasen välityksellä tullut laivaanne, tuoden mukanani tarpeelliset paperit. Työhön, niihin käskette, olen valmis. Tarvitseeko teidän kysyä enempää?

Kapteenin pienet silmät saivat viekkaan ilmeen. Hän kumartui Aarteen puoleen, kysyen vieläkin hiljaisemmalla äänellä:

-- Mitä maksatte?

-- Mitäkö maksan? huudahti Aarre ääneen, hämmästyksen, inhon ja levottomuuden vallassa.

-- Vaiti...

-- Minä luulin, että te maksaisitte minulle työstä, jonka rehellisesti aion tehdä, kuten merimiehen tulee. Hyvä herra, minulla on taskussani kirje, jossa luvataan...

-- Käyttäkää nöyrempää kieltä, varoitti kapteeni, tarttuen hänen käsivarteensa ja kumartuen niin likelle, että ääni sähisten tunki Aarteen korvaan: -- Jos ette ole näitten paperien oikea omistaja, voin minä antaa teidät ilmi. Satamarkkanen käteen! Se ei ole suuri summa tämmöisessä tapauksessa.

Aarteen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mielenkuohunsa sen verran, ettei hän nyrkillänsä iskenyt vasten noita turpeita huulia ja punakkaa, kavalaa naamaa, jonka hymy oli muuttunut uhkaukseksi. Mitä auttoi raivo ja ylpeys? Hän oli kuin olikin miehen vallassa.

-- Minulla ei ole kuin muutamia markkoja, hän sanoi kalpeana. -- Vakuutan teille, että olen kunniallinen nuori mies, en mikään vekselin väärentäjä tai muu rikollinen karkulainen. Vaan ellette luota työkykyyni, suostun palkatta palvelemaan Kööpenhaminaan asti.

Kapteeni päästi Aarteen käsivarren irti ja nauroi.

-- Kööpenhaminaan? Sanokaa New-Castleen. Muussa tapauksessa kutsun poliisin.

-- Olkoon menneeksi New-Castleen, vastasi Aarre vapisten vihasta ja nöyryytyksestä.

Kapteeni nyökkäsi päätään merkitsevästi. Hän oli arvannut oikein. Tämän nuoren miehen saattoi vaikka kiertää sormiensa ympäri, sillä hän ei ollut oikeilla retkillä. Mutta Aarteelle hän sanoi ainoastaan: -- Hyvä on. Siis emme myöskään lähde merimieshuoneelle. Minä suoritan asian ilman teitä... ymmärrättehän? Määrätkää nimi mikä tahansa.

-- Ei ole kuin yksi nimi, jolla minut on tänne otettu, vastasi Aarre, astuen suorana alas kajuutan portaita.

Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi miehistö olla koossa. Aarre näki Atlan jälleen rannassa sen nuoren matruusin rinnalla, joka oli ollut hänen luonaan. Mies nousi "Pilveen", ja tyttö heitti häikäilemättä pari sormisuukkosta.